Nyt ne taas loppuivat. Työt nimittäin. Kun vaimo oli vielä työelämässä mukana, ja minä konepajalla trukkikuskina, ihmettelin ammattikoulun sivutoimisen tuntiopettajan työnkulkua. Vaimo opetti vuosia ammattikouluissa ja aina pyöri sama vuodenkierto. Syksyllä: nyt on tunteja tämän verran, jos valinnaiset kurssit toteutuvat. Välillä sitten oli töitä todella paljon ja välillä todella vähän. Työsopimus oli aina joululomien alkuun saakka, ja loppiaiseen asti sitten sai kirjoitella niitä työtön, työtön -ilmoituksia. Ja loppiaisen jälkeen taas sama ruletti. Tunteja on, jos kurssit toteutuvat. Kesällä sitten työttömänä. Pienestä palkasta piti aina säästää kesälomarahat!
Minä toistaiseksi voimassa oleviin työsuhteisiin tottuneena ihmettelin, että kuinka ihmeessä joku voi rauhallisin mielin tuollaista kestää. Vaan en ihmettele enää. 2000-luvun alussa tympäännyin trukkikuskin hommiin ja opiskelin itselleni akateemisen tutkinnon. Vuonna 2007 siirryin takaisin työelämän palvelukseen, ja sen jälkeen on pätkiä riittänytkin. En edes muista, kuinka monta erillistä työsopimusta minulla on ollut! Jossain vaiheessa laskin keskimääräisen työsuhteen pituuden olleen noin puoli vuotta. Ja ihan rauhallisin mielin olen touhunnut. Välillä on pitänyt olla useampi kuukausi työttömänä ja välillä pitänyt tehdä aika kaukana koulutuksen edellyttämästä olevaa työtä. Mutta mukana olen onnistunut roikkumaan, vaikka ikää onkin jo reilu 55 vuotta.
Nyt taas loppui edellinen, puolitoista vuotta kestänyt, määräaikaisuus. Joulukuu huilitaan ja valmistellaan perheelle joulu. Ja tietysti ihan ensimmäiseksi pitää tehdä prätkään talvihuolto, että pääsee taas lumien tultua ajelemaan. Tammikuussa sitten taas olisi edessä kahden kuukauden pituinen pyrähdys töissä. Jatkosta ei mitään tietoa.
Tähän tottuu. Olen tyytyväinen, että lähdin opiskelemaan. Jos veivaisin vieläkin konepajalla trukkia päivät pitkät, en jaksaisi touhuta omaishoitajan hommissa sillä aktiivisuudella kuin nyt teen. Taloudellisesti tilanne on kaksijakoinen. Toisaalta talous toimii aika vakaalla pohjalla, kun kaikki hankinnat täytyy ensin säästää, ja vasta sitten, kun raha on näpeissä, käydä ostamassa. Toisaalta mitään isompaa ei uskalla harkitakaan: vaikka pankki lainaa myöntäisikin, oma itsesuojeluvaisto kieltää ottamasta. Takaisinmaksukyvystä kun ei ole mitään tietoa. Vaimon sairastuttua vuonna 2008, on perheen tulot olleet pääasiassa minun tienestien varassa. Näillä mennään, olen tavallisen suruton ja huoleton veikko. Lohduttelen itseäni sillä, että Suomessa on velkavankeus lakkautettu, eikä ketään jätetä taivasalle kylmään ja nälkään kuolemaan. Tiedä sitten, kuinka kauan näin on...
Ilkka Pirhonen
Omaishoitaja
ei voi muuta kuin ihailla kirjoittajan positiivista asennetta ja elämänuskoa! Voimia!
Koettelee, koettelee, muttei hylkää Herra! Näinhän meitä on opetettu, kestäkää ja kärsikää, mutta entäs sitten kun se pinna on venytetty äärirajoille..?
Pahasti on jotain vinossa tässä yhteiskunnassa, se riistää kansalaisiaan, ajaa loppuun ja ottaa viimeisetkin voimanrippeet. Tuloksia voi lukea lähes päivittäin lehdistä - kaikilla ei riitä venymistä.
Kiitoksia vierailijat 1 ja 2 kommenteista.
Vierailija 1, joskus tuntuu, että olen aika onnekas ihminen, kun on sattunut tällainen positiivinen luonne tulemaan. Välillä nimittäin ottaa tiukoille tämänkin kanssa!
Vierailija 2, Silloin kun jäin ensimmäistä kertaa työttömäksi, tuntui, että se on maailman loppu. Nyttemmin on oppinut suhtautumaan asiaan. Ei tule otettua tätä elämää ja maallisen mammonan keräämistä liian tosissaan. Niin työn, toimeentulon, varallisuuden kuin vaimoni terveydenkin osalta on pitänyt opetella olemaan tyytyväinen siihen mitä on, ei tyytymätön siihen, mitä ei ole. Näin on paljon helpompi.
Hei Ilkka!
Elämän pysyvin ominaisuus ja olotila taitaa nykyisin olla epävarmuus. Oikealla suhtautumisella se ei pääse syömään ihmistä aivan naatiksi. Mutta voimia se kyllä kysyy, vaikka olisi kuinka positiivisella luonteella varustettu.
Leppoisaa joulun aikaa sinulle ja perheellesi! Uusin voimin uuteen vuoteen!
Aili Inkeli
Kiitos Aili Inkeli. Onpa mukavaa nähdä sinut myös täällä. Tuon pysyvän olotilan suhteen ollaan samaa mieltä. Joskus tuli aina sanottua, että ainoa varma asia elämässä on kuolema. En enää mielelläni käytä tuota sanontaa, sillä pari viikkoa sitten aamukahvifilosofoinnissa päädyin sille kannalle, että sekään ei ole täysin varmaa. Aiheesta enemmän joskus toiste, on logiikaltaan vähän kuin Karamazovin veljeksissä pohdiskelu synnin olemuksesta.
Ilkka Pirhonen. Haluan kiittää sinua hyvästä ja asiallisesta blogi kirjoituksesta. On ihailtavaa positiivisuus, jota jaksat kaiken kokemasi jälkeen pitää yllä. Olen itse kokenut myös pätkätyön, ja sen tuomat huonot puolet. Aina en ole jaksanut olla valoisin mielin, varsinkin silloin kun menetin vakituisen työni. Sen jälkeen olen ollut monessa työsuhteessa, ja kokenut olevani kuin laiva, joka ei löydä satamaa. Silti olen ollut kiitollinen niistä töistä joita olen saanut tehdä, onhan työstä saatu palkka aina tuntunut paremmalta, kuin työtön, työtön lappujen täyttäminen. Uuteen työsuhteeseen oli aina haastavaa mennä, opetella kaikkki alusta, tottua ns. talon tavoille, tutustua uusiin työkavereihin, mutta sopeuduin silti, vaikka ei se aina niin helppoa ollut. Aina kun työsuhde loppui pätkätöissä, oli haikea mieli, ja sitä toivoi, että vielä joskus saisi sen vakituisen paikan.
Women
Women, positiivisuus on osin perinnöllistä, mutta osin myös valinta. Ainakin omalla osallani. Olen jo kauan aikaa sitten päättänyt, etten anna negatiivisuudelle ja katkeruudelle valtaa. Ne syövät miestä sisältä päin ja sitä ei jaksa kukaan.
Mitä tulee näihin pätkätöihin, niin mielestäni vaikeinta on, jos joutuu olemaan useita kuukausia työttömänä. Työnteon rytmiin kiinni pääseminen vaatii sen enemmän ponnisteluja, minkä pidempi työttömyysjakso on takana!