Kirjoitukset avainsanalla juhlinta

70-luvun puolivälissä Joensuussa, Tipulassa, suoritti kansalaisvelvollisuuttaan tai -oikeuttaan tyttöporukka, joka ei tainnut jättää yhtään opettajaa kylmäksi. Mieluummin kuumaksi kuin hellakoukku. Sen verran tytöt saivat yleistä häiriötä aikaiseksi. Ja porukan hajautetuksi eri luokille. Mutta porukka säilyi. Koulun jälkeen kaikki löysivät paikkansa tässä maailmassa. Ja ovat elämässään menestyneet kaikesta kouluajan riehumisista huolimatta. Kävi niin  kuin Pelle Miljoonan laulussa Älä äiti itke.

Vaimoni oli yksi tuosta porukasta. Yhteys joutui naisten ruuhkavuosina koetukselle. Oli perheiden perustamiset, lapset, uran luonnit ja niin edelleen. Se ei kuitenkaan kadonnut. Muistan tyttöjen tavanneen joskus 90-luvulla. Vaimo kertoi mukavaa olleen. Sitten taas piti elää tähän kesään. Loppukesästä juhlittiin tyttöjen opinahjon eli Joensuun lyseon lukion 150-vuotisjuhlaa. Tytöt olivat tietysti mukana juhlissa.

Anki, joka vaimon vanhoista kamuista ainoana on lisännyt yhteydenpitoaan perheeseemme vaimon sairastumisen jälkeen, kutsui koko vanhan jengin kotiinsa iltajuhliin. Ja vaimo, toispuoleisesta halvauksesta, vaikeasteisesta afasiasta ja tahdonalaisten liikkeiden vajaatoiminnasta huolimatta, oli mukana. Mene vain Ilkka kotiin, kyllä me kaverista huolta pidetään. Aika turvallisilla mielillä lähdin, sillä olihan joukossa myös hoitoalan ammattilaisia. Ja juhlat menivät oikein hyvin. Ja vaimo oli tyytyväinen.

Mutta kun kerran mukavaa oli, niin eihän se siihen jäänyt. Itse tosin ehdin jo epäilemään ainakin vaimoni osalta. Vaimo on itsenäistä liikkumista ja ateriointia lukuunottamatta jotakuinkin täysin muiden auteltavissa. Eikä pysty omalla puhumisellaan osallistumaan keskusteluun. Mutta eikös mitä. Viime lauantaina oli sitten tyttöjen pikkujoulut. Teemana peruukki. Ja tulihan se kutsu vaimollekin. 

Jonkin verran osaan kirjoittaa abstrakteista asioistakin, mutta tässä kohtaa kyky on pienempi kuin halu. Haluaisin kuvata vaimoni ilon, kun hän ensin avustajansa kanssa kävi kaupasta löytämässä itselleen Peppi Pitkätossu -peruukin. Ja sitten valmistautuminen. Minäkin opin tekemään Pepin pisamia! Ja sitten koitti juhlat. Vein vaimon Polvijärvelle, missä juhlat olivat.  Tällä kertaa poistuin paikalta jo varsin tyynenä. 

Illalla pois vaimoa kotiin hakiessani sain kyytiini tosi onnellisen naisen. Oli syöty hyvin, laulettu karaokea ja vähän tyttöjen kanssa tanssittukin. Kuulemma tarinaakin oli tullut vaikka kuinka, tulkin puute vain oli ajoittain hieman vaivannut. Väsynyt, mutta onnellinen kuvasi tilannetta täydellisesti. Minullekin tuli todella hyvä mieli, kun näin vaimon niin onnellisena. Onnellisena siitä, että oli saanut viettää tasavertaisena iltaa vanhojen hyvien kavereiden kanssa.

On hienoa, että ihmisellä on tuollaisia ystäviä kuin Sepu, Mella, Anki, Pike ja Rydi. Kiitos hyvistä juhlista, elehtii tuolta sohvalta punapää Peppi Pitkätossu eli Janski.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Juhannus tuli, Ja meni. Eikä ole tähän mennessä ollut näin tylsää juhannusta. Vaimolla on oikea puoli halvaantunut, ja minulla vasen käsi kantositeessä. Keskimääräisesti ottaen ja positiivisesti tulkiten muodostamme yhden toimivan ihmisen. vaan ei se niin mene. Kun minulta on käsi pois pelistä, olen melko hampaaton. Pystyn käyttämään vaimon vessassa, jos hänellä on verkkarit jalassa. 

Itseni kanssa on aivan sama. Pukeutmisen lisäksi ruuanlaitto on juuri ja jjuri mahdollista, kunhan suunittelee sellaista yhdellä kädellä tehtävää. Leivän leikkaamme yhdessä. Vaimo pitää leivästä kiinni, ja minä leikkaan. Auton rattiin ei ole asiaa. Sen verran olen antanut tilanteelle periksi, että päiväkävelyllä olemme käyneet, vaikka en käytännössä mitään pystyisikään tekemään, jos vaimo kompastuisi. Sellaistakin muutaman kerran vuodessa tapahtuu.

Niinpä vitimmekin kolme melko samanlaista päivää. Aamulla nukuttiin niin kauan, että kodinhoitaja tuli ovikelloa soittelemaan. Sillä aikaa, kun kodinhoitaja laitteli vaimon päiväkuntoon, minä katoin aamupalan. Syötiin aamupala. Vaimo poistui meikkailemaan ja minä petasin vuoteen. Yllättävän hankala homma yhdellä kädellä. Sitten hetki istuttiin ja luettiin. Puolen päivän maissa oli tunnin päiväkävelyn vuoro. Taas hetki lueskelua, jonka jälkeen onkin ruuan vuoro. Ruokailu on kiva juttu, siinä saa jälkihoitoineen aikaa menemään hyvinkin puolitoista tuntia.

Ruokailun jälkeen taas hetki levätään ja lueskellaan. Tai oikeastaan minä vetäisen puolen tunnin tirsat. Tässä vaiheessa vaimo ajaa puolisen tuntia kuntopyörällä, niin sanotulla aktiivi-passiivilaitteella, jossa on oma moottori käsiä varten. Pyöräilyn jälkeen vaimo aloittaa tv:n katselun, ja minä lenkitän koiran. Viimeinen isompi tapahtuma on, kun kodinhoitaja käy auttamassa vaimon yökuntoon. Loppuilta menee minulta somessa surffatessa ja vaimolta telkun ääressä. Valvotaan pitkään, että aamulla nukuttaisi kodinhoitajan tuloon saakka.

Ja joka hemmetin päivä sama ruljanssi, kun muuhun ei pysty. Vaan onnellisia ollaan, kun tiedetään tilanteen pikkuhiljaa vielä korjaantuvan. Joskus tulee kuitenkin vääjäämättä se aika jolloin ei enää korjaannuta. Silloin minä haluan vanhainkotiin, ryhmäkotiin tai ihan mihin tahansa, missä on muita ihmisiä!

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

 

 

 

Kommentit (4)

1/4 | 

Eikö se kodinhoitaja olisi voinut auttaa petaamalla sängyn, kun näki, että molemmat olivat vaivaisia? Vai eikö se kuulu hänen tehtäviinsä (tai sovi aikatauluun)...

Hatunnosto sinulle, myös voimakkaasta ja realistisesta, silti positiivisesta asenteesta. Kirjoituksesi ovat todella kiinnostavia, kiitos kun jaat arkeasi kanssamme. Hyvää vointia!

2/4 | 

Kiitos hienosta kirjoituksesta. Yksikätisenä hommien tekeminen on todella vaikeaa. Sitä ei sellainen ymmärrä, joka ei ole kokenut.

Minulla on ollut jäätynyt olkapää molemmissa käsissä. Ensin oikeassa ja pari vuotta sen jälkeen vasemmassa. Koko käsivarsi tulee todella kipeäksi ja voimattomaksi. Kättä ei voinut edes pään päälle nostaa niin hiusten pesukin oli yhtä tuskaa. Pakko oli pitää kipeää kättä kantositeessä ja liikuttaa ei saanut yhtään noin kuukauden verran ja käden palautuminen normaaliksi kesti yli vuoden. Onneksi sentään eivät kipeytyneet yhtä aikaa.

Jaksamista ja voimia tuleviin päiviin!

 

3/4 | 

Sä olet Ilkka mun idoli! Hitsi miten hyvin kirjoitat. Onko tää nyt tyylilajiltaan realismia vai mitä? Tsemppiä toipumiseen ja kesään teille kummallekin! Ethän vaan lopeta kirjoittamista..

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
4/4 | 

Kiitos vain kaikille kommentoineille. Tyylilajista en tiedä, mutta minun elämä nyt sattuu olemaan tällaista. Tsemppiä kaikille kesään. Kyllä tämä tästä.

 

Ennen vaimon sairastumista vaimo junaili aina kaikki juhlajärjestelyt. Minä olin enemmänkin assistentin roolissa tai, niin kuin meillä Etelä-Karjalassa sanottiin, vaimon käskassarana. Kun vaimo sitten syksyllä sairastui, oli ensimmäisen joulun aika täyttä panikointia. Miten saan loihdittua kaikille hyvää mieltä tuovan joulutunnelman. Vähän samanlaista epävarmuutta ja jännittämistä oli vielä parin vuoden kuluttua nuorimman pojan rippijuhlien järjestelyissä.

Mutta kun ihminen on oppiva olento, joka tottuu vaikka mihin, niin epävarmuus ja muut sen suuntaiset ajatukset ovat karisseet pois kuluneiden seitsemän vuoden aikana. Ensi viikonloppuna on nuorimman pojan valmistujaiset. Ei ole liiemmin Ilkkaa stressannut. Tein jo kuukausi sitten mielessäni suunnitelman, mitä tarjoillaan. Pikkuhiljaa sitten olen hoitanut alihankintaketjut kuntoon.  Itselleni on jäänyt pakastepiiraiden paistaminen ja muiden materiaalien ostaminen. Vaimon paras kaveri on luvannut tehdä voileipäkakkuja. Vaimo tekee kakun avustajan kanssa. On kovasti innoissaan, kun pystyy osallistumaan.

Juhlien jälkeen alkaa meilläkin taas jälleen kerran uuteen sopeutuminen, mutta siitä lisää loppuviikosta.

Kommentit (0)

Tässä vaiheessa syksyä minusta aina tuntuu sille, että joulun voisi vaikka peruuttaa. Sen merkitykselle on mielessäni käynyt niin kuin tuolle otsikkokuvan lumikasalle. Se on sulanut entiseen verrattuna olemattomiin. Perheessämme juhlat ja niiden järjestely olivat aina vaimon valtakuntaa. Minä olin vain avustavassa osassa. 

Ensimmäinen vuosi vaimon sairastumisen jälkeen oli elämää juhlastressistä toiseen. Tuntui, että vaimo osasi loihtia aina sen juhlan hengen kasaan. Sitten kun kaikki jäi minun käsiin, oli hirmuiset paineet tehdä kaikki samoin. Näyttää itselle ja muille, että kyllä me pärjätään. Ja ihan aidosti halusin myös, että siihen aikaan murrosiässä tai sen alussa olevilla lapsilla olisi muistorikas joulu. Tietysti vaimon toiveita unohtamatta. Häneen sairastuminen vaikutti sillä tapaa, että joulun ja kaikkien juhlien merkitys pikemminkin korostui kuin väheni. Välillä olisi mieli tehnyt itkeä, että ei tästä helvetti tule yhtään mitään. Minä en ikinä saa rakennettu sellaista joulua kuin vaimo olisi tehnyt. Ja vielä hirmuinen lahjojen hankintaruletti, jossa en koskaan ole ollut hyvä. Vaimo hoiti sen puolen. Ja nalkutti minulle, kun en osallistunut muuhun kuin maksamiseen.

Ajan myötä hommat alkoivat toimia. Olen onnistunut jopa loihtimaan joulun hengen esille pelkillä einesruuilla. Samaan tosin olen päässyt tekemällä kaikki laatikot sun muut itse ja paistamalla kinkun taikinakuoressa. Muukin lavastus alkaa jo luonnistua. Vaan kun samaan aikaan ne lapsen mukelot ovat tulleet ikään, jossa saa käydä joka ikinen joulu tiukkasanaisen keskustelun, että jouluaaton aikataulu toimii miten toimii. Ja silloin on oltava paikalla. Ja silti on homma mennyt yllättävän hyvin, jos vähäisten lahjojen jakamisen jälkeen ei tule kysymystä, että saako lähteä kavereita moikkaamaan. Sitä se monikulttuurinen yhteiskunta tekee! Kaikkien kavereiden kotona ei juhlita joulua, eli aina on kamuja, joiden kanssa hengailla.

Tässä vaiheessa sitten alkaa tuntua, että onko se vaimon hyvä mieli riittävä motiivi suureen touhuamiseen illuusion luomiseksi. Ja tietysti silloin, kun vanhin poika tulee lapsineen käymään, on toinen asia. Silloin on mukava touhuta. Joulu on lasten ja lastenmielisten juhla, niinhän sitä sanotaan. No, vaimon ilo juhlista taitaa sittenkin riittää toistaiseksi, mutta silti välillä mieleen hiipii ajatus, että jos vaikka peruutettaisiin koko juttu. Mentäisiin vaikka viettämään joku hotellijoulu.

 

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (11)

1/11 | 

Tervehdys.

Nyt Ilkka, kauppiaan ja markkinavoimien kulmat menevät pahasti kurttuun, kun ehdottelet joulun peruuttamista. Jospa palattaisiin hieman ajassa taaksepäin, jolloin kaikenlainen suorittaminen ja stressi oli vähäisempää, toki toimeentulosta oli taisteltava silloinkin.

Läheisen sairastuminen tuo uusia haasteita monella tapaa, jopa joulumielen luomiseen, mutta ehkä siinä ei enää ole ne lahja kasat kaikkein oleellisimpia. Hyvä mieli syntyy myös pienistäkin asioista, läheisyydestä, välittämisestä, turvallisuuden tunteesta, rauhoittumisesta muutamaksi päiväksi.

Omalla kohdalla  tuleva joulu on erilaisempi kuin aiemmat, ainakin näillänäkymin. Vaimo hoitopaikassa ja minä kotona. Tulee tosin laiteltua "joulua" jonkinverran, mutta ei aiheuta stressiä ja paniikkia.

Yleisestiottaen, tehdään se joulumieli jokaisen oman ajatuksen mukaan, olkoon se sitten millainen tahansa. Pääasia lienee, että voidaan antaa läheiselle/ läheisille hyvä mieli ja siitähän oma mielikin kohentuu. Eikä varmaan ole pahitteeksi vaikka sitä hyvää mieltä olisi joulun molemminpuolin.

Odotellaan ensin vaikka talventuloa ja kyllähän se joulukin tulee aikanaan  ja menee menojaan.....

Terveisin Köpä

2/11 | 

Olen samoissa mietteissä Köpän kanssa, joulu on kuitenkin niin paljon muuta kuin ruoka ja lahjat. Emme ole koskaan viettäneet joulua muualla kuin omassa kodissa. Erilaiset määrät kanssajuhlijoita, sehän riippuu aina tosta elämäntilanteesta. Nyt on jo monta joulua ollut hiljaisempaa, sekä lahjojen, ihmisten että ruokapuolenkin kanssa. Mutta se joulua edeltävä elämä, se on pysynyt samana. Piparien leipominen pojantyttärien kanssa, nyt ei pappa enää voi maistaa niitä, kaikki ystävät ja sukulaiset, jotka kynnelle kykenevät, tulevat ennen joulua tervehtimään yleensä sen joulutähden tai hyasintin kera.

Tottakai ne joulunpyhät viivähtävät vain lyhyen ajan, mutta niistä yleensä tulee niitä muistoja, joko valokuvien muodossa tai mielen lokeroon. Viime joulu oli ensimmäinen kun mieheni ei enää voinut syödä jouluruokaa, tuntui meistä toisista tietenkin hirmu pahalta. Kaikkeen kuitenkin oppii, sekä potilas että läheiset. Uskon, että joulu on peruuttamaton!  Joulua odotellessa, P-kolli

 

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
3/11 | 

Periaatteessa ollaan aika samoilla linjoilla. Joskus vaan tuntuu suhteellisen turhalta touhuamiselta, kun osa porukkaa viestii, ettei sillä nyt sitten niin väliä olisi.

Mökin muori
Liittynyt8.5.2014
4/11 | 

Ettäkö peruttaisi Joulu, se olisi jouluihmisen pahin painajainen! Parasta Joulussa ovat juuri ne valmistelut, varsinkin nyt kun eläkkeellä on aikaa. Kerran vietimme jouluaattoa kahden ja päätimme etukäteen että ei lahjoja, ei ylenpalttista koristelua eikä pursuavaa jääkaapillista ruokaa. Kun sitten aattona katsoin kotia joka ei muistuttanut joulumaata ja joulukuusen alustakin ammotti tyhjyyttään niin tajusin: Apua. enhän minä ollut tosissani!

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
5/11 | 

Ihan niin kuin olisi vaimo oppinut kirjoittamaan! Niin tuttua tekstiä kirjoitat. Ja sen takia meillä kuitenkin minun urputuksestani huolimatta joulu rakennetaan.

6/11 | 

Ymmärrän hyvin tuon tunteen. Voin lohduttaa, etyä meitä on muitakin. Ehkä vielä joskus saat hotellijoulun, sen jälkeen jaksaa ehkä taas seuraavan perinnejoulun. Hankausta voi aiheuttaa juuri se ettei joulu ole kaikille samalla tavalls tärkeä, etenkin jos siihen liittyy psljon suorittamista ja (muiden) odotuksia. Voisitko muuttaa joitakin rutiineja enemmän "omanlaidiksesi"? Kukaan tuskin pahastuisi. Saavat jouluperinteetkin elää. 

bordercolli
Liittynyt24.8.2015
7/11 | 

Kun sitä joulua ei onneksi peruutettu, haluankin toivottaa kirjoittajille oikein hyvää joulua, yhdessäoloa nauttien hyvästä ruoasta ja juomasta. Näin olen itse ajatellut viettää joulua! P-kolli

8/11 | 

Luulen, että se "osa porukkaa" tulee myöhemmin, vuosien kuluttua, arvostamaan ponnistuksiasi. Hyvää joulua.:)

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
9/11 | 

Vierailija, aika paljon minä olen näitä joulujuttuja tehnytkin itseni näköiseksi. Lopulta meilläkin oli tänä(kin) vuonna ihan mukava joulu, mutta aina ennen joulua se vaan tuntuu niin turhalta. Nuoret eivät vielä tajua juhlan valmisteluihin liittyvää sosiaalista puolta. Siitä sitten nousee minulle aina kysymys, että miksi. Ja sitten alkaa vaan vituttamaan koko järjestely. Vaan ainahan tuo on ohi mennyt, ja lopputulokseen ollaan oltu kaikki tyytyväisiä.

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
10/11 | 

bordercolli, kiitos joulun toivotuksista. Mukavasti se sitten kuitenkin meni, kun kaikki olivat viimein rauhoittuneet paikalleen.

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat