Kirjoitukset avainsanalla vapaa-aika

Joskus, kun olin iältäni reilu nelikymppinen, aloin puhua sukulaisilleni ja ystävilleni 50-vuotissyntymäpäivistäni. Kerroin, että mitään syntymäpäivälahjoja ei sitten tuoda. Eikä kukkia. Juhlat järjestetään senhetkisen asuinpaikkakunnan rautatieasemalla tai paremminkin lähimmässä kahvilassa tai ravintolassa. Ja juhlat päättyvät siihen, kun juhlakalu nousee junaan lopullisena määränpäänään Vladivostok. Haluan nähdä koko laajan Venäjän maan Viipurista Vladivostokiin. Haluan käydä niin idässä, että jos menisin kauemmas itään, joutuisin länteen. Mutta ennen kaikkea haaveilin niistä lukuisista keskusteluista, joita saisin käydä junan lonksuttaessa kohti itää. Pyysin ystäviäni ja sukulaisiani, että lahjojen sijaan voisivat tukea matkaani. Suunnitelma kulki siten, että vaimoni hoitaisi käytännön järjestelyt eli ottaisi lahjoitukset vastaan ja laittaisi loput omia rahoja, jotta saisin muutaman satasen maksavan junalipun Vladivostokiin. Jännityksellä odottelin, että saankohan paluulipun ja jos saan, niin junalla vai lentokoneella. 

Vaan ei toteutunut se haave. 49. syntymäpäivänäni vaimolta puhkesi aivoverisuoni ja siitä alkaneen tapahtumaketjun seurauksena minusta tuli omaishoitaja. Monet kyselivät haavelemastani junamatkasta. Onko se peruttu vai vain siirretty. Ilmoitin haaveen romuttuneen. Mutta kuten monessa yhteydessä olen kertonutkin, elämääni tuli jonkinlaisen sopeutumisvaiheen jälkeen tilalle moottoripyöräily. Ja vuosi sitten kuntourheilu.

Olen useaan otteeseen kertonut, että nykyisen kuntoiluni taustalla on arjessa jaksaminen ja se, että pystyisin mahdollisimman kauan toimimaan vaimoni omaishoitajana sekä omasta ylipainosta eroon pääseminen. Nyt on jälleen moottoripyöräkausi aluillaan ja lienee syytä paljastaa myös kuntoilun taustalla piilevä haave. Olen jo vuosia halunnut käydä näkemässä Ural-vuoret ja käydä ajamassa moottoripyörällä Aasian puolella. Pieni Pripolarnyin kylä valikoitui kohteeksi siksi, että sinne vievä tie kulkee korkeimmasta kohtaa yli vuoriston. Korkeampiakin kohtia on, mutta niiden kohdalla mahdolliset tiet kulkevat laaksojen ja solien kautta. Olen valmistautunut erilaisin karttaharjoituksin asiaan jo pari vuotta. Viimeisen vuoden olen kohottanut kuntoa crossfit-salilla ja ottanut kaikki rokotukset. Seuraavana on vuorossa tänä kesänä miehen ja pyörän testaaminen ja tulevana talvena pyörän huoltaminen matkavalmiuteen.

Vaan niinhän se on tässä tarinassa kuten elämässä yleensäkin! Niin kauas pilvet karkaavat. Juuri kun homma alkaa näyttää hyvältä, tulee joku ja vetää maton jalkojen alta. Tällä kertaa maton vetäjänä toimi ilmiö nimeltä työttömyys. Toki olin sitäkin mahdollisuutta ajatellut, mutta en mitenkään varautunut. Olen ollut viimeiset kahdeksan vuotta pätkätöissä, ja aina on ollut edellisestä hommasta lähtiessä jonkinlainen haju jo tulevasta. Vaan nyt, nyt on valtiolla rahat niin loppu, että näyttää projektitutkijan työtilanne Pohjois-Karjalassa tosi huonolta. On ollut pakko alkaa varautua myös matkan perumiseen. Ei muuten, mutta henkisesti.

Vanha sanonta sanoo, että toivo kuolee viimeisenä. Niin se on tässäkin, niin kauan kuin ei ole toisin todistettu, jatkan valmisteluja ja toivon keksiväni jonkin ratkaisun ongelmaan. Kyllä se siitä.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tänä pääsiäisenä ja sitä edeltävänä aikana tuntui välillä siltä, että ihan kaikki menee pieleen. Pietarin autonhuoltoreissun jälkeen olin vielä onnessani. Kaiken välittömäksi nautinnoksi luettavan lisäksi olin saanut kalliin huollon edullisesti tehtyä. Tämä merkitsi minun ajoillani lähes kymmenen vuoden huolettomia kilometrejä pikkuhuolloilla.

Vaan mikään ilohan ei kestä kauaa. Seuraavalla viikolla vein nuorimman pojan aamun ennätysloskassa kouluun. Poispäin ajellessani oli nuori herrasmies astumassa suojatielle. Minä autokoulussa opetetun mukaisesti pysähdyin. Nuorimies ehti vain heilauttaa kättää kiitokseksi ja lähteä liikkeelle, kun autoni pomppasi. Kuului muksahdus ja autoja pyöri ympärillä. Vaikka kuinka olin hyvissä ajoin jarruttanut eli pysähdykseni olisi pitänyt huomata, niin kaksi autoa tuli perään. 

Takimmaisesta autosta pomppasi kuljettaja ulos ja alkoi ilmoittautua syypääksi. Takanani olleen auton kuljettaja kertoi haaveilleensa ja havainneen pysähtymisen liian myöhään. Eihän siinä muuta kuin poliisit paikalle. Palokunta kävi vielä tarkistamassa tien siivoamistarpeen. Oma autoni säilyi ainoana ajokuntoisena. Muut näki jo maallikkokin, että lunastukseen menee.

Sillä aikaa kun toinen poliisi kirjaili muiden kuljettajien tarinoita paperille, lähdin toisen poliisin kanssa siirtämään romuja pois ajoradalta. Toinen autoista oli kaatanut suojatien merkin, joka nyt oli auton alla. Kun autoa ajoradalta pois siirrettäessä liikennemerkin tolppa jäi auton vetävien etupyörien alle, se heilahti kuin viikate tai kellon viisari. Ja merkkiosa pamahti suoraan suojatielle menoa tekevän mummon nilkoille takaapäin. Mummo lensi täysin suoralla vartalolla katuun selälleen. Tilanne oli muuten kuin piirretystä filmistä, mutta mummo vain ei jäänyt maahan värisemään. Pomppasi kärppänä pystyyn, ennen kuin ehdin kysymään, että sattuiko. Ei kuulemma sattunut yhtään mihinkään. Ja takkikin säilyi puhtaana siis kaikki hyvin.

Iltapäivästä peltikorjaamolla totesivat kyseessä olevan lähes kolmen tonnin remontti kahden tonnin autoon eli varmaan menee lunastukseen. Harmitti vietävästi. Olin viime kesänä ostanut uudet kesäkumit ja joulukuussa uudet kesärenkaat. Ja nyt tuo remonttirahakin menee ihan turhaan.  Auto olisi ihan yhtä arvokas vaikkei sitä olisi tehtykään. Aloitin suunnittelemaan, kuinka saisin lunastushinnan tingittyä mahdollisimman korkeaksi.

Niinhän siinä kävi, että viime viikon tiistaina sitten soitti mies vakuutusyhtiöstä ja tarjosi puoltatoista tonnia lunastushinnaksi. On kuulemma noin 70 prosenttia auton listahinnasta. Olimme hänen kanssaan yhtä mieltä listahinnasta ja myös siitä, että käyttöarvo on paljon isompi. Se hyöty hihnaremontisa oli, että suuren vääntämisen jälkeen sain lunastushinnan nousemaan kahteen tonniin ja sain vielä pitää ne kesäpyörät. Kesäpyöristä sain kaverilta pari satasta. Harmittamaan jäi silti.

Seuraavana päivänä sitten hirmuisella kiireellä kävin Lappeenrannasta ostamassa uuden käytetyn auton tilalle. Loppuunajetuilla renkailla, mutta ilman jakohihnan vaihtotarvetta. Autossa on ketju! Sinänsä mukava juttu, että vaimo oli ihan haltioissaan kahden ja puolen tonnin autosta, koska se oli vähän entistä isompi ja siinä oli kaikki ameriikan herkut.

Hakureissulla iski sitten kauhea räkätauti. Kova, muttei kuitenkaan niin kova, että olisi pitänyt päivystykseen lähteä. Maltoin kerrankin olla tekemättä mitään koko pääsiäispyhät. Ei ollut vieraitakaan. Nyt ei enää harmita. Sinänsä jännä tilanne. Minut on kasvatettu siten, että työtöntä ja persaukista pitäisi edes vähän ylimääräisen rahanmenon harmittaa puuroa lusikoidessaan.

Kommentit (2)

1/2 | 

Voi hyvän tähen! Kumma kun ne autokoulun opit eivät pysy päässä aikuisilla. Huonoja opettajiako? Vaiko huono muisti ja haluttomuus muistaa? Oma opettajani oli huipputyyppi. Jopa siinä määrin, että kuulen vieläkin hänen äänensä tietyissä tilanteissa! Onneksi suojatien ylittäjän henki säilyi eikä vammoja tullut mummollekaan, saati kuskeille.

Puurosi lusikoiminen ilman harmitusta kuulostaa erinomaiselta!! Josko tässä pikkuhiljaa opitaan, että on asioita, joihin ei voi vaikuttaa, vaikka kuinka pännii.

t. Aili Inkeli

 

bordercolli
Liittynyt24.8.2015
2/2 | 

Luin tätä juttua ja jäin miettimään sellaista asiaa, että mitä harvemmin kulkee kadulla autoja, sen huonommin nämä autot pysähtyvät suojatien eteen niin että vierellä olevakin auto pysähtyy. Tämän ilmiön näkee vaikka Lahdessa, jossa pitäisi asua 100 000 ihmistä. Liikennekulttuuri on aika merkillinen silti. Kaistanvaihdot on joskus vaikeita, vaikka miten aikaisin olet laittanut vinkan päälle. En niin usein ajele tuolla pääkaupunkiseudulla, mutta siellä nämä perusasiat sujuvat ihan helposti.

Näistä autoista ja minkä arvoisia ovat, ainakin nyt näyttäisi, ettei yli 10 vuotta vanhalla autolla ole markkina-arvoa, vaikka olisi miten kuosissa  ja kilometrejä nuukasti. Jos yleinen tarve on nuorentaa autoja, ehkä se tälläkin konstilla hitaasti tapahtuu.

Olen pääsääntöisesti pyrkinyt pitäytymään näissä blogikirjoituksissani oman elämäni kertomuksiin ja välttänyt suoraa yhteiskunnallista kannanottoa. Nyt on kuitenkin aika tehdä poikkeus sääntöön. Näinä aikoina nimittäin valmistellaan luonnosta omaishoitoa koskevan lain uudistuksesta. Sanonpahan oman mielipiteen asiasta ihan kaikille. Minä kun olen vähän tuota omaistanikin hoitanut viime vuosina. Voin puhua omasta kokemuksesta. Toivottavasti joku asiasta päättävä lukee. Tai jos ei lue, niin ainakin hänen kaverinsa.

Omalta kohdaltani asiat ovat menneet varsin mallikkaasti, enkä voi osaani valittaa. Näin ei kuitenkaan ole kaikilla. Eikä kaikkialla. Tällä hetkellä omaishoidon kriteerit vaihtelevat eri paikkakunnilla. Tästä seuraa myös erilaiset omaishoidon tuet samantasoisesta hoitajuudesta. Omaishoitajakysymyksen siirtyminen uuden lain myötä Kelan hoidettavaksi olisikin hyvä asia. Se toisin samat kriteerit ja samansuuruiset tuet kaikille. Tasa-arvoisuus lisääntyisi. Ja jotenkin tuntuu, että Kela olisi myös varmempi maksaja, kuin jotkut vähävaraiset kunnat. Nyt nimittäin ajoittain kuulee, ettei omaishoitajan statukseen oikeutettu joissain tapauksissa ole päässyt omaishoidon tuen piiriin, kun kunnalla ei yksinkertaisesti ole rahaa sillä momentilla!

Toinen asia, joka vaatisi parannusta, ovat omaishoidon vapaat. Laki suo omaishoitajalle oikeuden kolmeen vapaaseen vuorokauteen kuukaudessa. Monen omaishoitajan hoidettava vaatii kuitenkin sen tasoista hoitoa, ettei sopivaa hoitopaikkaa vapaiden ajaksi löydy. Vapaat jäävät pitämättä. Tavanomaisemmissakin tapauksissa taajamissa asuvat ovat haja-asutusalueita paremmassa asemassa. Ymmärrän hyvin tilanteen. On paljon helpompi löytää sadan tuhannen asukkaan kaupungin keskusta-alueella palveluntuottaja sairaasta omaisesta huolehtimaan, kuin 40 kilometriä kuuden tuhannen asukkaan kunnan keskuksesta sijaitsevalla syrjäkylällä. Nykyään ihmisten alueellinen tasa-arvoisuus ei tässä kohtaa toteudu. Toivottavasti uusi laki löytää tähän kohtaan parannuksen. Kuin myös siihen, ettei omaishoitajan tarvitse maksaa siitä, että saa pitää vapaitaan. Nykyisin useimmissa kunnissa tuntuu olevan käytäntö, että omaishoitaja joutuu maksamaan vapaistaan 11 euron omavastuun vuorokautta kohti. Varsinaisten vapaiden lisäksi moni omaishoitaja tervehtisi ilolla uudistusta, jossa lakiin kirjattaisiin lyhyemmät asiointivapaat. Moni omaishoitaja joutuu nykyisellään hoitamaan ison joukon perheen juoksevia asioita omaishoitajan vapaiden aikana. Näiden muutaman tunnin asiointivapaiden kirjaaminen parantaisi monen perheen asemaa ja auttaisi omaishoitajia jaksamaan.

Sitten on tämä omaishoitajan vuosiloma. Vitsi vitsi. Ei omaishoitajalla ole mitään lomia. Kun ollaan omaishoitajia, sitä ollaan 52 viikkoa vuodessa. Ilman lomia. Ellei sitten hoidettava satu pääsemään laitoskuntoutusjaksolle. Suuri osa pääsee, mutteivät kaikki. Tuntuu mahtavalta, kun ei tarvitse huolehtia kuin itsestään. Saa ihan itse päättää mitä tekee, tai mitä on tekemättä. Saa nukkua aamulla pitkään tai mennä illalla nukkumaan milloin haluaa. Nämä ovat asioita, joissa joutuu koko ajan ottamaan normaalissa elämässä hoidettavan omaisen mieltymykset huomioon. Ja tuon loman tuoman vapauden tunteen tajuaa vain ihminen, joka on sen itse kokenut. Uskoisin. Eli lakiin pitäisi kirjata myös jonkinlainen oikeus omaishoitajan lomaan silloin, kun varsinaiseen laitoskuntoutukseen ei ole perusteita.

Kun lakiluonnoksen mukaan uuteen lakiin on käsittääkseni tulossa kriteerit, jotka omaishoitajaksi pyrkivän omaisen on täytettävä, olisi siinä myös painotettava kriteereitä loppupäässä omaishoitajuudesta luopumiseen. Muutoin nykyisin ajoittain esiintyvät ylilyönnit tulevat jatkumaan. Lähentelee vanhojen ihmisten hyväksikäyttöä, kun yli kahdeksankymppinen liikuntarajoitteinen ihminen toimii vielä vanhemman ja huonompikuntoisen puolisonsa omaishoitajana. Lakiin olisi kirjattava mekanismit, jotka pakottaisivat keksimään muita keinoja tällaisten pariskuntien auttamiseksi.

Varmasti moni muukin asia olisi hyvä korjata, mutta nämä nyt ovat sellaisia yksityiskohtia, jotka ovat minun silmääni sattuneet ja sisimpääni kolahtaneet.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (10)

bordercolli
Liittynyt24.8.2015
1/10 | 

Omaishoito on asia, joka nousee jälleen kerran vaaleissa esille. Toisaalta on mahdollista sitä pitää koko ajan esillä, onhan meillä omaishoidon järjestössä kansanedustaja puheenjohtajana ja meillä Päijät-Hämeessä on myös kansanedustaja paikallisen yhdistyksen puheenjohtaja. Ovat molemmat reippaita naisia, eri puolueista, mutta tämän asian esillä pitäminen pitäisi olla heidän tehtävänsä  joka paikassa missä he käyttävät päätösvaltaansa.

Nyt on lisäksi kampanja, jossa otetaan  alueen kansanedustaja omaishoitokotiin päiväksi. Nämä ovat tietenkin kosmeettisia tekoja, toivottavasti kuitenkin herättää päättäjiä enemmänkin näkemään tätä arvokasta ja ihmistä kunnioittavaa hoitotyötä.

Käyn edelleen omaishoitotilaisuuksissa, vaikka omalla kohdallani se onkin ohi. Puute on näistä hyvistä hoitopaikoista, joissa omaista hoidettaisiin kuin kotona. Henkilökohtaisia avustajia myös tarvittaisiin ja toisaalta itse ihmettelen, miksi se avustamistilanne pitäisi olla aina niin säädelty. Onhan potilaita, joilla riittäisi ihminen, joka työntää häntä pyörätuolissa ulkona tai varmistamassa hänen rollaattorilla kulkemistaan. Tässä kohdassa kyselen lähimmäistä , naapurin eläkkeellä olevaa kuntoilevaa ihmistä tai sitä työttömänä uutta työtä odottavaa keski-ikäistä.

Jossain vaiheessa kun oli näitä tiukkoja taloudellisia vajeita ja raha vähissä, joku sanoi julkisesti, ettei me sillä pärjätä että pestään toistemme paitoja. Tulikohan samalla tärveltyä normaali lähimmäistä tukeva naapuriapu.

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
2/10 | 

bordercolli, kiitos palautteestasi. Senkin puoleen omaishoitajuus on nyt esillä, että tosiaan valmistelevat uutta lakia aiheesta.

Vierailija
3/10 | 

Asiaa. Omaishoidossa mättää myös se, että kukaan viranomainen ei (ainakaan omalla paikkakunnallani) ole kiinnostunut siitä, onko itsekin iäkäs omaishoitaja enää "tehtävänsä tasalla". Harvoilla kotikäynneillä oli tapana keskittyä imartelemaan hoitajaa, korostamaan kotia ainoana oikeana paikkana hoidettavalle ja pelottelemaan, että jos hoidettavalle haetaan laitospaikkaa, voi joutua kymmenien kilometrien päähän. Käytännön ongelmat eivät kiinnostaneet. Onneksi tämä tilanne ohi ja hoidettava viimeinkin laitoksessa.

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
4/10 | 

Kiitos Vierailija,  Oli tosi selkeästi täydennetty ajatustani, jonka vähän vaillinaisesti tekstiin kirjoitin.

5/10 | 

Lisäyksenä Ilkan ansiokkaaseen blogiin omaishoitajuudesta: Lisäksi meidän vanhojen omaishoitajien osalta on ehdottomasti tehtävä korjaukset ja täydennykset vanhuspalvelulakiin. Kuinkas sattuikaan, että kohta lain tultua voimaan hallitus päätti leikata 300 miljoonaa vanhusten kotihoidosta. Päätös on täysin käsittämätön ja päinvastainen asioiden kulkuun nähden. Ja osoittaa täydellistä ymmärtämättömyyttä kotona toista vanhusta hoitavia omaishoitajia kohtaan. Heitä ei penninkään vertaa lämmitä joutava jahkailu laitosten hoitajamitoituksista. Pannaanpa eduskuntavaaliehdokkaat lujille omaishoidosta; sen merkityshän kasvaa rajusti laitoshoitoa vähennettäessä. Alpo J.

6/10 | 

Vielä lisäkommentti Ilkka Pirhosen blogiin Mikä omaishoidossa mättää? koskien omaishoitopalkkion verotusta. Kuinka moni omaishoitaja tekee tätä 24/7 -työtä rikastuakseen? Ei kukaan vaan pelkästä lähimmäisenrakkaudesta. Onko hänelle siis mätkäistävä tästä "ylimääräisestä" muutaman satasen tulosta oikein raippavero, jopa 50%? Ei todellakaan, eiväthän miljonääritkään maksa tässä maassa tuloistaan sellaisia veroja. Omaishoitopalkkiosta tulee säätää ihan oma verotusmenettely , täysin omista tuloista riippumaton prosentti. Ellei se voisi olla nolla, niin enintään 10%, koska kaikki ovat omaishoitotyössä samalla viivalla.  Alpo J.

7/10 | 

Ihmeellisyyksiä nykyisessä lainsäädännössä:
 
6§ Hoitopalkkion määrän tarkistaminen
 
Eikö hoitopalkkiota tulisi tarkistaa myös silloin kun hoidettavan tila muuttuu eli heikkenee tai paranee? Miksi laissa ei ole tästä asiasta selkeää mainintaa?
 
7§ Hoito- ja palvelusuunnitelma
 
Miksi vastuista ei mainita laissa mitään? Vuorokaudessa on 24 tuntia, viikossa 7 päivää jne. Kuka vastaa hoidettavasta minäkin hetkenä? Esim. jos omaishoitaja käy töissä, kuka vastaa hoidettavasta tuolloin? Eikö kaikissa sopimuksissa tulisi mainita myös sopimuksen osapuolien vastuut? 
 
Em. kysymykset ovat nousseet esille kun olen seurannut erään vanhuksen kotihoitoa. Omaishoitosopimus tehtiin tilanteessa kun hoidettava oli vielä jokseenkin omatoiminen. Nyt hän on täysin riippuvainen omaishoitajasta ja vaatii käytännössä 24 tuntia vuorokaudessa hoitoa / valvontaa. Omaishoitaja saa edelleenkin alimman mahdollisen korvauksen. Kaupungin kotihoitaja käy kaksi kertaa vuorokaudessa viipyen noin puoli tuntia kerrallaan. Näin olleen päivässä on useita tunteja joiden osalta vastuut ovat täysin epäselvät. Ja jos vastuu jää kokonaan omaishoitajalle - kuten käytäntö on osoittanut - eikö sen pitäisi näkyä myös hoitopalkkion suuruudessa? 

8/10 | 

Omalla kohdallani omaishoitopalkkio oli yksin hoitaessani kahta potilasta niin, että toisen hoitopalkkio oli keskimmäinen taso ja toisen kohdalla ylin taso.  Kun sitten tilanne muuttui, jäi vain yksi hoidettava ja hänen hoitonsa oli se vaativampi, meille tuli avuksi kotihoidosta yksi ihminen joka aamu. Omaishoitajan palkkiosta minulta leikattiin 300 euroa pois ja kuitenkin olin ympäri vuorokauden  hoidettavani kanssa. Näistä muutoksista ei oikeastaan mitään neuvoteltu, ne ilmoitettiin vain . Hoitosuunnitelmaa ei uusittu, ainoastaan potilas sai oman hoitokansion, jonka kotihoidon ihminen täytti. Viimeiset puolitoista vuotta meni näin toimien. P-kolli

9/10 | 

Lisäys edelliseen, tämä aamuisin tullut hoitaja avusti vain aamutoimet, hän viipyi tavallisesti puoli tuntia, pesupäivinä meni ehkä tunti. P-kolli

bordercolli
Liittynyt24.8.2015
10/10 | 

Nyt pitäisi omaishoitajien joukko nousta barrikaadeille, jokaisessa vaalitilaisuudessa hiillostaa ehdokkaita. Tiedän, että se tuntuu turhauttavalta, mutta kuitenkin näiden päättäjien käsissä on omaishoitajien kohtelu, valitettavasti. Omaishoidon ongelmat on moneen kertaan esitelty, nyt pitää yrittää takoa asiaa yksittäisten mahdollisten eduskuntaan menevien ihmisten mieliin, että omaishoitajien joukko on tärkeä koko yhteiskunnalle.

Kuva 123RF
Kuva 123RF

Ennen sanottiin, että elämä opettaa. Jos ei muuta, niin hiljaa kävelemään. Onneksi ei ole vielä tarvinnut tuota taitoa kovin paljoa opetella. Vauhtia on vielä riittänyt. Muuta sen sijaan on pitänyt opetella. Kuten se, että asioita on erilaisia. Jotkut voi tehdä juuri niin kuin haluaa. Toiset tapahtuvat niin kuin tapahtuvat, mutta niihin voi ainakin jossain määrin vaikuttaa. Sitten ovat ne asiat, jotka tapahtuvat, eikä niihin voi vaikuttaa millään tapaa, vaikka kuinka haluaisi. On vain sopeuduttava. Tuntemattoman sotilaan Koskelan sanoin: ”Se on pienemmän riesan tie.”

Puolison vakava sairastuminen on yksi tällainen asia. Minulle oli alusta asti selvää, että toiminnan on jatkuttava. Kävi miten kävi. Jos alkaisin surkutella omaa tilaani ja antaisin katkeruudella vallan, se söisi miehen hyvin pian sisältä päin. Helppoa ei aina ole ollut, mutta olen pyrkinyt näkemään sen kuuluisan juomalasin mieluummin puoliksi täytenä kuin puoliksi tyhjänä. Kiistatonta on, että vaimon kuuden vuoden takainen sairastuminen oli vaimon ja perheen kannalta suuri tragedia. Arvailtavia asioita on sitten huomattavasti enemmän.

Arvattavasti omakotitalomme remontti olisi tehty viimeistä piirtoa myöten loppuun. Nyt puuttuu jokunen lista ja vähän muutakin. Arvattavasti minä en kävisi kerran vuodessa viikon pituisella moottoripyörämatkalla Venäjällä. Eikä meillä kävisi omaishoidon tukirahoilla palkkaamaani siivoojaa kerran viikossa ja niin edelleen. Ja mistä sitä tietää, vaikka olisimme ehtineet jakaa valokuvatkin! Sen verran vaikea oli lasten murrosikä, että olisi voinut eskaloitua parisuhdekriisiksikin. Mutta elämän hauskuus on siinä, että kaikki vaihtoehtoiset polut ovat vain arvailuja. Meillä on vain tämä todellisuus, joka on tapahtunut. Ja siihen on sopeuduttava.

Minun kohdallani sopeutuminen on tosiaan tarkoittanut sitä, että olen opetellut tykkäämään asioista, joita voin tehdä yksin kotona ja jotka eivät vaadi suurta keskittymistä. Yhtään kun ei voi tietää, milloin vaimo tarvitsee tavalla tai toisella apua. Kaltaiselleni sosiaaliselle ihmiselle kotona pysyminen on kuitenkin vaatinut oman opettelunsa. Siihen ovat toki tuoneet pientä helpotusta omaishoitajan vapaapäivät. Ensin niitä oli kuusi neljän tunnin pätkää kuukaudessa. Hoitajatyttö tuli vaimon kaveriksi kotiin. Sitten palveluja parannettiin ja käyntikerrat tippuivat lain edellyttämään minimiin eli kolmeen kertaan kuukaudessa. Viime syksynä sitten sairastettuani itse pari kuukautta oikein kunnolla ilmoitin, etten noin enää jaksa. Kaupungin sosiaalitoimessa suhtauduttiin toiveeseeni hyvin myönteisesti. Vaimo sai perhekoti-sopimuksen, jonka perusteella hän saa viettää perhekodissa kolme vuorokautta kuukaudessa. Oli kuulemma tuo edellinen järjestely kaupungille se kaikkein kallein vaihtoehto.

Nyt on sitten tämä vuosi opeteltu siihen, että kerran kuussa perjantai-illasta sunnuntai-iltaan vaimo on perhehoidossa ja minulla on ihan omaa aikaa! Tuntuu mahtavalta, mutta viiden vuoden kotijumin jälkeen sekään ei ole käynyt ihan nappia kääntämällä. Patoutuneita mukavia tekemisiä tuntuu olevan enemmän kuin aika sallisi. Ehkä joskus tulee vielä sekin päivä, että minä makaan sohvalla koko lauantaipäivän lukemassa jotain venäläistä klassikkoa. Nyt kuitenkin aion istahtaa koko päiväksi prätkän selkään, mutta siitä ensi viikolla lisää.

Kommentit (3)

1/3 | 

Tarinan samanlaisen voisin minäkin kirjoittaa, sairastunut on mieheni ja olen hänen omaishoitajansa. Monesta asiasta on mieheni joutunut luopumaan: tasapainosta, nielemisestä, puhumisesta ja osittain näkemisestäkin. Hän nauttii toisten keskusteluista, hän rakastaa musiikin kuuntelua, hän ei jätä Fi kilpailuja väliin, ja jalkopallo valvottaa häntä nytkin. Kommunikointi on eleitä ja light writerin avulla.

Kaikki alkoi kohta 10 vuotta sitten onnettomuudella, jonka jälkeen ei toipuminen sujunut täydellisesti. Pian alettiin tutkia ja sitä riittikin sitten yli kaksi vuotta ennenkuin diagnoosi tuli. Nyt eletään ehkä jo jatkoaikaa. Jokainen päivä on kuitenkin iloa tuottava, vaikka se on raskasta katsella, kuinka rakas puoliso joutuu kärsimään.

Omaishoitajalle kuuluu kolme päivää kuukaudessa, kyllä,mutta näitä sopivia hoitopaikkoja ei olekaan pilvin pimein. Kaikki vapaat pitää miettiä ajoissa, että myös hoidettavalle löytyy paikka, jossa häntä halutaan ja voidaan hoitaa. Peg-letkupotilas on toisaalta jo yleinen, hoitajien koulutus  on varmaan myöhästynyt.

Olen joutunut oppimaan paljon asioita, en ole koulutettu tähän, en edes hoitotyöhön, muusta nyt puhumattakaan. En myöskään ole ainoa tässä tilanteessa elävä. Lausahdus" onneksi on omaishoitaja", se on totta ja meillä on omaishoitajien piiri, jossa kerromme arkisia asioitamme.

Voimia ja terveyttä kaikille omaishoitajille! 

2/3 | 

Hienoa ja tuttua asiaa,olen myös puolisoni omaishoitaja jo viidettävuotta,ensimmäinen vuosi otti koville(omaa sopeutumista) voimia ja jaksamista!

omaishoitaja 58v

Jelena
3/3 | 

Sama asia, vain täällä ei ole tukirahaa, ei ole vapaapäivää, jo kuusi vuotta. Olen Pietarista.

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat