Olin viime kesänä tulossa moottoripyörällä jostakin. Vesisateessa. Tien laidassa seisoskeli yksinäinen motoristi kypärä päässä. Pysähdyin kysymään, mikä hätänä. Kun kuski otti kypärän pois, ilmeni, että hän oli nuori nainen. Ei kuulemma ole mikään hätänä. Odottelee muuta porukkaa. Nainen kertoi olevansa Gospel-raiders -kerhon jäsen. Kysyttäessä ilmoitin kuulleeni Jeesuksesta ja omistavani alan kirjallisuutta. Jäin kuitenkin tarinoimaan. Ilmeni, että olemme tuttuja hänen puolisonsa kautta. Nainen kertoi kypärän olevan hänelle rukoushuone, jossa tulee käytyä läpi jos jonkinlaista asiaa. Minä en kypärää rukoushuoneeksi miellä, mutta ajatusrakennelman kyllä allekirjoitan sata prosenttisesti.  Kun päivän ajelee, niin kypärä ehtii toimia niin ajatushautomona kuin yhden miehen terapiahuoneenakin. 

Tänä kesänä ei ole tullut katkenneen ja leikatun solisluun takia ajeltua pyörällä yhtään eikä myöskään vierailtua tuolla mainitussa yhden miehen terapiahuoneessa. Hommat ovat siis olleet hoitamatta, vaikka mukavaa tekemistä onkin ollut. Viime viikonlopun omaishoitajan vapaan aikana pyörähdin Etelä-Lapissa hyvän opiskeluaikaisen ystäväni luona kylässä. Reilun tuhannen kilometrin viikonloppumatkan aikana oli aikaa katsella peruutuspeiliin niin konkreettisesti kuin kuvaannollisestikin. Auto toimi kypärän korvaavana terapiahuoneena - liiankin hyvin.

Jostain olen lukenut, että viidenkympin jälkeen on aika katsoa peiliin. Mitä on saanut aikaan, ja sen jälkeen on pyrittävä säilyttämään lopun elämää tai lopun työuran ajan se, mitä on saanut aikaiseksi. Ei taida minun tapauksessani olla vaikeata. En minä halunnut pätkätöitä enkä vähän kerrassaan piteneviä työttömyysjaksoja. Ne vain sain, vaikka aina välillä luulinkin tilanteen korjaantuvan kunnes jotenkin se matto vain katosi alta ja huomasin olevani jälleen ihan vika alalla ilman töitä. En halunnut vanhaa talon rötisköä, jossa remontti on kesken, enkä ikivanhaa auton rotteleo. Ne vain sain, kun ei pelimerkit muuhunkaan ole riittäneet. En halunnut toimia viimeisiä vuosikymmeniä ennenaikaisesti pienellä eläkkeellä olevan sairaan vaimoni omaishoitajana. Sitäkin saan tehdä, koska olen... En minä tiedä, mitä olen. Niin vahva, että uskalsin jäädä? Niin heikko, etten uskaltanut lähteä? Niin velvollisuuden tai vastuun tuntoinen, että se oli minulle ainoa vaihtoehto, jonka psyykeeni kesti? En halunnut jäädä jonkinlaiseen välitilaan. Siinä vain tuntumaltaan olen.

Halusin rakentaa kotini vaimoni kanssa yhdessä meitä miellyttäväksi paikaksi, jossa meidän on hyvä vanheta yhdessä. Elää ja suunnitella tulevaa, yhdessä. Halusin elää terveen ihmisen elämää tasavertaisena kumppanina terveen ihmisen rinnalla. Tiedän toki, että kaikkien vauhti pysähtyy jossain vaiheessa. Minusta tuntuu vain, että se kävi kohdallamme liian aikaisin. Viikonloppuna katselin kaverin elämää. Vaimo oli vaihtunut sitten opiskeluaikojen. Kaveri oli saanut mahdollisuuden uuteen alkuun. Minä olen kateellinen! Ihan oikeasti! Sanotaan sitä sitten katkeruudeksi, harmitukseksi tai vitutukseksi, mutta rehellisyyden nimissä on todettava, että olisi se minullekin maistunut. Vähän parempi vanhuus.

Paranisi edes tuo käsi, niin pääsisi useammin sinne kypärän sisään mieltänsä nollaamaan.

Ilkka Pirhonen

Omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (2)

Vierailija

Kirjoituksesi laittoi niin paljon ajatuksia liikkeelle, että piti kommentoida. 

Onhan tuo taivahan tosi, että elämä on epäreilua. Ei koskaan tasapuolista. Ja se tuntuu niin törkeän väärältä, että sitä ei meinaa millään hyväksyä. Vaan pakko on niellä kaikki, mitä eteen tulee.

Kirjoitat, että sinusta ei ollut valitsemaan sitä vaihtoehtoa, että olisit lähtenyt. Jääminen on varmaan silloin ollut sinulle se ainoa oikea vaihtoehto. Sydämen valinta. Jos itsekin tiedät, että muunlainen ratkaisu olisi aina kalvanut mieltäsi, niin näinhän sinun piti tehdä.

Voi varmaan tuntua siltä, että joku muu, joka on lähtenyt ja jättänyt kaiken sekä aloittanut uuden elämän, pääsee helpolla. Se ei ole totta. Ei ole useinkaan jos koskaan helppoa erota parisuhteesta. Olivatpa eron syyt mitkä hyvänsä, siihen liittyy aina suurta tuskaa, pettymystä ja syyllisyyttä. Ne joutuu kantamaan mukanaan, jos siihen päätökseen päätyy. Joutuu sietämään muiden ihmisten syytökset ja tuomiot. Muiden halveksunnan. Sinä olet tehnyt valinnan, joka herättää muissa kunnioitusta. Toivottavasti se antaa sinulle voimia ja mielenrauhaa. 

Tärkeintä on, että vaikeatkin päätökset tekee sydämellään. Kukaanhan ei täällä meidän yhteiskunnassamme voi aikuista ihmistä pakottaa mihinkään. Teemme näennäisesti vapaasti päätöksiä omasta elämästämme. Päätöksillä on sitten seurauksia. Niistä voi seurata häpeää, tuskaa, iloa, mielenrauhaa. Jokainen joutuu itse punnitsemaan, minkä hinnan on valmis maksamaan päätöksistään.

 

Paljon voimia sinulle. On ihan varmasti niin monia, jotka kunnioittavat ja arvostavat suuresti tekemääsi omaishoitajan työtä. Teet arvokasta työtä. Mutta muista ajatella myös itseäsi ja punnita kypärän sisällä, mihin sinun voimasi riittävät.

 

 

Ruska

Kirjoitat tekstiä johon voin samaistua monilta osin. Olen pienen lapseni omaishoitaja ja heti hänen syntymän jälkeen kävi ilmi, että menneisyys mahdollisuuksineen on mennyttä ja erilainen tulevaisuus odottaa. Uusi alku olisi ollut monesti houkuttelevaa, mutta äitinä en tiedä miten sen olisin voinut toteuttaa. Omia ei jätetä.

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat