Viipuri on meille suomalaisille kaupunki, johon monet suhtautuvat jollain tavalla tunteikkaasti. Tunteikkaammin kuin moneen muuhun sodassa hävittyyn kaupunkiin. On linna, Punaisenlähteen tori, Salakkalahti, Monrepo ja niin edelleen. Kaikkihan me ne tiedämme ainakin nimeltä. Minä en tuota suhtautumista ole itseeni löytänyt. 90-luvun alussa asuin jonkin aikaa Pietarissa. Käytännössä joka viikko ajoin autolla muun Suomen ja Moskovan tai Pietarin liikenteen mukana Viipurin läpi. Maanantai-aamuna Pietariin ja perjantai-iltana takaisin Suomeen. Viipurissa pysähdyttiin mennen tullen.Linnan kupeesta puuttui aina maanantai-aamuna sadevesikaivon kansi, kun metallikauppiaat olivat sen varastaneet. Perjantaihin mennessä oli uusi tuotu tilalle viikonloppua odottamaan. Viipurissa tankattiin ja juotiin Nesteellä kahvit, tuliaiset oli yleensä ostettu jo aiemmin. Kaupungille olivat tuohon aikaan leimaa antavia kerjäläiset, taskuvarkaat ja muut huijarit. Sekä tietysti humalaiset ilotyttöjen perässä liikkuvat suomalaiset miehet, joita paikallisest yrittivät parhaansa mukaan huijata. Kaupunki antoi itsestään kuvan eräänlaisena Venäjän periferian El Doradona, josta oli päästävä pois mahdollisimman nopeasti.

2005 olin opiskeluihini liittyvässä kieliharjoittelussa kolme kuukautta Pietarissa. Kahden kympin matkabudjetilla menin Joensuusta Pietariin siten, että ensin junalla Lappeenrantaan. Velipoika heitti Nuijamaalle, josta liftasin joko Pietariin tai Viipuriin. Jos lifti toi vain Viipuriin, siitä pääsi aina parilla eurolla junalla perille. Ja junaa odottaessa tuli seurattua hyörinää asemien ympäristössä. Meno oli siistiytynyt, mutta vanhat elementit olivat edelleen olemassa. Kaupunki oli edelleen se sama vanha periferian El Dorado, josta oli päätävä pois mahdollisimman nopeasti. Sadevesikaivon kansi oli alkanut kestää paikoillaan!

Viime vuosina olen monesta eri lähteestä kuullut, kuinka Viipuri on alkanut siistiytyä. Se on nykyään kuulemma ihan mukava ja viihtyisä kaupunkin turistin vierailla. Itsekin olin joku vuosi sitten työreissullani pysähtynyt torin kupeeseen syömään, enkä sen perusteella voinut olla eri mieltäkään. Mutta kun omaishoitajan vapaalle viikonlopulle piti viikko sitten keksiä tekemistä, päätin ottaa asiasta hieman syvällisemmin selvää.

Liikenne Viipurissa on rauhoittunut, koska tärkein Suomen ja Venäjän välinen maantie eli E18 kiertää nykyään kaupungin. Elintaso on noussut, ja metallikauppiaat antavat linnan kupeen kaivonkannenkin olla rauhassa, toistaiseksi. Entä kaupunki? Paikat kaupunkiin tullessa näyttivät siisteiltä. Yövyin Lenengradskij prospektin varrella sijaitsevassa pienessä Ullberg apartomentos -hotellissa. Huoneisto maksoi 3600 ruplaa eli noin 40 euroa yöltä. Hinta ja laatu kohtasivat eli asumisessa ei ollut valittamista. Paikka oli siisti ja rauhallinen. Paitsi rappukäytävä venäläiseen tapaan eikenenkään alueena siivoton ja ilman valoja. Oli perjantai ja siten otollista aikaa liikkua kaupungilla.

Keskellä sateisen harmaata helmikuuta tuntuivat turistit puuttuvan kaupungista. Ja paikalliset ihmiset ravintoloista. No, minä kuitenkin löysin ihan mukavan armenialaisen ravintolan Krepostnaja ulitsa 17:ssä. Ruoka oli hyvää ja edullista, ei tosin kovin armenialaista. Armenialaisuus näkyi enemmänkin viinivalikoimassa. Maha tuli kuitenkin täyteen. Ruokailuun meni kuitenkin sen verran aikaa, että pyörähdettyäni samalla kadulla talossa nro 11 sijaitsevassa armenialaisessa kaupassa elintarvikevalikoimaa ihastelemassa olinkin valmis lähtemään yöpuulle.

Lauantaina oli sitten enemmän aikaa tutustua paikkoihin. Kun Leningradskajalta käveli torille päin, oli kaikki varsin asian- ja ajanmukaista. Tori oli tyhjä vuodenajasta johtuen, mutta kauppahalli kuhisi elämää. Siellä bongasin ensimmäiset suomalaisetkin. Ylipäätään rautatieaseman ja kauppahallin välinen alue oli siistissä ja kauniissa kunnossa. Neste oli remontin takia suljettu. 90-luvun Venäjän kävijät muistavat Perry baarin. Rakennuksessa ei näyttänyt isommin olevan toimintaa. Druzban baarissa kävin kahvilla. Koko paikka oli lähes autio. Puolenkymmentä suomalaista vanhempaa miestä umpikännissä kävivät viikonlopun toimintasuunnitelmaa läpi. Ei näkynyt ilotyttöjä ympärillä pyörimässä entisaikojen tapaan. Yksi iloinen rouva oli joukkoon eksynyt. Aksentittomasta suomenkielestä päätellen jo kotimaan kamaralla.

Kävelin vielä hetken keskustassa. Lenina 10:n kulmasta sisään mennessäni löysin naisväen unelmakaupan. Kolmessa kerroksessa vaikka mitä käsitöihin liittyvää. Kankaita, nappeja, lankoja, vetoketjuja, vaikka mitä. Harmi vain, että ei ollut matkassa sitä innokasta naisväkeä. Seuraavaksi kuittasin itseni ulos hotellista ja jatkoin matkaani Moskovskij prospekt 1:een, jossa sijaitseen suuri pellavakauppa. Tarkoitukseni oli ostaa itselleni kozovorotka eli samanlainen pellavapaita, kuin mitä Leo Tolstoi käytti. Ei löytynyt oikeanlaista ja muutenkin tuntuivat hinnat olevan viilattu turisteja odotellessa kohdilleen. Eikä sen puoleen, myyjätkin tuntuivat odottavan sesonkia. Ei nimittäin yksittäinen suomalaisasiakas saanut minkäänlaista reaktiota aikaiseksi.  

Jatkoin automatkailuani. Moskovskij prospektia pitkin Akulovan ulitsan kautta Zeleznodoroshnaja ulitsalle, jota pitkin ennen vanhaan kulki kaikki läpikulkuliikenne. Moskovskin ja Akulovan varren maisemat alkoivat varsin nopeasti muistuttaa mitä tahansan Luojan hylkäämän pienen venäläiskaupungin ränsistynytttä miljöötä. 90-luvun hurjien vuosien muistot palasivat elävästi mieleen, kun jatkoin Zelexnodoroshnajaa myöten ohi rautatieaseman, Nesteen ja Salakkalahden rantapuiston aina torin kulmalle saakka. Pätkä, jonka olin Avto-Motorsin Letukalla ajanut lukemattomia kertoja ennenkin. Olihan ne maisemat siistiytyneet. Ei voi kieltää. Torin kulmalta päätin vielä poiketa torin takana olevalle vanhan kaupungin mäelle. Anteeksi, vanhat Viipurin kävijät, en tiedä paikan virallista nimeä. Tällä mäellä sitten loppuivat sanat. Kuinka voi paikka ollakin raunioina. Krepostnaja ulitsan varrella oli talo joko "remontti menossa" -tilassa eli ilmeisesti vain ulkoseinät pystyssä tai sitten pelkkänä tiilikasana, kuten kuvan talo.

Eli kun mennään vähänkin turistien suosimista paikoista sivuun, kaupunki muuttuu varsin rähjäiseksi. Viipuri ei ole minun kaupunkini. El Dorado -meininki sieltä oli ainakin keskellä helmikuuta kadonnut. Sen sijaan minulle jäi tällä kertaa kuva periferian peräkylästä, jonne mieli ei kovin isosti ainakaan pelkälle turistiretkelle tee. Saattaahan syy toki olla minussakin: olen nähnyt enimmäkseen Pietarin loistoa. Pietari on kaupunki, jossa jokaisen suomalaisen olisi käytävä. Ehkä kuitenkin kesällä Viipurissakin on toisin, pitää käydä vielä tarkistamassa. Onhan siellä kuitenkin paljon tehty hienoa kunnostustyötä, joka jossain vaiheessa näkyy laajemmaltikin.

Ilkka Pirhone

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (0)

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat