Kävin ensimmäisen kerran elämässäni Leningradissa eli nykyisessä Pietarissa vuonna 1975. Oltiin keskikoulun luokkaretkellä. Eräs tutustumiskohteemme oli metro, jonka kerrottiin olevan maailman syvin. Lähes 80 metrin syvyyteen ulottuvassa metrossa itsessäänkin olisi ollut aivan riittämiin nähtävää, mutta eniten hämmästyttivät pitkät liukuportaat. Tai eivät varsinaisesti liukuportaat, vaan niillä kulkevat ihmiset, valopylväät ja tolpat, joissa oli jotakin järjestelmää ylistäviä kuvia ja iskulauseita. Ne kaikki näyttivät olevan ylämäen suuntaan kallellaan!

Vuosien mittaan on tullut käytyä lukemattomia kertoja kaupungissa. Pariin otteeseen olen töiden takia siellä asunutkin. Ja aina ne vinossa seisovat ihmiset, valot ja nyttemmin mainostaulut ovat mieltä askarruttaneet ja monasti muiden suomalaisten kanssa keskusteluttaneet. Järki sanoo, että suorassa ovat, mutta kun silmä näyttää aivan toista.

Viimeisen vuoden aikana olen taas päässyt melkoisen usein käymään työmatkoilla Pietarissa. Kaksi kuukautta sitten kollegan kanssa taas ihmettelimme metron portaita. Viime viikko oli tämän työsuhteeni viimeinen ja se päättyi sattuvasti hankkeen loppuseminaariin Pietarissa. Ei muuta kuin pieni vatupassi povitaskuun ja matkaan. Nyt selviävät asiat!

Varsinaisen mittausajelun alaspäin menemisen aikana portaissa valaisimien varret olivat kartion muotoisia, joten niitä ei päässyt mittaamaan. Mutta mainoskylttien tolpat olivat mittaamisen kannalta ihanteellisia. Ja vatupassi näytti niiden olevan aivan pystyssä. Portaat vain liikkuivat niin nopeasti, että mittaamisessa oli omat haasteensa, ettei kaatunut yläpuolella tulevan jalkoihin. Matkalla sitten sukellettiin maailman syvimmälle metroasemalle: Amiraliteetin asema on 100 metrin syvyydessä. 

Vähän matalammalta sitten lähdettiin määränpäähämme. Ja portaissa sitten tarkistusmittaus. Siinä sitten olikin monta katastrofia lähellä. Valaisimet olivat mallia, jossa lasinen kupu lähtee suoraan jalustasta. No eihän se ensimmäinen kupu ollut millään kiinni jalustassa! Meni melkein nurin, kun lunttasin vatupassin kylkeen. Onneksi sain toisella kädellä korjattua vahingon ja lamppu jäi paikoilleen. Siinä sitten ehdin pari lamppua todeta suorassa seisovaksi, kun jo kolmannen kohdalla meni taas pieleen. Mittausta suorittaessani menetin tasapainoni ja aloin kaatua alaspäin. Samoin seuraavana tuleva työkaverini. Onneksi ryhmämme kolmas jäsen ehti reagoimaan ja esti näin dominoefektin syntymisen liukuportaissa.

Tasapainon palauduttua totesimme, että asia on selvitetty. Pietarin metrossa tolpat ja ihmiset ovat aivan pystyssä. Asia on nyt pitävästi tutkittu!

Ilkka Pirhonen
Omaishoitaja
cooking.snowman@gmail.com

P.S. Ennen vuotta 2010 kaikki valokuvaaminen oli metrossa kiellettyä. En tiennyt asiasta ennen kuin jälkeenpäin. Niinpä yritin kuvata kännykkäkameralla salaa noita liukuporraskuvia. Siksi laatu on ehkä totuttuakin surkeampi. Suokaa anteeksi, mutta vatupassin kanssa riehuminen venäläisessä metrossa aiheuttaa jo yksin sellaisen pidätetyksi tulemisen pelon, että lisäjännitystä ei enää viitsi hakea muista epävarmaksi kokemistaan touhuista.

Kommentit (0)

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat