Kirjoitukset avainsanalla loma

Google-mapsin mukaan Joensuusta on linja-autolla matkaa Helsinkiin Kampin linja-autoaseman laiturille viisi 8 tuntia 34 minuuttia. Kilometreissä hieman vajaa 500. Vastaavasti Joensuusta Petroskoihin on bussilla Sortavalan kautta koukattuna matkaa 7 tuntia 15 minuuttia ja kilometreissä hieman vajaa 400. Eli Petroskoi on fyysisesti paljon lähempänä montaa Itä-Suomen paikkakuntaa kuin pääkaupunkimme. Henkisesti matka on kuitenkin monelle huomattavasti pitempi Petroskoihin. Autolla ja moottoripyörällä olen kaupungissa käynyt monta kertaa. Nyt kuitenkin toipuva solisluu esti kesäloman aikana kaikilla vehkeillä ajelun. Niinpä päätin kokeilla, millaista on halpaturismi naapurikaupungissa.

Matkaan lähdettäessä täytyy tietysti olla voimassa oleva passi ja siinä Venäjän viisumi. Minulta ne molemmat löytyivät jo luonnostaan. Jos viisumin joutuu hankkimaan, niin kertaviisumi maksaa 50 ja 100 euron välillä riippuen matkatoimistosta. Vuosiviisumin saa reilulla satasella. Seuraava vaihe oli majoituksen järjestäminen. Booking.comin kautta katseltuna halvinta on yöpyä hotellissa useamman hengen makuusalissa, josta sänkypaikan saa 350 ruplalla per yö eli noin kuusi ja puoli euroa. Kalleimmista hotelleista huoneen saa vajaalla satasella per yö. Päädyin varaamaan tutusta hotelli Runasta vuodepaikan kuuden hengen makuusalista. Hinta kuusi ja puoli euroa yöltä!

Seuraavaksi oli vuorossa bussilipun hankinta. Ensimmäinen yritys meni pieleen, koska minulla ei ollut lipun ostoon vaadittavaa passia mukana. Eihän siinä muu auttanut, kuin käydä kotona hakemassa passi ja takaisin Matkahuoltoon. Lipun osto oli yhtä helppoa kuin kotimaan bussilipun hankinta. Ja meno-paluulipulle kertyi hintaa huimat 26 euroa!

Lipun ostot ja varaukset tein lauantaina ja matkaan lähtö oli maanantaina klo 17.15. Matka sujui yllättävän rattoisasti. Puolet matkustajista oli venäläisiä ja puolet suomalaisia. Venäläiset olivat joko ostosmatkailijoita tai turistimatkalaisia. Suomalaiset pelkästään turisteja. Rajan ylitys tapahtui huomattavasti ripeämmin kuin henkilöautolla. Rajan jälkeen koin ensimmäisen takaiskun: ryhtyessäni valokuvaamaan bussia pysähdyspaikalla huomasin kameralaukussa olevan kaikki muu tarpeellinen paitsi kamera, joka oli unohtunut kotiin. Kuvat piti siten ottaa kännykällä. Moottoripyörän selästä koettuun verrattuna tie vaikutti huomattavasti huonokuntoisemmalta linja-autolla matkustettaessa, mutta ei kuintenkaan häiritsevästi huonommalta. Perillä Petroskoin auto-asemalla oltiin jotakuinkin aikataulun mukaisesti klo 00.30. Hotellini oli tien toisella puolen, joten nukkumaankin pääsin jotakuinkin inhimilliseen aikaan.

Rantabulevardin ihmeellisyyksiä oli ulkoilmaan rakennettu kuntosali. Sitä myös käytettiin.

Petroskoi on vuonna 1703 perustettu vajaan 300 000 asukkaan kaupunki, joka oli sodan aikana suomalaisten miehittämä. Sota runteli kaupunkia, mutta uskomattoman paljon vanhaa säästyi. Kaupunkiin tutustuminen kannattaa aloittaa rautatieaseman edessä olevalta Gagarinin aukiolta. Aukio itsessään ei ole mikään suuri nähtävyys, mutta sen reunalla osoitteessa Prospekt Lenina 38 sijaitsee turisti-info. Infopisteen anti ei ole kovin kummoinen, mutta ystävälliset tytöt antavat auliisti kaupungin kartan, johon on merkitty kaupungin nähtävyydet ja tärkeimmät ravintolat sekä kahvilat - toiselle puolelle venäjäksi ja toiselle englanniksi. Kartta on osin suuntaa antava, mutta kaikki tarpeellinen sillä löytyy. Karjalan tasavallan turisti-info löytyy Titovinkatu 3:ssa.

Suomi-talot aivan ydinkeskustassa.

Tavoitteeni oli antaa itselleni oikea kulttuuripläjäys. Aloitin nähtävyyksien katselemisella. Rautatieaseman edessä Gagarinin aukio oli nätti kokonaisuus. Siitä Leninin prospektia pitkin Pohjola-hotellille. Hotellia vastapäätä hienot ja kiistanalaiset Suomi-talot. Engelsin katua pitkin jatkoin Leninin aukiolle, jolla suuntaa oikeaan tai väärään näytti jättikokoinen betoni-Lenin. Aukion vieressä paloi ikuinen tuli tuntemattoman sotilaan haudalla. Hautarivistöstä löytyi muiden muassa suomalaisten Rahjan veljesten hautoja. Leninin aukiolta Karl Marxin prospektia alas ohi Kansallisen teatterin jatkui matkani ja sitten olinkin kaupungin perustajan Pietari I:n patsaalla ja rantabulevardilla.  Rantabulevardi itsessään on ihastelun arvoinen paikka. Suosittelen jokaiselle kaupungissa kesäkelillä kävijälle.

Petroskoin teollisuushistorian museossa pääsee muun muassa näkemään havainnollisesti vanhan tykin valmistuksen eri vaiheet.

Siipirikkona motoristina toki kävin tervehtimässä molemmissa paikallisissa mp-korjaamoissa työskenteleviä tuttaviani. Varsinaisista turistikohteista olin päättänyt tutustua teatteriin, nukketeatteriin, klassisen musiikin tarjontaan sun muuhun. Eihän siitä mitään tullut! Kaikki olivat kesälomalla. Tule syksyllä uudestaan. Elokuviinkin yritin, mutta kaikissa, mihin yritin, oli joku dupattu länsileffa menossa. Ei kiitos! No, Prospekt Lenina 28:ssa sijaitsee kaupungin näyttelysali, jossa on vaihtuvia taidenäyttelyjä. Tällä kertaa pääsin tutustumaan kansainväliseen luontovalokuvien näyttelyyn. Tietysti miehenä minua kiinnostaa tekniikka. Siihen tutustumiseen antoi hyvän mahdollisuuden Onegan traktoritehtaan valtavan teollisuuskompleksin reunaan, Kalininkatu 1, perustettu Petroskoin teollisuushistorian museo. Valitettavasti museo on täysin venäjänkielinen opastuksineen päivineen, mutta henkilökunnan ystävällinen ja aktiivinen osallistuminen vierailijan opastukseen ylittää suurimman osan kielimuurista. Museo on pieni, mutta jos tekniikka vähääkään kiinnostaa, kannattaa käydä. Ja museovierailujen huippuna oli Karjalan tasavallan kansallinen museo Kirovin aukiolla. Noin kolme euroa maksanut museovierailu sisälti ohjatun reitin läpi Karjalan historian aina kivikaudelta tähän päivään. Hyvin rakennetun ja runsaan pysyvän näyttelyn läpikäyminen kannatti. Niin paljon oli nähtävää. Selvisipä siinä sivussa myös Karjala-sanan etymologia. Tai ainakin niin uskon, vaikka oppaat toista selittivätkin! Kolmessa päivässä ei paljon enempää ehtinytkää ja hyvä näin. Jäipähän seuraavallekin retkelle nähtävää.

Petrovski-ravintola on säilyttänyt tasonsa vuosikymmenestä toiseen

Hyvää ruokaa on tarjolla ympäri kaupunkia, vaikka tuttavieni mukaan viime aikoina on etenkin lihan laatu heikentynyt ja esimerkiksi juustojen sortimentti kaventunut. Toivottavasti tämä suuntaus ajan myötä helpottuu. Pohjola-hotellin ravintolan ja sitä vastapäätä olevan Karelski gornitsan tietävät useimmat Petroskoissa käyneet. Pohjola on itsessään sen verran kallis ja kansainvälinen paikka, että kierrän kaukaa. Ruoka on varmasti ihan hyvää. Samoin kaikista isoista hotelleista löytyy kunnon keittiö. Ruoka on hyvää ja maksaa sen mukaisesti. Sama päteen myös suomalaisten omistamaan Karelski gornitsaan, joka on hinnoitellut itsensä ulos tavallisen kansan ulottuvista. Kaupungissa on kuitenkin paljon ihan laadukkaita ruokapaikkoja, joista päivällisen saa kohtuuhinnalla. Rantabulevardilla myydään herkullisa shaslikeja, oluen kera tietysti. Kannattaa kokeilla. Entisaikoina osoitteessa Andropovankatu 13 toimi laadukas ja kuuluisa ravintola Kavkaz. Ravintola toimii vieläkin, mutta on vain varjo entisestään. Sen sijaan jo 40 vuotta toiminnassa ollut Petrovski osoitteessa ploshad Lenina 2 on edelleenkin käymisen arvoinen. Jokainen etsii oman suosikkinsa, mutta minä olen jo 80-luvulta lähtien tykästynyt Lihaan Petrovskin tapaan. Mutta koko ruokailoittelun kruunaa ravintola Skazka Solomenskoje shosse 18:ssa. Skazkasta löytyvät Karjalan tasavallan parhaat shaslikit. Paikka on vain sen verran syrjässä, että taksit kyllä vievät paikalle, mutta paluukyydistä ei ole toivoakaan. Eli kannattaa mennä omalla autolla tai jättää väliin koko paikka. 

Taksikuski oli kuin naapurin poika. Homma kuitenkin pelasi.

Kaupungin keskusta on siinä määrin pieni, että siinä pystyy melko hyvin liikkumaan kävellen. Toki me suomalaiset emme ole venäläisiin verrattuna mitään kävelijäkansaa. Tähän ongelmaan löytyy parhaaksi ratkaisuksi julkinen liikenne tai taksi. Bussit ja johdinautot ovat halpoja - vain noin 50 senttiä per matka, mutta niiden ongelma on, että äkkinäisen on melkoisen mahdotonta arpoa oikea linja. Taksit sitä vastoin ovat helppoja, luotettavia ja halpoja. Parilla kolmella eurolla ajaa käytännössä minne tahansa kaupungin alueella. Kaupungissa toimii useita taksifirmoja, joilla on omat tilauskeskukset. Ellei kieltä osaa, kannattaa turvautua paikallisten apuun. Kokeilin tilaamista englanniksi. Joskus onnistui ilman mitään ongelmia ja joskus taas tuli jo esittelyvaiheessa luuri korvaan. Vaihtoehtoja tältä väliltä oli useita. Tilattaessa taksi ilmoitetaan oma osoite ja osoite, mihin ollaan menossa. Tilauskeskuksen tyttö ilmoittaa matkan hinnan ja auton rekisterinumeron sekä merkin ja värin. Hinta pitää, mitään ylimääräistä ei kukaan kysellyt. Joskus auton tiedot tulivat tekstiviestillä tai keskuksen soittamana.

Karjalan sanomien päätoimittaja Mikko Nevitski kertoi suomen ja karjalan kielen aseman olevan tällä hetkellä Karjalassa parempi kuin joitain vuosia sitten.

Petroskoi on kielellisesti vielä varsin umpivenäläinen paikka. Vaikka nuoret yhä enemmän opettelevat kouluissa englantia, siitä on edelleen vain vähän apua. Asiakaspalvelutehtävissä toimivat puhuvat pääsääntöisesti vain venäjää. Aloittaessani Petroskoissa käynnin joskus 80-luvulla näkyi kauppojen näyteikkunoissa kaikkialla suomalaista tekstiä. Nyt ei käytännöllisesti katsoen missään. Kävin haastattelemassa Karjalan sanomat -lehden päätoimittaja Mikko Nevitskiä. Kun puhutaan toisaalta karjalan tai suomen kielestä ja karjalaisuudesta tai suomalaisuudesta, niin näistä kulttuurillinen identiteetti voi hänen mukaansa paremmin. Karjalaiset ja suomalaiset ovat tietoisia etnisestä taustastaan ja haluavat pitää siitä kiinni vaalimalla erilaisia kansallisia perinteitä. Joka vuosi juhlitaan esimerkiksi juhannusta, joka muuten ei ole Venäjällä merkittävä juhlapäivä. Kielen suhteen ollaan pragmaattisia. Nevitskin mukaan suomen kieli on oppiaineena selvästi karjalaa suositumpi. Tämän selittää se, että suomelle on käyttöä muuallakin kuin kotikylällä ja akateemisessa tutkimusmaailmassa. Missään nimessä ei voi sanoa, että kansallisten kielten, kuten suomea ja karjalaa Karjalan tasavallassa kutsutaan, asema olisi vahva. Se on parempi kuin aiemmin ja erityisesti karjalan kielen asema on selkeästi parempi kuin kymmenen viisitoista vuotta sitten. Vaikka äidinkielenään suomea ja karjalaa puhuvien määrä onkin vähenemässä, kieltä kuitenkin opetellaan kouluissa vuosi vuodelta enemmän. Venäjän uusi kielen opetusta koskeva laki tosin kavensi mahdollisuuksia lukea suomea tai karjalaa pitkänä kielenä, mutta lyhyen kielen lukijoitakin riittää. Alueellisiakin eroja suomen ja karjalan puhumisessa on. Soutjärvi, Tsalna, Jyskyjärvi ja Kaleva ovat paikkoja, joissa suomea puhuviin ihmisiin voi törmätä kylänraitillakin - ulitsalla.

Skazkasta saattaa paikkakunnan parhaiden shaslikkien lisäksi löytyä vaikka mitä mielenkiintoista. Etenkin iltaisin.

Kokonaisuutena sanoisin Petroskoin olleen yhden lomaviikon käytön arvoinen. Nähtävää ja koettavaa sinne jäi vielä seuraavillekin lomaretkille. Niin, ja se halpa majoitus! Ensimmäisen yön sain nukkua yksin. Toisena iltana huonekaverina oli paikallinen ikäiseni mies. Katsoi tabletilta telkkua puolille öin, kovalla äänellä. Aamulla, kun heräsin hän oli jo poistunut. Ihmettelin, kun wc:ssä ikään kuin olisi tupakka tuoksunut! Kuvittelin varmaan. Illalla sama huonekaveri. Huomautin puolilta öin tabletin kovasta äänestä. Hiljeni, mutta puolitoista tuntia nukuttuani kuunneltuani miehen etenevän keuhkoahtauman aiheuttamaa yskimistä heräsin, kun hän poistui sängystään. Tupakalle wc:hen! Ja tätä jatkui koko yön. Aamulla seitsemältä herra sitten ryhtyi katsomaan tabletilta telkkua - ja volyymit isolla. Ärähdin asiasta. Äänet hieman hiljenivät, mutta ei herra vieläkään osannut käyttää korvanappeja. Minä poltin hihani. Haukuin kaverin ensin venäjäksi pystyyn, sitten suomeksi. Poistuin huoneesta ja maksoin itselleni loppuajaksi oman yksityisen kolmen hengen huoneen. Hintaan 1500 ruplaa eli melko tarkkaan 25 euroa per yö!

Ilkka Pirhonen

matkamies, omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

lopuksi tarina majoitusvalinnan onnistumisesta ja yhteenveto petroskoista matkailukohteena.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Joskus, kun olin iältäni reilu nelikymppinen, aloin puhua sukulaisilleni ja ystävilleni 50-vuotissyntymäpäivistäni. Kerroin, että mitään syntymäpäivälahjoja ei sitten tuoda. Eikä kukkia. Juhlat järjestetään senhetkisen asuinpaikkakunnan rautatieasemalla tai paremminkin lähimmässä kahvilassa tai ravintolassa. Ja juhlat päättyvät siihen, kun juhlakalu nousee junaan lopullisena määränpäänään Vladivostok. Haluan nähdä koko laajan Venäjän maan Viipurista Vladivostokiin. Haluan käydä niin idässä, että jos menisin kauemmas itään, joutuisin länteen. Mutta ennen kaikkea haaveilin niistä lukuisista keskusteluista, joita saisin käydä junan lonksuttaessa kohti itää. Pyysin ystäviäni ja sukulaisiani, että lahjojen sijaan voisivat tukea matkaani. Suunnitelma kulki siten, että vaimoni hoitaisi käytännön järjestelyt eli ottaisi lahjoitukset vastaan ja laittaisi loput omia rahoja, jotta saisin muutaman satasen maksavan junalipun Vladivostokiin. Jännityksellä odottelin, että saankohan paluulipun ja jos saan, niin junalla vai lentokoneella. 

Vaan ei toteutunut se haave. 49. syntymäpäivänäni vaimolta puhkesi aivoverisuoni ja siitä alkaneen tapahtumaketjun seurauksena minusta tuli omaishoitaja. Monet kyselivät haavelemastani junamatkasta. Onko se peruttu vai vain siirretty. Ilmoitin haaveen romuttuneen. Mutta kuten monessa yhteydessä olen kertonutkin, elämääni tuli jonkinlaisen sopeutumisvaiheen jälkeen tilalle moottoripyöräily. Ja vuosi sitten kuntourheilu.

Olen useaan otteeseen kertonut, että nykyisen kuntoiluni taustalla on arjessa jaksaminen ja se, että pystyisin mahdollisimman kauan toimimaan vaimoni omaishoitajana sekä omasta ylipainosta eroon pääseminen. Nyt on jälleen moottoripyöräkausi aluillaan ja lienee syytä paljastaa myös kuntoilun taustalla piilevä haave. Olen jo vuosia halunnut käydä näkemässä Ural-vuoret ja käydä ajamassa moottoripyörällä Aasian puolella. Pieni Pripolarnyin kylä valikoitui kohteeksi siksi, että sinne vievä tie kulkee korkeimmasta kohtaa yli vuoriston. Korkeampiakin kohtia on, mutta niiden kohdalla mahdolliset tiet kulkevat laaksojen ja solien kautta. Olen valmistautunut erilaisin karttaharjoituksin asiaan jo pari vuotta. Viimeisen vuoden olen kohottanut kuntoa crossfit-salilla ja ottanut kaikki rokotukset. Seuraavana on vuorossa tänä kesänä miehen ja pyörän testaaminen ja tulevana talvena pyörän huoltaminen matkavalmiuteen.

Vaan niinhän se on tässä tarinassa kuten elämässä yleensäkin! Niin kauas pilvet karkaavat. Juuri kun homma alkaa näyttää hyvältä, tulee joku ja vetää maton jalkojen alta. Tällä kertaa maton vetäjänä toimi ilmiö nimeltä työttömyys. Toki olin sitäkin mahdollisuutta ajatellut, mutta en mitenkään varautunut. Olen ollut viimeiset kahdeksan vuotta pätkätöissä, ja aina on ollut edellisestä hommasta lähtiessä jonkinlainen haju jo tulevasta. Vaan nyt, nyt on valtiolla rahat niin loppu, että näyttää projektitutkijan työtilanne Pohjois-Karjalassa tosi huonolta. On ollut pakko alkaa varautua myös matkan perumiseen. Ei muuten, mutta henkisesti.

Vanha sanonta sanoo, että toivo kuolee viimeisenä. Niin se on tässäkin, niin kauan kuin ei ole toisin todistettu, jatkan valmisteluja ja toivon keksiväni jonkin ratkaisun ongelmaan. Kyllä se siitä.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (0)

Tänä pääsiäisenä ja sitä edeltävänä aikana tuntui välillä siltä, että ihan kaikki menee pieleen. Pietarin autonhuoltoreissun jälkeen olin vielä onnessani. Kaiken välittömäksi nautinnoksi luettavan lisäksi olin saanut kalliin huollon edullisesti tehtyä. Tämä merkitsi minun ajoillani lähes kymmenen vuoden huolettomia kilometrejä pikkuhuolloilla.

Vaan mikään ilohan ei kestä kauaa. Seuraavalla viikolla vein nuorimman pojan aamun ennätysloskassa kouluun. Poispäin ajellessani oli nuori herrasmies astumassa suojatielle. Minä autokoulussa opetetun mukaisesti pysähdyin. Nuorimies ehti vain heilauttaa kättää kiitokseksi ja lähteä liikkeelle, kun autoni pomppasi. Kuului muksahdus ja autoja pyöri ympärillä. Vaikka kuinka olin hyvissä ajoin jarruttanut eli pysähdykseni olisi pitänyt huomata, niin kaksi autoa tuli perään. 

Takimmaisesta autosta pomppasi kuljettaja ulos ja alkoi ilmoittautua syypääksi. Takanani olleen auton kuljettaja kertoi haaveilleensa ja havainneen pysähtymisen liian myöhään. Eihän siinä muuta kuin poliisit paikalle. Palokunta kävi vielä tarkistamassa tien siivoamistarpeen. Oma autoni säilyi ainoana ajokuntoisena. Muut näki jo maallikkokin, että lunastukseen menee.

Sillä aikaa kun toinen poliisi kirjaili muiden kuljettajien tarinoita paperille, lähdin toisen poliisin kanssa siirtämään romuja pois ajoradalta. Toinen autoista oli kaatanut suojatien merkin, joka nyt oli auton alla. Kun autoa ajoradalta pois siirrettäessä liikennemerkin tolppa jäi auton vetävien etupyörien alle, se heilahti kuin viikate tai kellon viisari. Ja merkkiosa pamahti suoraan suojatielle menoa tekevän mummon nilkoille takaapäin. Mummo lensi täysin suoralla vartalolla katuun selälleen. Tilanne oli muuten kuin piirretystä filmistä, mutta mummo vain ei jäänyt maahan värisemään. Pomppasi kärppänä pystyyn, ennen kuin ehdin kysymään, että sattuiko. Ei kuulemma sattunut yhtään mihinkään. Ja takkikin säilyi puhtaana siis kaikki hyvin.

Iltapäivästä peltikorjaamolla totesivat kyseessä olevan lähes kolmen tonnin remontti kahden tonnin autoon eli varmaan menee lunastukseen. Harmitti vietävästi. Olin viime kesänä ostanut uudet kesäkumit ja joulukuussa uudet kesärenkaat. Ja nyt tuo remonttirahakin menee ihan turhaan.  Auto olisi ihan yhtä arvokas vaikkei sitä olisi tehtykään. Aloitin suunnittelemaan, kuinka saisin lunastushinnan tingittyä mahdollisimman korkeaksi.

Niinhän siinä kävi, että viime viikon tiistaina sitten soitti mies vakuutusyhtiöstä ja tarjosi puoltatoista tonnia lunastushinnaksi. On kuulemma noin 70 prosenttia auton listahinnasta. Olimme hänen kanssaan yhtä mieltä listahinnasta ja myös siitä, että käyttöarvo on paljon isompi. Se hyöty hihnaremontisa oli, että suuren vääntämisen jälkeen sain lunastushinnan nousemaan kahteen tonniin ja sain vielä pitää ne kesäpyörät. Kesäpyöristä sain kaverilta pari satasta. Harmittamaan jäi silti.

Seuraavana päivänä sitten hirmuisella kiireellä kävin Lappeenrannasta ostamassa uuden käytetyn auton tilalle. Loppuunajetuilla renkailla, mutta ilman jakohihnan vaihtotarvetta. Autossa on ketju! Sinänsä mukava juttu, että vaimo oli ihan haltioissaan kahden ja puolen tonnin autosta, koska se oli vähän entistä isompi ja siinä oli kaikki ameriikan herkut.

Hakureissulla iski sitten kauhea räkätauti. Kova, muttei kuitenkaan niin kova, että olisi pitänyt päivystykseen lähteä. Maltoin kerrankin olla tekemättä mitään koko pääsiäispyhät. Ei ollut vieraitakaan. Nyt ei enää harmita. Sinänsä jännä tilanne. Minut on kasvatettu siten, että työtöntä ja persaukista pitäisi edes vähän ylimääräisen rahanmenon harmittaa puuroa lusikoidessaan.

Kommentit (2)

1/2 | 

Voi hyvän tähen! Kumma kun ne autokoulun opit eivät pysy päässä aikuisilla. Huonoja opettajiako? Vaiko huono muisti ja haluttomuus muistaa? Oma opettajani oli huipputyyppi. Jopa siinä määrin, että kuulen vieläkin hänen äänensä tietyissä tilanteissa! Onneksi suojatien ylittäjän henki säilyi eikä vammoja tullut mummollekaan, saati kuskeille.

Puurosi lusikoiminen ilman harmitusta kuulostaa erinomaiselta!! Josko tässä pikkuhiljaa opitaan, että on asioita, joihin ei voi vaikuttaa, vaikka kuinka pännii.

t. Aili Inkeli

 

bordercolli
Liittynyt24.8.2015
2/2 | 

Luin tätä juttua ja jäin miettimään sellaista asiaa, että mitä harvemmin kulkee kadulla autoja, sen huonommin nämä autot pysähtyvät suojatien eteen niin että vierellä olevakin auto pysähtyy. Tämän ilmiön näkee vaikka Lahdessa, jossa pitäisi asua 100 000 ihmistä. Liikennekulttuuri on aika merkillinen silti. Kaistanvaihdot on joskus vaikeita, vaikka miten aikaisin olet laittanut vinkan päälle. En niin usein ajele tuolla pääkaupunkiseudulla, mutta siellä nämä perusasiat sujuvat ihan helposti.

Näistä autoista ja minkä arvoisia ovat, ainakin nyt näyttäisi, ettei yli 10 vuotta vanhalla autolla ole markkina-arvoa, vaikka olisi miten kuosissa  ja kilometrejä nuukasti. Jos yleinen tarve on nuorentaa autoja, ehkä se tälläkin konstilla hitaasti tapahtuu.

Olen pääsääntöisesti pyrkinyt pitäytymään näissä blogikirjoituksissani oman elämäni kertomuksiin ja välttänyt suoraa yhteiskunnallista kannanottoa. Nyt on kuitenkin aika tehdä poikkeus sääntöön. Näinä aikoina nimittäin valmistellaan luonnosta omaishoitoa koskevan lain uudistuksesta. Sanonpahan oman mielipiteen asiasta ihan kaikille. Minä kun olen vähän tuota omaistanikin hoitanut viime vuosina. Voin puhua omasta kokemuksesta. Toivottavasti joku asiasta päättävä lukee. Tai jos ei lue, niin ainakin hänen kaverinsa.

Omalta kohdaltani asiat ovat menneet varsin mallikkaasti, enkä voi osaani valittaa. Näin ei kuitenkaan ole kaikilla. Eikä kaikkialla. Tällä hetkellä omaishoidon kriteerit vaihtelevat eri paikkakunnilla. Tästä seuraa myös erilaiset omaishoidon tuet samantasoisesta hoitajuudesta. Omaishoitajakysymyksen siirtyminen uuden lain myötä Kelan hoidettavaksi olisikin hyvä asia. Se toisin samat kriteerit ja samansuuruiset tuet kaikille. Tasa-arvoisuus lisääntyisi. Ja jotenkin tuntuu, että Kela olisi myös varmempi maksaja, kuin jotkut vähävaraiset kunnat. Nyt nimittäin ajoittain kuulee, ettei omaishoitajan statukseen oikeutettu joissain tapauksissa ole päässyt omaishoidon tuen piiriin, kun kunnalla ei yksinkertaisesti ole rahaa sillä momentilla!

Toinen asia, joka vaatisi parannusta, ovat omaishoidon vapaat. Laki suo omaishoitajalle oikeuden kolmeen vapaaseen vuorokauteen kuukaudessa. Monen omaishoitajan hoidettava vaatii kuitenkin sen tasoista hoitoa, ettei sopivaa hoitopaikkaa vapaiden ajaksi löydy. Vapaat jäävät pitämättä. Tavanomaisemmissakin tapauksissa taajamissa asuvat ovat haja-asutusalueita paremmassa asemassa. Ymmärrän hyvin tilanteen. On paljon helpompi löytää sadan tuhannen asukkaan kaupungin keskusta-alueella palveluntuottaja sairaasta omaisesta huolehtimaan, kuin 40 kilometriä kuuden tuhannen asukkaan kunnan keskuksesta sijaitsevalla syrjäkylällä. Nykyään ihmisten alueellinen tasa-arvoisuus ei tässä kohtaa toteudu. Toivottavasti uusi laki löytää tähän kohtaan parannuksen. Kuin myös siihen, ettei omaishoitajan tarvitse maksaa siitä, että saa pitää vapaitaan. Nykyisin useimmissa kunnissa tuntuu olevan käytäntö, että omaishoitaja joutuu maksamaan vapaistaan 11 euron omavastuun vuorokautta kohti. Varsinaisten vapaiden lisäksi moni omaishoitaja tervehtisi ilolla uudistusta, jossa lakiin kirjattaisiin lyhyemmät asiointivapaat. Moni omaishoitaja joutuu nykyisellään hoitamaan ison joukon perheen juoksevia asioita omaishoitajan vapaiden aikana. Näiden muutaman tunnin asiointivapaiden kirjaaminen parantaisi monen perheen asemaa ja auttaisi omaishoitajia jaksamaan.

Sitten on tämä omaishoitajan vuosiloma. Vitsi vitsi. Ei omaishoitajalla ole mitään lomia. Kun ollaan omaishoitajia, sitä ollaan 52 viikkoa vuodessa. Ilman lomia. Ellei sitten hoidettava satu pääsemään laitoskuntoutusjaksolle. Suuri osa pääsee, mutteivät kaikki. Tuntuu mahtavalta, kun ei tarvitse huolehtia kuin itsestään. Saa ihan itse päättää mitä tekee, tai mitä on tekemättä. Saa nukkua aamulla pitkään tai mennä illalla nukkumaan milloin haluaa. Nämä ovat asioita, joissa joutuu koko ajan ottamaan normaalissa elämässä hoidettavan omaisen mieltymykset huomioon. Ja tuon loman tuoman vapauden tunteen tajuaa vain ihminen, joka on sen itse kokenut. Uskoisin. Eli lakiin pitäisi kirjata myös jonkinlainen oikeus omaishoitajan lomaan silloin, kun varsinaiseen laitoskuntoutukseen ei ole perusteita.

Kun lakiluonnoksen mukaan uuteen lakiin on käsittääkseni tulossa kriteerit, jotka omaishoitajaksi pyrkivän omaisen on täytettävä, olisi siinä myös painotettava kriteereitä loppupäässä omaishoitajuudesta luopumiseen. Muutoin nykyisin ajoittain esiintyvät ylilyönnit tulevat jatkumaan. Lähentelee vanhojen ihmisten hyväksikäyttöä, kun yli kahdeksankymppinen liikuntarajoitteinen ihminen toimii vielä vanhemman ja huonompikuntoisen puolisonsa omaishoitajana. Lakiin olisi kirjattava mekanismit, jotka pakottaisivat keksimään muita keinoja tällaisten pariskuntien auttamiseksi.

Varmasti moni muukin asia olisi hyvä korjata, mutta nämä nyt ovat sellaisia yksityiskohtia, jotka ovat minun silmääni sattuneet ja sisimpääni kolahtaneet.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (10)

bordercolli
Liittynyt24.8.2015
1/10 | 

Omaishoito on asia, joka nousee jälleen kerran vaaleissa esille. Toisaalta on mahdollista sitä pitää koko ajan esillä, onhan meillä omaishoidon järjestössä kansanedustaja puheenjohtajana ja meillä Päijät-Hämeessä on myös kansanedustaja paikallisen yhdistyksen puheenjohtaja. Ovat molemmat reippaita naisia, eri puolueista, mutta tämän asian esillä pitäminen pitäisi olla heidän tehtävänsä  joka paikassa missä he käyttävät päätösvaltaansa.

Nyt on lisäksi kampanja, jossa otetaan  alueen kansanedustaja omaishoitokotiin päiväksi. Nämä ovat tietenkin kosmeettisia tekoja, toivottavasti kuitenkin herättää päättäjiä enemmänkin näkemään tätä arvokasta ja ihmistä kunnioittavaa hoitotyötä.

Käyn edelleen omaishoitotilaisuuksissa, vaikka omalla kohdallani se onkin ohi. Puute on näistä hyvistä hoitopaikoista, joissa omaista hoidettaisiin kuin kotona. Henkilökohtaisia avustajia myös tarvittaisiin ja toisaalta itse ihmettelen, miksi se avustamistilanne pitäisi olla aina niin säädelty. Onhan potilaita, joilla riittäisi ihminen, joka työntää häntä pyörätuolissa ulkona tai varmistamassa hänen rollaattorilla kulkemistaan. Tässä kohdassa kyselen lähimmäistä , naapurin eläkkeellä olevaa kuntoilevaa ihmistä tai sitä työttömänä uutta työtä odottavaa keski-ikäistä.

Jossain vaiheessa kun oli näitä tiukkoja taloudellisia vajeita ja raha vähissä, joku sanoi julkisesti, ettei me sillä pärjätä että pestään toistemme paitoja. Tulikohan samalla tärveltyä normaali lähimmäistä tukeva naapuriapu.

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
2/10 | 

bordercolli, kiitos palautteestasi. Senkin puoleen omaishoitajuus on nyt esillä, että tosiaan valmistelevat uutta lakia aiheesta.

Vierailija
3/10 | 

Asiaa. Omaishoidossa mättää myös se, että kukaan viranomainen ei (ainakaan omalla paikkakunnallani) ole kiinnostunut siitä, onko itsekin iäkäs omaishoitaja enää "tehtävänsä tasalla". Harvoilla kotikäynneillä oli tapana keskittyä imartelemaan hoitajaa, korostamaan kotia ainoana oikeana paikkana hoidettavalle ja pelottelemaan, että jos hoidettavalle haetaan laitospaikkaa, voi joutua kymmenien kilometrien päähän. Käytännön ongelmat eivät kiinnostaneet. Onneksi tämä tilanne ohi ja hoidettava viimeinkin laitoksessa.

5/10 | 

Lisäyksenä Ilkan ansiokkaaseen blogiin omaishoitajuudesta: Lisäksi meidän vanhojen omaishoitajien osalta on ehdottomasti tehtävä korjaukset ja täydennykset vanhuspalvelulakiin. Kuinkas sattuikaan, että kohta lain tultua voimaan hallitus päätti leikata 300 miljoonaa vanhusten kotihoidosta. Päätös on täysin käsittämätön ja päinvastainen asioiden kulkuun nähden. Ja osoittaa täydellistä ymmärtämättömyyttä kotona toista vanhusta hoitavia omaishoitajia kohtaan. Heitä ei penninkään vertaa lämmitä joutava jahkailu laitosten hoitajamitoituksista. Pannaanpa eduskuntavaaliehdokkaat lujille omaishoidosta; sen merkityshän kasvaa rajusti laitoshoitoa vähennettäessä. Alpo J.

6/10 | 

Vielä lisäkommentti Ilkka Pirhosen blogiin Mikä omaishoidossa mättää? koskien omaishoitopalkkion verotusta. Kuinka moni omaishoitaja tekee tätä 24/7 -työtä rikastuakseen? Ei kukaan vaan pelkästä lähimmäisenrakkaudesta. Onko hänelle siis mätkäistävä tästä "ylimääräisestä" muutaman satasen tulosta oikein raippavero, jopa 50%? Ei todellakaan, eiväthän miljonääritkään maksa tässä maassa tuloistaan sellaisia veroja. Omaishoitopalkkiosta tulee säätää ihan oma verotusmenettely , täysin omista tuloista riippumaton prosentti. Ellei se voisi olla nolla, niin enintään 10%, koska kaikki ovat omaishoitotyössä samalla viivalla.  Alpo J.

7/10 | 

Ihmeellisyyksiä nykyisessä lainsäädännössä:
 
6§ Hoitopalkkion määrän tarkistaminen
 
Eikö hoitopalkkiota tulisi tarkistaa myös silloin kun hoidettavan tila muuttuu eli heikkenee tai paranee? Miksi laissa ei ole tästä asiasta selkeää mainintaa?
 
7§ Hoito- ja palvelusuunnitelma
 
Miksi vastuista ei mainita laissa mitään? Vuorokaudessa on 24 tuntia, viikossa 7 päivää jne. Kuka vastaa hoidettavasta minäkin hetkenä? Esim. jos omaishoitaja käy töissä, kuka vastaa hoidettavasta tuolloin? Eikö kaikissa sopimuksissa tulisi mainita myös sopimuksen osapuolien vastuut? 
 
Em. kysymykset ovat nousseet esille kun olen seurannut erään vanhuksen kotihoitoa. Omaishoitosopimus tehtiin tilanteessa kun hoidettava oli vielä jokseenkin omatoiminen. Nyt hän on täysin riippuvainen omaishoitajasta ja vaatii käytännössä 24 tuntia vuorokaudessa hoitoa / valvontaa. Omaishoitaja saa edelleenkin alimman mahdollisen korvauksen. Kaupungin kotihoitaja käy kaksi kertaa vuorokaudessa viipyen noin puoli tuntia kerrallaan. Näin olleen päivässä on useita tunteja joiden osalta vastuut ovat täysin epäselvät. Ja jos vastuu jää kokonaan omaishoitajalle - kuten käytäntö on osoittanut - eikö sen pitäisi näkyä myös hoitopalkkion suuruudessa? 

8/10 | 

Omalla kohdallani omaishoitopalkkio oli yksin hoitaessani kahta potilasta niin, että toisen hoitopalkkio oli keskimmäinen taso ja toisen kohdalla ylin taso.  Kun sitten tilanne muuttui, jäi vain yksi hoidettava ja hänen hoitonsa oli se vaativampi, meille tuli avuksi kotihoidosta yksi ihminen joka aamu. Omaishoitajan palkkiosta minulta leikattiin 300 euroa pois ja kuitenkin olin ympäri vuorokauden  hoidettavani kanssa. Näistä muutoksista ei oikeastaan mitään neuvoteltu, ne ilmoitettiin vain . Hoitosuunnitelmaa ei uusittu, ainoastaan potilas sai oman hoitokansion, jonka kotihoidon ihminen täytti. Viimeiset puolitoista vuotta meni näin toimien. P-kolli

9/10 | 

Lisäys edelliseen, tämä aamuisin tullut hoitaja avusti vain aamutoimet, hän viipyi tavallisesti puoli tuntia, pesupäivinä meni ehkä tunti. P-kolli

bordercolli
Liittynyt24.8.2015
10/10 | 

Nyt pitäisi omaishoitajien joukko nousta barrikaadeille, jokaisessa vaalitilaisuudessa hiillostaa ehdokkaita. Tiedän, että se tuntuu turhauttavalta, mutta kuitenkin näiden päättäjien käsissä on omaishoitajien kohtelu, valitettavasti. Omaishoidon ongelmat on moneen kertaan esitelty, nyt pitää yrittää takoa asiaa yksittäisten mahdollisten eduskuntaan menevien ihmisten mieliin, että omaishoitajien joukko on tärkeä koko yhteiskunnalle.

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat