Kirjoitukset avainsanalla vanha

Olin 14-vuotia, kun menin ensimmäistä kesää töihin. Huoltsikalle bensapojaksi. 15-vuotiaana avasin ja suljin saman putiikin itsenäisesti. Laskin kassat ja tein kaikki, mitä pitikin. Ensimmäisinä öinä ei tahtonut oikein nukuttaa, kun aina tuli mieleen, että tulivatko kaikki ovet ihan varmasti suljettua. Silloin annettiin vastuuta nuorille ja sitä myös otettiin. Oli töitä! Ja siitä lähtien on sitten töitä tullut paiskittuakin. 

Toki alkuaikoina koulunkäynti häiritsi työntekoa. Siitä huolimatta ensin tuli käytyä lukio, sitten perään opisto-asteen tutkinto. Molemmat siten, kaikki viikonloput ja loma-ajat töissä. Milloin missäkin. Sinänsä ajat olivat hyvät, että töitä oli tarjolla. Työelämän jatkuessa oli milloin minkäkin instituutin järjestämiä jatko- ja lisäkoulutuksia. Ja yli nelikymppisenä piti vielä ottaa yski koulutusspurtti ja hankkia akateeminen tutkinto. Kaiken muun sivussa kielitaitokin karttui. Hieman tulkinnasta riippuen voin sanoa tulevani äidinkieleni lisäksi jollain tavalla toimeen 5-6 eri kielellä.

Ja se työura. Kun nopeasti lasketaan, niin vuodesta 1974 alkaen vuoteen 2016 mennessä vuosia, jolloin olen ollut työmarkkinoiden käytettävänä aktiivisena kansalaisen, on kertynyt 42 vuotta. Niistä opiskeluun on mennyt kymmenen vuotta, armeijaan yksi ja työttömänäkin olen ehtinyt olemaan yhteensä pari vuotta. Eli lähes kolmekymmentä vuotta kokemusta. Palveluammateissa, erilaisisa teollisuuden prosesseissa, metalliteollisuuden logistiikassa, esimiestehtäviä ja johtavaa asemaa, lähes kymmenen vuotta projektitutkijana, vapaata kirjoittamista. Itsestänikin alkaa tuntua, että kokemusta on kertynyt.

Itse asiassa ensimmäistä kertaa elämässä tuntuu, että nyt oikeasti osaisin tehdäkin jotakin. Nähdä kokonaisuuksia. Ymmärtää pienten asioiden tärkeyden. Samaistua keskustelukumppanin asiaan. Olla vähään tyytyväinen, pieneen palkkaan, ja silti tehdä työn ammattiylpeyttä tuntien. Hyvällä työmoraalilla ja tunnollisesti. Tiimissä pelaten ja työkaveria sekä esimiestä tukien. Silti käytännössä vain lähinnä vituttaa. Olen aina liian koulutettu, kokemusta juuri siitä kyseisestä jutusta liian vähän, vaikka satavarmasti osaisin sen hoitaakin, tai sitten muodollinen koulutus on vääränlainen, tai tai tai. Ihan sama. Sitten kun haen paikkoihin, joihin kaikki natsaa kohdilleen. Siihen valitaan joku Henna-Petteri. Sanokaa perkele suoraan, että viidenkympin jälkeen ei kannata jäädä työttömäksi. Juhlapuheet kokemuksen arvostamisesta ovat hölynpölyä ja työuran pidentämiset ja vanhojen työttömien aktivointi takaisin työelämään vittuilua.

Käytännössä niin olo kuin kohtelukin ovat kuin vanhoilla työrukkasilla. Kukaan ei niitä tarvitse.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja, töytön

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (4)

rane vaan, simpeleen poikia
1/4 | 

Paljon tässä tarinassa tuntuu tutulta. Aloitimme samana vuonna,saman ikäisenä pumppu apinana, kieliä, kursseja ja johtohommiakin on kokeiltu. Työttömyyttä kertyi vain puolisen vuotta, toinen maasta muutto(Ruotsista Englantiin)45 vuotiaana pakotti kokoajan työnhakijaksi kolmeksi kuukaudeksi. Kun työ löytyi, palkka oli vajaan puolet edellisestä ja työ niin raskasta että oli terveys syistä pakko lopettaa pari vuotta sitten. Uusi työnhaku urakka, lähes edellisen pituinen ja löytyihän sitä kevyempää lopulta, mutta taas palkka tippui 10%. Pää pystyyn toveri, aina jostain löytyy hyväksikäyttäjä joka tarvitsee puoli ilmaisia palveluksiasi ikääsi tekosyynä vedoten.

,

EVVK
2/4 | 

No, ei kannata jäädä työttömäksi neljänkympin jälkeenkään. Jäin työttömäksi 45 vuotiaana v.1999 kun kaksi yhtiötä sulautettiin yhteen. Minua nuoremmat kelpasivat uuteen yhtiöön , monet meistä vanhemmista joutuivat kortistoon. Sen jälkeen  saanut vakituista työsuhdetta, ainostaan pätkätöitä, muutamia määräaikaisia ja äitiysloman sijaisuuksia. Ja aina välillä työttömänä. Työkkäri laittaa niille typerille työnhakukursseilleen, joiden ansiosta en tiedä kenenkään työllistyneen. Jouduin myös puolipakolla noin vuoden kestäneelle ammattitaitoani (?) parantavalle kurssille, jossa oli 4 kk työharjoittelu. Mikään yritys ei huolinut minua edes työharjoitteluun. Sen ajan jouduin istumaan yksin kotona (vaikka muka olin siis tällä kurssilla) ja jouduin pakertamaan turhanpäiväisiä projekti harjoitelmia, jotka kurssin vetäjä tarkasti. Minulle on myös usein tyrkytetty näitä yrittäjäkursseja niinkuin nyt kaikista henkilöistä olisi yrittäjäksi. Se ei nyt vaan ole niin.

Ihmettelen tätä 2000 luvulla yhä enenevää puhetta , että vanhat ja eläkeläiset töihin. Missä maailmassa politiikot elävät? Vallalla on ihan oikeasti  hype, start upit ja slushit ja hennapetterit. Niihin ympyröihin ei kaivata vanhan ajan ammattitaitoisia , iäkkäitä henkilöitä kuvioita sotkemaan ja tekemään töitä!

Onneksi täytin alkuvuodesta 62 v ja pääsin eläkkeelle. Ja vieläkin pari viikkoa sitten TE-toimisto lähetteli perään mainosta jostain yrittäjäkurssista. Ei voisi vähemmän kiinnostaa....

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014

Noinha se menee. Omatkin kokemukset, toki vuosien takaa, työvoimapoliittisin perustein järjestetyistä kursseista on, että ne ovat enemmänkin näennäiskoulutusta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Synnyin maailmaan, jossa sisko pääsi sahalle töihin ja oli onnellinen lopun ikäänsä. Etenkin, jos vielä pääsi naimisiin. Ja useimmilla oli ajatus, että kun yhden ammatin opettelee, niin sillä mennään maailman läpi, ja vielä parempi, jos löydetään työpaikka, jossa saa olla vaikka koko työuransa. Vaan eihän siinä näin käynyt. 

Melko pian havaitsin, että mikään muu ei taida olla tässä maailmassa pysyvää muu kuin asuntolaina. Työpaikkaa joutui vaihtamaan tiuhaan tahtiin. Milloin firma loppui alta, milloin ammatti kävi tarpeettomaksi. Alettiin puhua elinikäisen opiskelun tärkeydestä. No, minähän olin kuin heinä tuulessa. Aina taivuin sinne päin, missä oli töitä tarjolla ja tilipusseja jaossa. Ja kun havaitsin ikääntymisen alkavan vaikuttaa, en laiminlyönyt koulutustakaan. Uudelleenkoulutin itseni perusteellisesti, että olisi sitten iäkkäämpänäkin töitä. Kuulemma hyvin koulutetut saavat paremmin töitä!

No, toimihan se aikansa. Kahdeksan vuotta kestin uudella akateemisella työuralla. Vaan sitten alkoi rahat loppua kaikilta. Myllerrys iski kaikkialle. Niin yliopistoihin, kaupunkien omistamiin ammattikorkeakouluihin kuin valtion omistamiin tutkimuslaitoksiin. Huhtikuun alusta olen ollut kotiukkelina ja etsinyt aktiivisesti töitä. Soitin jopa työvoimatoimistoon, että olen vaarassa pudota työmarkkinoilta. Apuja tarvitsisi! Sain vastauksen, että kaikki mahdollisuudet auttaa vaativat rahaa ja rahat ovat loppu. Yritä löytää itse töitä ja toivo, että uusi hallitus tekisi sellaisen budjetin, että rahaa tulisi Ely-keskuksillekin. Päätin olla aktiivinen ja aloitin opiskelun avoimessa yliopistossa. Sain jo ensimmäisen kurssin suoritettuakin.

Vaan miten kävi yhteiskunnalle ympärilläni. Työttömyyspäivärahojen määrää ollaan leikkaamassa. Aktivoi kuulemma töitä etsimään. Ja koulutukseenkin tunnutaan suhtauduttavan jos ei nyt suoranaisen kielteisesti, niin nihkeästi ainakin. Ja viimeisten tietojen mukaan myös vähäinenkin aktiivisuus esimerkiksi osuuskuntien kautta toimien alettaisiin lukemaan ansiosidonnaisen poissulkevaksi yritystoiminnaksi. Hyvähän se on, että tehdään uudistuksia...

Takaisin opiskeluun. Tuli toinen kurssi. Kuten ensimmäinenkin, se luennoitiin kokonaan yhtenä päivänä Kuopiossa ja minun oli tarkoitus katsoa nauhoitettu luento verkosta myöhemmin. Kun yritin parin päivän kuluttua paneutua opiskeluun, ilmeni, että tekniikka oli pettänyt, eikä nauhoitetta olekaan olemassa. No eihän siinä mitään, teen harjoitustyöt ja luen vaaditut kirjat kirjatenttiin.

Mutta kun olisi pitänyt ryhtyä toimeen, iski vuosikymmenen räkätauti. Alusta loppuun neljä viikkoa. Ja kolme ensimmäistä siinä kunnossa, että ei mitään puhetta opiskelusta. Ja juuri tänä aikana olisi pitänyt tehdä ne harjoitustyöt, joita ilman on turha yrittää kurssia läpi. Ilmoitin, että minut voi poistaa kurssilta. 

Totesin itsekseni, että pitäkää tunkkinne. Minä jatkan töiden etsimistä kuten ennenkin. Tulkaa aktivoimaan minua. Haluan tehdä töitä 67-vuotiaaksi saakka. Saadaan työuriakin pidennettyä! Toistaiseksi yritän lyhentää pitkiä päiviä tekemällä kaikkea, mikä pitää mielen iloisena ja virkeänä. Tänään se onnistui tekemällä vadillinen maksamakkaraa.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (2)

Olin viime kesänä tulossa moottoripyörällä jostakin. Vesisateessa. Tien laidassa seisoskeli yksinäinen motoristi kypärä päässä. Pysähdyin kysymään, mikä hätänä. Kun kuski otti kypärän pois, ilmeni, että hän oli nuori nainen. Ei kuulemma ole mikään hätänä. Odottelee muuta porukkaa. Nainen kertoi olevansa Gospel-raiders -kerhon jäsen. Kysyttäessä ilmoitin kuulleeni Jeesuksesta ja omistavani alan kirjallisuutta. Jäin kuitenkin tarinoimaan. Ilmeni, että olemme tuttuja hänen puolisonsa kautta. Nainen kertoi kypärän olevan hänelle rukoushuone, jossa tulee käytyä läpi jos jonkinlaista asiaa. Minä en kypärää rukoushuoneeksi miellä, mutta ajatusrakennelman kyllä allekirjoitan sata prosenttisesti.  Kun päivän ajelee, niin kypärä ehtii toimia niin ajatushautomona kuin yhden miehen terapiahuoneenakin. 

Tänä kesänä ei ole tullut katkenneen ja leikatun solisluun takia ajeltua pyörällä yhtään eikä myöskään vierailtua tuolla mainitussa yhden miehen terapiahuoneessa. Hommat ovat siis olleet hoitamatta, vaikka mukavaa tekemistä onkin ollut. Viime viikonlopun omaishoitajan vapaan aikana pyörähdin Etelä-Lapissa hyvän opiskeluaikaisen ystäväni luona kylässä. Reilun tuhannen kilometrin viikonloppumatkan aikana oli aikaa katsella peruutuspeiliin niin konkreettisesti kuin kuvaannollisestikin. Auto toimi kypärän korvaavana terapiahuoneena - liiankin hyvin.

Jostain olen lukenut, että viidenkympin jälkeen on aika katsoa peiliin. Mitä on saanut aikaan, ja sen jälkeen on pyrittävä säilyttämään lopun elämää tai lopun työuran ajan se, mitä on saanut aikaiseksi. Ei taida minun tapauksessani olla vaikeata. En minä halunnut pätkätöitä enkä vähän kerrassaan piteneviä työttömyysjaksoja. Ne vain sain, vaikka aina välillä luulinkin tilanteen korjaantuvan kunnes jotenkin se matto vain katosi alta ja huomasin olevani jälleen ihan vika alalla ilman töitä. En halunnut vanhaa talon rötisköä, jossa remontti on kesken, enkä ikivanhaa auton rotteleo. Ne vain sain, kun ei pelimerkit muuhunkaan ole riittäneet. En halunnut toimia viimeisiä vuosikymmeniä ennenaikaisesti pienellä eläkkeellä olevan sairaan vaimoni omaishoitajana. Sitäkin saan tehdä, koska olen... En minä tiedä, mitä olen. Niin vahva, että uskalsin jäädä? Niin heikko, etten uskaltanut lähteä? Niin velvollisuuden tai vastuun tuntoinen, että se oli minulle ainoa vaihtoehto, jonka psyykeeni kesti? En halunnut jäädä jonkinlaiseen välitilaan. Siinä vain tuntumaltaan olen.

Halusin rakentaa kotini vaimoni kanssa yhdessä meitä miellyttäväksi paikaksi, jossa meidän on hyvä vanheta yhdessä. Elää ja suunnitella tulevaa, yhdessä. Halusin elää terveen ihmisen elämää tasavertaisena kumppanina terveen ihmisen rinnalla. Tiedän toki, että kaikkien vauhti pysähtyy jossain vaiheessa. Minusta tuntuu vain, että se kävi kohdallamme liian aikaisin. Viikonloppuna katselin kaverin elämää. Vaimo oli vaihtunut sitten opiskeluaikojen. Kaveri oli saanut mahdollisuuden uuteen alkuun. Minä olen kateellinen! Ihan oikeasti! Sanotaan sitä sitten katkeruudeksi, harmitukseksi tai vitutukseksi, mutta rehellisyyden nimissä on todettava, että olisi se minullekin maistunut. Vähän parempi vanhuus.

Paranisi edes tuo käsi, niin pääsisi useammin sinne kypärän sisään mieltänsä nollaamaan.

Ilkka Pirhonen

Omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (2)

1/2 | 

Kirjoituksesi laittoi niin paljon ajatuksia liikkeelle, että piti kommentoida. 

Onhan tuo taivahan tosi, että elämä on epäreilua. Ei koskaan tasapuolista. Ja se tuntuu niin törkeän väärältä, että sitä ei meinaa millään hyväksyä. Vaan pakko on niellä kaikki, mitä eteen tulee.

Kirjoitat, että sinusta ei ollut valitsemaan sitä vaihtoehtoa, että olisit lähtenyt. Jääminen on varmaan silloin ollut sinulle se ainoa oikea vaihtoehto. Sydämen valinta. Jos itsekin tiedät, että muunlainen ratkaisu olisi aina kalvanut mieltäsi, niin näinhän sinun piti tehdä.

Voi varmaan tuntua siltä, että joku muu, joka on lähtenyt ja jättänyt kaiken sekä aloittanut uuden elämän, pääsee helpolla. Se ei ole totta. Ei ole useinkaan jos koskaan helppoa erota parisuhteesta. Olivatpa eron syyt mitkä hyvänsä, siihen liittyy aina suurta tuskaa, pettymystä ja syyllisyyttä. Ne joutuu kantamaan mukanaan, jos siihen päätökseen päätyy. Joutuu sietämään muiden ihmisten syytökset ja tuomiot. Muiden halveksunnan. Sinä olet tehnyt valinnan, joka herättää muissa kunnioitusta. Toivottavasti se antaa sinulle voimia ja mielenrauhaa. 

Tärkeintä on, että vaikeatkin päätökset tekee sydämellään. Kukaanhan ei täällä meidän yhteiskunnassamme voi aikuista ihmistä pakottaa mihinkään. Teemme näennäisesti vapaasti päätöksiä omasta elämästämme. Päätöksillä on sitten seurauksia. Niistä voi seurata häpeää, tuskaa, iloa, mielenrauhaa. Jokainen joutuu itse punnitsemaan, minkä hinnan on valmis maksamaan päätöksistään.

 

Paljon voimia sinulle. On ihan varmasti niin monia, jotka kunnioittavat ja arvostavat suuresti tekemääsi omaishoitajan työtä. Teet arvokasta työtä. Mutta muista ajatella myös itseäsi ja punnita kypärän sisällä, mihin sinun voimasi riittävät.

 

 

Ruska
2/2 | 

Kirjoitat tekstiä johon voin samaistua monilta osin. Olen pienen lapseni omaishoitaja ja heti hänen syntymän jälkeen kävi ilmi, että menneisyys mahdollisuuksineen on mennyttä ja erilainen tulevaisuus odottaa. Uusi alku olisi ollut monesti houkuttelevaa, mutta äitinä en tiedä miten sen olisin voinut toteuttaa. Omia ei jätetä.

Synnyin maailmaan, jossa siskot pääsivät sahalle töihin. Loppuiäkseen. Veljet menivät tehtaaseen. Eläkettä odottamaan. Nohevimmat lähtivät isoon kaupunkiin opiskelemaan. Aikanaan saivat hyvän viran ja akan oppineen, niin kuin laulussa sanotaan. Ja se hyvä virkakin, oli sitten julkisella tai yksityisellä puolella, oli yleensä ajateltu pitkään kestäväksi. Akasta ei niin ollut silloinkaan varmuutta. Kuitenkin yksi koulutus riitti.

Vaan sitten alkoi tapahtua. Alettiin puhua eliniän kestävästä oppimisesta ja pätkätöistä. Me 50- ja 60-luvuilla syntyneet olemme joutuneet elämään tämän murroksen varsin omakohtaisesti. Se koulutus, jonka olemme opiskeluaikoinamme ajatelleet pienillä täydennyskursseilla täydennettynä riittävän koko loppuiän, ei olekaan riittänyt. Monet meistä ovat joutuneet opettelemaan täysin uuden ammatin. Jotkut useammankin. 

Ennen sanottiin, että valtion leipä on kapea, mutta pitkä. Nyt ei päde enää sekään. Valtio ja kunnat sopeuttavat työvoimakustannuksia siinä missä yksityinenkin sektori. Ja pätkätyöt yleistyvät. Valtionkin leipäkin on usein hajonnut pieniksi murusiksi maailman markkinateille. Nuorille tämä on se elämän malli, johon on totuttu. Me vanhemmat joudumme sopeutumaan, halusimme sitä tai emme. 

En tunnustaudu muutosvastarinnan airueeksi, mieluummin sanoisin olevani hyvä sopeutumaan. Lukion jälkeen kävin kauppaopiston ja armeijan. Kauppaopistossa meihin iskostettiin sellainen "teistä tulee osastopäällikköjä" -mentaliteetti. No, voi sanoa, että joksikin aikaa tulikin, mutta ei riittänyt ilma siipien alla maaliin saakka. Aloitin työuranin kauppapuutarhan myyntipäällikkönä. Sen jälkeen ovat ammattinimikkeet vaihdelleet: konemyyjä, huoltamonpäällikkö, kouluttaja, palvelukeskuspäällikkö, asiantuntija, pääjohtaja, työtön, trukkikuski, varastomies, rakennusmies, tutkija, kehittämisasiantuntija, projektisihteeri. Firmatkin ovat silmissä vilistäneet: Finnoil, Neste, Avtomotors AOZT, MetalMix, Dream Creaters, Rakennustoimisto Reijonen, Anris, Metsäntutkimuslaitos, Joensuun yliopisto, StoraEnso ja niin edelleen.

Varastomiesvaiheessa tajusin, että kroppa tekee jossain vaiheessa tenän. Pakko on keksiä joku helpompi tapa vetää nahkansa läpi työelämän mankelista. Kun sattui olemaan pohjalla ylioppilastutkinto, oli mahdollista pyrkiä yliopistoon.  Neljässä vuodessa onnistuin valmistumaan. Ikää oli hieman alle 50 vuotta. Ajattelin elämän muuttuvan helpommaksi. Fyysisesti se sen tekikin. No, valehtelisin, jos sanoisin, ettei samaa helpommaksi muuttumista olisi tapahtunut myös psyykkisellä puolella. Mutta viisikymppiselle ei enää olekaan virkoja tarjolla. 

Yrityspuolella viisikymppinen vastavalmistunut on melko helposti  valmis kehäraakki, ellei koulutus ole suoraa jatkumoa opintoja edeltäneelle tekemiselle. Minulla ei ollut. Onneksi olen ollut kiinnostunut tutkimustyöstä. Sieltä on löytynyt tosi mukavasti töitä viimeiset lähes kymmenen vuotta. Paha vain, että pienissä pätkissä. Tosi pieninä murusina on leipäni ollut. Kuten joskus olen maininnutkin, tällä hetkellä uhka pudota työmarkkinoiden ulkopuolelle tuntuu tosi konkreettiselta.

Ryhdyin vastaiskuun! Ilmoittauduin avoimeen yliopistoon. Tänä talvena on näin ollen odotettavissa kärkeviä kannanottoja yhteiskuntamme sosiaalityön toiminnasta. Kokemattomuuden rintaäänelle kirjoitettuna!

 Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (1)

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat