Kirjoitukset avainsanalla perhekoti

Tämä kevät tuo elämääni jälleen jossain määrin uusia asioita. Vielä en ole kaikkien osalta muodostanut kantaani, onko kyse hyvistä vai huonoista muutoksista. Periaatteessa olen aina ollut muutoksen kannalla, sillä se pitää mielen virkeänä. Suurimmat muutokset tulevat olemaan Pohjois-Karjalaan muodostettu uusi sosiaali- ja terveydenhoidon maakunnallinen kuntayhtymä, vaimon käyttämän perhekodin sulkeutuminen ja oma ansiosidonnaisen loppuminen. Kaikkiin näihin liittyy pieni etukäteisjännitys, mitähän tässä oikein on tulossa.

Olen aina ollut tasa-arvon kannattaja ja niinpä näen tuon maakunnallisen sote-uudistuksen periaatteessa hyvänä asiana. Tähän saakka on käytännössä lähes joka kunnassa voinut olla omat käytäntönsä omaishoidon kriteereiksi. Tämä on toiminut eriarvoisuutta lisäävänä, sillä jollain paikkakunnalla on saanut omaishoitajan statuksen kriteereilla, joilla se on toisella paikkakunnalla jäänyt saamatta. Eihän tuo status sinänsä mitään lisäarvoa elämään tuo, mutta kun viralliset omaishoitajat saavat omaishoidon tukea. Rahaa. Ja tällä rahalla voi sitten helpottaa sitä omaishoitajan arkea. Minä esimerkiksi olen käyttänyt osan omaishoidon tuesta siihen, että olen palkannut siivoojan. Kun nyt siirrytään isompaan yksikköön, on entistä isompi joukko ainakin keskenään tasavertaisessa asemassa omaishoidon suhteen. Jollekin se tietää oman tilanteen huononemista, toisille ennallaan pysymistä. Sillä tavalla olen pessimisti, että en usko sen tuovat parannusta kovinkaan monelle. Oman uuden omaishoidon tukihakemukseni jätin jo viime vuoden puolella. Nyt sitten odottelen päätöstä helmikuun loppuun mennessä. Silloin loppuu nykyisen sopimuksen voimassaolo. Muuta ei oikein ole tehtävissä, sillä ainakaan minä en tiedä, kuinka asiaan enää voisi vaikuttaa.

Ja omaishoitajan statukseen liittyvät myös lakisääteiset omaishoitajan vapaat. Niitä on järjestettävä omaishoitajalle lain mukaan kolme vuorokautta kuukaudessa. Vapaa voidaan muutamalla eri tavalla. Vaimon kotiuduttua aikoinaan sairaalasta ei ollut tarjolla soveltuvaa paikkaa, jonne hänet olisi voinut viedä vapaideni ajaksi. Vapaan voi onneksi järjestää myös palveluseteleillä siten, että palveluntuottajayrityksestä kävi tyttö kuusi kertaa kuukaudessa neljä tuntia kerrallaan kotonamme. Minä voin näinä aikoina irtautua hoitovastuusta. Niin oudolta kuin se ehkä kuulostaakin, tämä järjestely vastasi lainlaatijan kirjoissa tuota kolmen vuorokauden vapaata. Jossain vaiheessa säännöt muuttuivat ja mentiin neljään kertaan kuukaudessa. Kolme vuotta sitten toivuttuani melkein hengen vieneestä keuhkokuumeesta sanoin, että nyt on löydettävä toinen vaihtoehto. Se löytyikin varsin helposti. Pohjois-Karjalaan oli tullut vuosien mittaan uusia perhehoitokoteja. Perhehoitokodissa hoitaja ottaa ihmisiä kotiinsa hoidettavaksi. Tällä järjestelyllä olemme menneet viimeiset kolme vuotta ja olleet todella tyytyväisiä. Järjestelyssä on on vain sellainen huono puoli, että perhehoitajat palavat loppuun. Syytä en tiedä, mutta jossakin on vikaa, sillä jo toinen perhehoitaja kolmen vuoden sisällä on ilmoittanut lopettavansa joko kokonaan tai viikonloppuina toimimisen. Ja jälleen olemme siinä tilanteessa, että jäljelle jääneet eivät oikein istu vaimon pirtaan!

Jälleen avuksi löytyi palveluseteli. Sillä saamme ostaa hoitokodista hoitovuorokausia. Hoitokoti eroaa perhehoitokodista siinä, että se toimii yritysmuotoisena ja siellä kaikki ei toimi yhden ihmisen varassa. Hoidettaviakin on toki enemmän. Jälleen kerran ajatus tuntuu aivan hyvälle. Hoitokodissa on tilaa enemmän kuin tavallisessa kodissa. Tämä taas mahdollistaa vaimolle enemmän itsenäistä liikuskelua päivän mittaan. Ei tarvitse koko aikaa istua televisiota katsomassa. Ja ihmisiäkin on enemmän, mikä puolestaan tarkoittaa enemmän ja monipuolisempaa seuraa sosiaaliselle vaimolleni. Mutta tässä kohtaa alkavat positiiviset jutut vähetä. Hoitokoti nimittäin hinnoittelee omilla kriteereillään hoitovuorokauden hinnan, ja kaupunki määrittelee palvelusetelin sisältämän maksusitoumuksen arvoksi €100 per hoitovuorokausi. Mahdollisen erotuksen maksaa sitten asiakas. Emme ole vielä käyneet tutustumassa tarjolla olevaan vaihtoehtoon, mutta olen ymmärtänyt, ettei tuo erotus kovin iso ole. Mutta silti, vaikka rahat nyt ja minulla riittäisivätkin, niin kuka takaa, ettei järjestelmälle käy kuten sairausvakuutuksen Kela-korvauksille. Todellinen maksettava hinta ja saatava korvaus ovat kaukana toisistaan. Toivotaan, että olen turhaan huolissani, mutta se on varmaa, että ei tämä ainakaan lisää ihmisten samanvertaisuutta. Se saa, kenellä on rahaa, taitaa olla monessa paikkaa tulevaisuuden henki.

Ja lopuksi, se työnteko! Olen viimeiset kaksi vuotta etsinyt itselleni kärppänä töitä. En ole ollut valikoiva, sillä puotipojan ja projektipäällikön väliin on mahtunut monta ammattinimikettä, joita olen yrittänyt. Vaan ei ole tärpännyt. En toki ole sohvan pohjalla notkunut, kuten stereotypia meidät pitkäaikaistyöttömät esittää. Olen yrittänyt pitää ammattitaitoani yllä tekemällä ihan pieniäkin hommia, mitä on kohdalle osunut. Tällä tarkoitan muutaman tunnin kestäviä pikkutöitä. Kerran valitin työvoimatoimiston virkailijalle, että kun teilläkin on paikkoja auki, mutta haastatteluun edes ette kutsu. Sen sijaan soittelette välillä, että ootko töitä etsinyt. Pienen keskustelun jälkeen virkailija myönsi, että valitettavasti ikärasismi taitaa juhlapuheiden ulkopuolella ulottua heidänkin organisaatioonsa. Kertoi kyllä senkin, ettei itse ole näiden asioiden kanssa missään tekemisissä. Nyt minä sitten aidon innostuneena odotan, että kunta työllistää minut johonkin. Siihenhän heillä on lain mukainen velvollisuus. Minusta tulee velvoitetyöllistetty, ellei sitten tule jotain viimehetken ihmepelastusta. No, sekin on tyhjää parempi. Kahden vuoden kotona olo on kyllä kasannut patoutunutta intoa vaikka muille jakaa. Silti hieman tuleva jännittää.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

Joensuu

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (1)

Susaanna
1/1 | 

Hei oletko ajatellut, että voisit olla ala- tai yläasteella sijaisena? Saattaisit olla aika hyvä sijainen, jos voipi näin vakilukijana pohdiskella. Joskus saattaisi olla parin päivän sijaisuus, mutta aika äkkiä hyvä sijainen saa pidempiäkin pätkiä. Palkasta ja siitä, miten sitten kotiarki pyörisi, en osaa mitään arvailla, mutta jospa voisit pohtia asiaa. Aikuisia, vakaita miehiä olisi kouluissa mukava olla enemmänkin!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Huhtikuun omaishoitajan vapaa alkoi niin kuin viimeaikoina kaikki vastaavat. Vaimo jäi perjantai-aamuna avustajan kanssa päiväksi, ja työvuoron loputtua avustajan oli määrä viedä vaimo perhekotiin. Minä poistuin naapurimaan puolelle moottoripyörällä ajelemaan. Illalla majoituttuani hostelliin ja kävellessäni kohti ruokapaikkaa vilkaisin puhelintani ensimmäisen kerran sitten aamun. Yllätyksekseni havaitsin, että siihen oli yrittänyt soittaa niin avustaja kuin tyttäremme Mari.

Ilmeni, että kaupungin virkailija oli perhekodin puolesta ilmoittanut, ettei perhekoti voikaan ottaaa vaimoa sovitusti hoitoon viikonlopuksi. Olivat tarjonneet paikkaa, jonka avustaja oli tiennyt sellaiseksi, ettei vaimo sinne halua mennä. Oikeassa olikin. Lopputuloksena olivat sopineet, että Mari jää äitinsä kaveriksi. Ja Mari minulta kyseli, että milloinka tulen pois, kun oli sopinut bilettämistä kavereiden kanssa. Kun Mari kuuli, että olisin tulossa vasta sunnuntaina, hän totesi, että mikäpä siinä. Ehtiihän sitä juhlimaan toistekin. Nauti iskä reissusta. Ihana lapsi.

Maanantaina soitin kaupungin työntekijälle. Ei mennyt kaikki tässä puhelussa niin kuin Stromsössä, mutta se onkin jo toinen juttu. Lopputulos oli kuitenkin, että toukokuussa taas onnistuu mennä perhekotiin. Jotenkin vaisto sanoi, että soita nyt kuitenkin sinne perhekotiin ensin. Niinhän se selvisi, että myös toukokuun ja kesäkuun sovitut käynnit piti perua. Ja minä olin sopinut molemmille jo tammikuussa pyöräretken vedettäväksi!

Eihän siinä muu auttanut kuin soittaa kaupungin sosiaalitoimeen. Ja jälleen kerran Joensuu alkoi rokkaamaan! Johtava sosiaalityöntekijä antoi puhelinnumeron toiseen perhehoitokotiin ja kehotti käymään tutustumassa. Valitteli, että on vähän etäällä. Minä siihen, että 20 minuutin matka autolla ei ole todellakaan etäällä. Käytiin vaimon kanssa tutustumassa paikkaan. Vanha pappila luonnonkauniin vaaran laella ja järvinäköalalla. Suuret huoneet. Puitteiltaan parasta, mitä Pohjois-Karjalasta voi löytää. Ja vaimokin tykkäsi. Ainoa harmi vain, että touko- ja kesäkuu olivat jo täyteen buukatut. Harmittelimme asian tilaa, mutta varasimme viikonlopun elokuulle.

Ja kaupungilta lupasivat tehdä Marin kanssa sijaishoitosopimuksen näille alkukesän sovituille viikonlopuille, jos vain Marille käy. Ja kävihän Marille. Vaimokin oli tosi tyytyväinen, kun ei tarvitse alkukesästä käydä perhehoidossa ollenkaan. Ja minä olen tyytyväinen. Saan sovitut vapaat, ja kun tähän saakka käytetty perhekoti taas alkaa ottaa asiakkaita vastaan, on meillä kaksi vaihtoehtoa, joiden kanssa voimme vuorotella. Emme ole enää yhden paikan armoilla. Eli kaikki tyytyväisiä. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

 

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (1)

1/1 | 

Kiitos koskettavista lukuhetkistä Ihana tuo Mari kun pystyy auttamaan ja toki muutkin lapsesi. Olin autistisen/asberger  lapseni omaishoitaja hänen ollessa 3-10 vuotta Vasta sitten menin osa-aikaisesti töihin Eikä arki  olisi onnistunut ilman isonpien sisarien apu. Heille myös aina  pikkusisko on ollut rakas ja tärkeä  Nyt tyttö jo aikuinen opiskelee, asuu kotona, itse olen eläkkeellä. Hyvin on sisaret opiskelleet saaneet  työpaikat, lapsiakin. Usein käyvät kotosalla kuulemma tulee niin helposti siskoa ikävä Eikä ihme kiinteät välit yhäkin  ja sisko aina iloinen ja hymyilevä. Tulevat toki lapsenlapsetkin ja hestä täti on aina kiva

Kuva 123RF
Kuva 123RF

Ennen sanottiin, että elämä opettaa. Jos ei muuta, niin hiljaa kävelemään. Onneksi ei ole vielä tarvinnut tuota taitoa kovin paljoa opetella. Vauhtia on vielä riittänyt. Muuta sen sijaan on pitänyt opetella. Kuten se, että asioita on erilaisia. Jotkut voi tehdä juuri niin kuin haluaa. Toiset tapahtuvat niin kuin tapahtuvat, mutta niihin voi ainakin jossain määrin vaikuttaa. Sitten ovat ne asiat, jotka tapahtuvat, eikä niihin voi vaikuttaa millään tapaa, vaikka kuinka haluaisi. On vain sopeuduttava. Tuntemattoman sotilaan Koskelan sanoin: ”Se on pienemmän riesan tie.”

Puolison vakava sairastuminen on yksi tällainen asia. Minulle oli alusta asti selvää, että toiminnan on jatkuttava. Kävi miten kävi. Jos alkaisin surkutella omaa tilaani ja antaisin katkeruudella vallan, se söisi miehen hyvin pian sisältä päin. Helppoa ei aina ole ollut, mutta olen pyrkinyt näkemään sen kuuluisan juomalasin mieluummin puoliksi täytenä kuin puoliksi tyhjänä. Kiistatonta on, että vaimon kuuden vuoden takainen sairastuminen oli vaimon ja perheen kannalta suuri tragedia. Arvailtavia asioita on sitten huomattavasti enemmän.

Arvattavasti omakotitalomme remontti olisi tehty viimeistä piirtoa myöten loppuun. Nyt puuttuu jokunen lista ja vähän muutakin. Arvattavasti minä en kävisi kerran vuodessa viikon pituisella moottoripyörämatkalla Venäjällä. Eikä meillä kävisi omaishoidon tukirahoilla palkkaamaani siivoojaa kerran viikossa ja niin edelleen. Ja mistä sitä tietää, vaikka olisimme ehtineet jakaa valokuvatkin! Sen verran vaikea oli lasten murrosikä, että olisi voinut eskaloitua parisuhdekriisiksikin. Mutta elämän hauskuus on siinä, että kaikki vaihtoehtoiset polut ovat vain arvailuja. Meillä on vain tämä todellisuus, joka on tapahtunut. Ja siihen on sopeuduttava.

Minun kohdallani sopeutuminen on tosiaan tarkoittanut sitä, että olen opetellut tykkäämään asioista, joita voin tehdä yksin kotona ja jotka eivät vaadi suurta keskittymistä. Yhtään kun ei voi tietää, milloin vaimo tarvitsee tavalla tai toisella apua. Kaltaiselleni sosiaaliselle ihmiselle kotona pysyminen on kuitenkin vaatinut oman opettelunsa. Siihen ovat toki tuoneet pientä helpotusta omaishoitajan vapaapäivät. Ensin niitä oli kuusi neljän tunnin pätkää kuukaudessa. Hoitajatyttö tuli vaimon kaveriksi kotiin. Sitten palveluja parannettiin ja käyntikerrat tippuivat lain edellyttämään minimiin eli kolmeen kertaan kuukaudessa. Viime syksynä sitten sairastettuani itse pari kuukautta oikein kunnolla ilmoitin, etten noin enää jaksa. Kaupungin sosiaalitoimessa suhtauduttiin toiveeseeni hyvin myönteisesti. Vaimo sai perhekoti-sopimuksen, jonka perusteella hän saa viettää perhekodissa kolme vuorokautta kuukaudessa. Oli kuulemma tuo edellinen järjestely kaupungille se kaikkein kallein vaihtoehto.

Nyt on sitten tämä vuosi opeteltu siihen, että kerran kuussa perjantai-illasta sunnuntai-iltaan vaimo on perhehoidossa ja minulla on ihan omaa aikaa! Tuntuu mahtavalta, mutta viiden vuoden kotijumin jälkeen sekään ei ole käynyt ihan nappia kääntämällä. Patoutuneita mukavia tekemisiä tuntuu olevan enemmän kuin aika sallisi. Ehkä joskus tulee vielä sekin päivä, että minä makaan sohvalla koko lauantaipäivän lukemassa jotain venäläistä klassikkoa. Nyt kuitenkin aion istahtaa koko päiväksi prätkän selkään, mutta siitä ensi viikolla lisää.

Kommentit (3)

1/3 | 

Tarinan samanlaisen voisin minäkin kirjoittaa, sairastunut on mieheni ja olen hänen omaishoitajansa. Monesta asiasta on mieheni joutunut luopumaan: tasapainosta, nielemisestä, puhumisesta ja osittain näkemisestäkin. Hän nauttii toisten keskusteluista, hän rakastaa musiikin kuuntelua, hän ei jätä Fi kilpailuja väliin, ja jalkopallo valvottaa häntä nytkin. Kommunikointi on eleitä ja light writerin avulla.

Kaikki alkoi kohta 10 vuotta sitten onnettomuudella, jonka jälkeen ei toipuminen sujunut täydellisesti. Pian alettiin tutkia ja sitä riittikin sitten yli kaksi vuotta ennenkuin diagnoosi tuli. Nyt eletään ehkä jo jatkoaikaa. Jokainen päivä on kuitenkin iloa tuottava, vaikka se on raskasta katsella, kuinka rakas puoliso joutuu kärsimään.

Omaishoitajalle kuuluu kolme päivää kuukaudessa, kyllä,mutta näitä sopivia hoitopaikkoja ei olekaan pilvin pimein. Kaikki vapaat pitää miettiä ajoissa, että myös hoidettavalle löytyy paikka, jossa häntä halutaan ja voidaan hoitaa. Peg-letkupotilas on toisaalta jo yleinen, hoitajien koulutus  on varmaan myöhästynyt.

Olen joutunut oppimaan paljon asioita, en ole koulutettu tähän, en edes hoitotyöhön, muusta nyt puhumattakaan. En myöskään ole ainoa tässä tilanteessa elävä. Lausahdus" onneksi on omaishoitaja", se on totta ja meillä on omaishoitajien piiri, jossa kerromme arkisia asioitamme.

Voimia ja terveyttä kaikille omaishoitajille! 

2/3 | 

Hienoa ja tuttua asiaa,olen myös puolisoni omaishoitaja jo viidettävuotta,ensimmäinen vuosi otti koville(omaa sopeutumista) voimia ja jaksamista!

omaishoitaja 58v

Jelena
4/3 | 

Sama asia, vain täällä ei ole tukirahaa, ei ole vapaapäivää, jo kuusi vuotta. Olen Pietarista.

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat