Kirjoitukset avainsanalla parisuhde

Tähän on taas tultu. Kun vuodenvaihteen pyhät on lusittu, niin elämä tuntuu tylsältä. Jo viikko tätä ihan tavallista arkea. Aamulla ylös. Uuni lämpiämään. Vaimo jalkeille. Aamupalat. Töihin. Illalla kotiin. Uuni lämpiämään. Koiran lenkitys. Lumityöt. Vaimon iltapala. Iltatoimet. Nukkumaan. Päivästä toiseen ilman vaihtelua. 

Tai oikeastaan aikaisemmin meni lähes noin, ja minua alkoi melkoisen pian ottaa päähän, kun on ikään kuin avioliitossa, mutta silti yksin. Ei ole ketään jakamassa tätä päivittäistä touhuamista. Kaikki lähtee omista jaloista. Minua on usein sanottu positiiviseksi ihmiseksi. Sellainen toki olenkin, mutta kyllä se välillä pännii minuakin. Miksi tässä näin piti käydä?!

Vaan ei ole tänä vuonna tuota ilmiötä tullut. Ainakaan ihan täysillä. Kyllä toki välillä käy mielessä, että olisi niin mukavaa, kun vaimo voisi täysipainoisemmin jakaa kanssani niin elämän ilot kuin surutkin. Ja ennen kaikkea tämän arjen pyörittämisen. Mutta se ei enää ole entiseen tapaan masentanut. Syyllisenä tähän pidän kyllä vahvasti aloittamaani liikuntaharrastusta. Kun kahdesta kolmeen kertaan viikossa käy salilla rääkkäämässä itsensä ihan piippuun, ei niin paljoa jaksa näitä muita sisältöjä pohtia. Riittää, kun välipäivinä ottaa tekemättömät hommat kiinni. Ja tekee ne lumityöt.

Vaimo oli viime lauantaina innoissaan. Crossfit-salillamme oli avointen ovien päivä. Vein vaimon katsomaan, että mitä minä siellä salilla oikein teen. Itse en tällä kertaa treenannut, vaan selitin vaimolle koko ajan, mitä tapahtuu. Olin varautunut ihasteleviin kommentteihin siitä, kuinka rankkoja juttuja teenkään. Todellisuus ei vastannut tälläkään kertaan kuvitelmia. Salille sattui tällä kertaa ryhmä nuoria kovakuntoisia naisia. Vaimo oli tikahtua nauruun, kun kuvitteli minut ja naapurin heidän joukkoonsa pomppimaan. No, lauantai poikkesi harmaasta arjesta, ja näin hyvä.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (2)

1/2 | 

Tämä blogi on aivan ihana. Tulee hyvä mieli, kun tätä lukee. Olen useasti tätä blogia lukiessa tajunnut, kuinka positiivisella asenteella pötkii pitkälle kun jokin mättää omassa elämässäni :)

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
2/2 | 

Hyvä vierailija, viime vuosien kokemukset niin omassa kuin vaimoni elämässä ovat minulle opettaneet, että elämä itsessään on aika paska paikka. Omalla positiivisella asenteella siitä pystyy kuitenkin tekemään melko mukavan elettävän. Ja kun minä en muuta oikein osaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sanotaan, että ei ole olemassa miesten ja naisten juttuja. Minä olen oppinut viimeisen kuuden vuoden aikana melkoisen paljon naisena olemisesta. Väittäisin, että on hyvin vähän viisikymppisen naisen asioita, joista en olisi edes jyvällä. Se kun tuo vaimo tarvitsee jotakuinkin kaikessa apuja. Molemmille, niin miehille kuin naisille, tekisi joskus hyvää päästä muutamaksi kuukaudeksi kokeilemaan toisen roolia.

Mutta sitten noiden varsinaisten naisena tai miehenä olemisen lisäksi ovat vielä ne ihan arkiset jutut. Auton renkaiden vaihdot, pyykin pesut sun muut. Kyllähän niitä voidaan omien voimien rajoissa tehdä ristiin vaikka miten. Ja on tehty, mutta ei aina ymmärretty. Niin kuin nyt tuota pyykinpesukonetta ja kuivausrumpua!

Kyllä minä ymmärrän, että auton nopeusmittarissa on lukemat 250 km/h saakka, vaikkei se kulje kun 165 km/h. Mutta mitä ihmettä tekevät pyykinpesukoneessa ja kuivausrummussa ne kilot? Meillä on kahdeksan kilon pesukone. Normaali lakanasatsi sisältää yhden parisängyn aluslakanan, kaksi petauspatjan päälle laitettavaa normaalikokoista lakanaa, kaksi pussilakanaa ja kolme tyynyliinaa. Ne kun laittaa koneeseen, niin se on täynnä kuin kirveen silmä! Ja painoa vain 3,5 kiloa. 

Soitto valmistajan asiakaspalveluun. Hyvin suomea puhuva virolaisneito selittää, että kilot tarkoittavat kuivan pyykin painoa. Siis sitä määrää, jonka kone jaksaa pyörittää. Kysyn, että kun minut on opetettu, ettei saa laittaa enempää kuin sen, mikä koneeseen survomatta mahtuu. Pitää kuulemma paikkansa. Käsi pitää mahtua vapaasti pyykin ja rummun yläosan väliin. No, meidän tapauksessamme tämä tarkoittaa kolmen kilon pyykkimäärää. Konetta ostettaessa myyjä vakuuttavasti selitti, että kahdeksan kiloa on niin paljon pyykkiä, että tällä kyllä pesee isommankin perheen pyykit. Ei olisi pitänyt uskoa myyntimiehen puheisiin. Myyjän logiikalla kahdeksan kilon koneeni onkin vain kolmen kilon kone! 

En minä ymmärrä näitä naisten juttuja! Ja kuivausrumpua ei vielä ole edes käsitelty. Niin, nopeusmittarissa lukee isompi lukema vain sen takia, että samaa mittaripohjaa käytetään useammassa mallissa. Noin niinkuin rouvasväelle tiedoksi, jos sillä nyt mitään merkitystä on.

Ilkka Pirhonen

Omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (2)

1/2 | 

Minä en ole uskonut noihin kiloihin enää vuosikausiin. Koneiden koko on pienentynyt, mutta kilomäärät kasvaneet. Minulla on kokemusta pyykkikoneiden ostosta jo kuusikymmentä vuotta. Ja samalla koneiden kestävyys on supistunut koneen ulkomittojen pienenemisen verran. Se on sama ilmiö kuin autoissa. josain vaiheessa autotehtaat huomasivat, että heiltä loppuu työt, jos autot kestävät liian kauan ja ovat helppoja ja halpoja korjata. Oikein ikävä tulee Amazonia.

2/2 | 

Lähtökohta pohdintaan on pesukone, jota minä naisena käytän päivittäin, joku päivä usemmankin kerran. Tässä yksi päivä se teki stopin.Piti ruveta miettimään, mikä olisi ratkaisu, kun kone on erinomaisen tärkeä. Olin kerran vienyt sen korjaajalle, en siis yksin vaan sain apua pojaltani, oli ilta jolloin hänkin voi auttaa. Stoppipäivänä tuli kuitenkin sukulaismies käymään, jolloin valitin hänelle ja hän purki konetta tarpeellisen määrän ja toimenpiteen jälkeen sain taas pestä pyykkiä ja ihan samana päivänä. Sitä vain halusin sanoa, että kyllä mies on pesukoneenkin kannalta tärkeä, en oikein usko, että naiset yleensä ovat niin teknisesti kiinnostuneita tai sitten olen väärässä. 

Miten kestäviä nykyiset laitteet ovat,  se on joka kerta yllätys. Ehkä se kallein saksalainen kestää, olihan Amazonikin aikanaan kallis, tosin ruotsalainen. P-kolli

 

Kuva 123RF
Kuva 123RF

Reilu kymmenen vuotta sitten ajoin konepajalla trukkia. Muutettiin Varkaudesta Joensuuhun. Vaimo aloitti tuntiopettajana ammattikoulussa ja minä opiskelijana yliopistolla. Vanha kääkkä. Opiskelijatoverit olivat vanhimman poikani ikäisiä. Mutta niin se vaan elämä kääntyi omiin uomiinsa. Ylisosiaalisena ja puheliaana tunsin olevani Pohjois-Karjalassa kotonani. Olenhan itse kotoisin Etelä-Karjalasta.

Valmistuin 2008 keväällä ja maailman piti olla meitä varten pedattu. Nuorimmat lapset olivat 12- ja 14-vuotiaat ja vanhin jo pois kotoa. Kevättalvella tultiin isovanhemmiksi. Nyt alkaa elämä helpottaa, oli ajatus. Kerran vielä muutetaan työn perässä, jos löytyy vakivirka. Sitten asetutaan paikoilleen. Toistaiseksi töitä oli vuoden loppuun Joensuussa. Toukokuussa käytiin ensimmäisen lapsenlapsemme ristiäisissä. Sitä seurasi rakkauden kesämme. Olimme päättäneet käyttäytyä kuin juuri rakastuneet, sillä liittomme oli ollut melkoisen riitainen. Aina viiden vuoden välein eropaperit vetämässä, mutta aina annettiin raueta. Temppu toimi, ja kesä oli paras kahteenkymmeneen vuoteen!

Vaan syksyllä tuli kylmää vettä niskaan oikein urakalla. Vaimolta puhkesi verisuoni aivoista. Leikkaus meni hyvin, ja kuntoutuminen alkoi lupaavasti.  Kahden viikon jälkeen maailma pysähtyi. Vaimo sai useita aivoinfarkteja ja keuhkokuumeen. Lääkärit kertoivat, että enää ei ole mitään tehtävissä. Vaimo lääkkeillä koomaan ja ruumiinlämpö alas. Toivotaan, että vauriot jäävät mahdollisimman vähäisiksi.

Eiväthän ne jääneet. Oikea puoli halvaantui. Vaimo kävelee valvottuna, kun nilkassa on tuki. Oikea käsi on täysin toimimaton. Lisäksi vaivana on vaikea afasia. Vaimo ymmärtää lähes kaiken puhutun, mutta kertoo itse asioita ainoastaan ilmeillä, eleillä, piirtämällä tai näyttämällä. Ja äänen voimakkuudella. Piirtämistä ja kirjoittamista eli yksittäisten kirjainten piirtämistä vaikeuttaa lisäksi tahdonalaisten liikkeiden vajaatoiminta.

Minusta tuli siis omaishoitaja ja kahden murrosikäisen lapsen ”yksinhuoltaja”. Valmiiksi olinkin 50-vuotias pätkätyöläinen. Päätin, että emme muuta vaimoni kotikaupungista minnekään. Täällä on kaikki tuttua ja kaikki tutut.

Ensimmäiset vuodet olivat kaikkein vauhdikkaimpia lasten ollessa pahimmassa murrosiässä. Nyt elämä on rauhoittunut hieman, mutta vauhtia ja eriskummallisia tilanteita riittää vieläkin. Ruuanlaitosta ja kirjoittamisesta olen näiden tapahtumien myötä kiinnostunut, sillä näitä voi tehdä kotona. Vaimon lähtiessä kerran vuodessa laitoskuntoutukseen istun moottoripyörän selkään ja nautin soratiestä silmieni edessä – Venäjällä.

Tulen kertomaan tulevissa postauksissani pääasiassa aivoverenkiertohäiriöisen ihmisen elämästä, ikääntyvän miehen ongelmista ja pätkätyöläisen problematiikasta – ehkä vähän vielä aikuisen kotona asuvan pojan isänä olemisen ihanuudesta.

Toimitus suosittelee: Lue myös Ilkka Pirhosen haastattelu. Löydät sen täältä.

Kommentit (2)

1/2 | 

Tämän lukemisen jälkeen ei voi muuta kuin hiljentyä hetkeksi,kaikkea hyvää teille!

 

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat