Kirjoitukset avainsanalla sairaus

Kirjoitin monta vuotta ruokablogia. Siksi olen päättänyt olla tällä foorumilla kirjoittamatta ruokaresepteistä. Nyt on kuitenkin pakko tehdä se säännön vahvistava poikkeus. 

Lähdin viime perjantaina heti aamusta reissun päälle. Vaimo jäi avustajan kanssa päiväksi, ja Mari sitten huolehti äidistään loppuajan ennen minun kotiutumista. Perjantainpäivän ruokana piti olla seitä ja wokkivihanneksia. Kun tulin kotiin, oli pöydällä avustajan kirjoittama paperilappu:

Herkkusei alá Jaana

  • sei kuutioina
  • öljyä ja soijaa kuumalle pannulle

Lisää kalat ja kypsennä

  • mausta
    • kurkuma
    • karam masala
    • cayennepippuri
    • sitruunamehua
    • ihan vähän suolaa

Minä hieman ihmettelin, että mikähän juttu tämä on, mutta en kuitenkaan vaimolta kysynyt. Maanantaina avustajan tultua töihin homma alkoi selviämään. Vaimo oli ilmoittanut avustajalle, että ei tykkää ennalta suunnitellusta vaihtoehdosta. Kertoi tietävänsä jotain parempaan. Vaikkei hän osaakaan puhua tai kirjoittaa, pystyy hän muutoin imaisemaan tällaiset asiat. Avustaja lupasi, että voidaan toki muuttaa suunnitelmaa, mutta sitten vaimon pitäisi osata kertoa tarkemmin mitä tehdään. Ei ollut kuulemma nokka kauaa tuhissut, kun vaimo oli innokkaana ryhtynyt kokkaamaan. On hän aiemminkin osallistunut ruuanlaittoon, mutta tämä taisi olla ensimmäinen itsenäinen suoritus.

Avustaja kertoi ruuan olleen erittäin maittavaa, mutta vaimon olleen sitä mieltä, että jotain siitä puuttuu. Ei kuitenkaan muistanut, että mitä. Minua alkoi hymyilyttää, sillä aloin päästä jyvälle asiasta. Katsoin vaimoon ja kysyin, että yrititkö tehdä haita thaimaalaisittain? Joo, joo, tuli vastaus heti!

Vaimo vietti joskus 80-luvun alkupuolella nimittäin kuukauden päivät thaimaassa. Eleli siellä tavan kansan parissa, mikä ei ollut siihen aikaan vielä niin tavanomaista, kuin tänään ehkä onkin. Kehui paikallisia ruokia ja hurmasi minut, kalan ystävän, laittamalla haita thaimaalaisittan. Olen yrittänyt etsiä ja kysellä tuntemiltani thaimaalaisilta, josko joku tietäisi reseptin. Yksi thai-kaupan myyjä kertoi tietävänsä ruuan, muttei löytänyt sille reseptiä. Vaimo kuitenkin korvasi hain pakasteseillä ja laittoi ruuan jotakuinkin seuraavasti.

Paloiteltu sei kypsennetään pannulla ja siirretään syrjään. Riisi kuullotetaan ja sen jälkeen haudutetaan kypsäksi pienessä määrässä vettä. Lisätään joukkoon kalakuutiot ja purkillinen ananaskuutioita. Käännellään pannulla sen verran, että kaikki ainesosat ovat kuumia. Maustetaan soijalla ja chilillä. Ja hirmu hyvää oli.

Eli aika paljonhan tuosta oli unohtunut! Positiivista oli kuitenkin vaimon yritys vaikuttaa tapahtumien kulkuun ja ruuanlaiton onnistuminen, vaikkei ihan sitä tullutkaan, mitä oli tarkoitus. Pitää minunkin joskus tuo herkkusei kokeilla.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (2)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Liikuntarajoitteinen ihminen voi saada tietyin edellytyksin vammaisen pysäköintiluvan eli niin sanotun invakortin, tai kuka sitä miksikin sanoo. Luvan haltija voi pysäköidä autonsa invamerkillä merkittyyn invaruutuun pysäköintialueella. Ruutu on yleensä lähellä käyntiovia. Se on myös muita paikkoja leveämpi, jotta enemmän tilaa tarvitseva, usein pyörätuolia käyttävä, liikuntarajoitteinen ihminen mahtuu joko yksin tai auttajansa kanssa poistumaan autosta ja sinne menemään. Ja kun auton pysäköi invaruutuun, on pysäköintilupa laitettava näkyviin. Se, että varvas on kipeä, ei vielä anna oikeutta pysäköintiin.

Näinhän se pykälien mukaan on. Käytäntö on kuitenkin aivan toista. Terveet hyväjalkaiset ihmiset "pistäytyvät" nopeasti jossakin ja pysäköivät autojaan tosi usein invaruutuihin. Pysäköijä voi aivan yhtä hyvin olla kuusikymppinen Bemarin urheilumallilla ajava herrasmies kuin amis-Toyotaa ohjastava nuori neiti. Ja sitten iloinen omaishoitaja tai henkilökohtainen avustaja yrittävät ohjata parkkipaikan periltä lumessa tai sohjossa itsensä epävarmaksi tuntevaa liikuntarajoitteista kohti kaupan ovea. Ei ole kivaa. Ajatelkaa joskus asiaa siten, että se sattuisi omalle kohdalle.

Olen kerran nähnyt ranskalaisten painattaman pahvilapun, jossa luki paikallisella kielellä "Jos viet paikkani, tule hakemaan myös vammani!" Tekstin yläpuolella komeili vielä liikennemerkistä tuttu pyörätuolin kuva. Näitä sitten aina laittoivat invapaikalle pysäköineiden tuulilasinpyyhkijöiden alle. Jos joku innostuu painamaan suomeksi vastaavia kuponkeja, voin tilata peukalonhangallisen.

Hyvää pääsiäistä kaikille. Olkaa ihmisiksi ja kunnioittakaa liikuntarajoitteisten oikeutta pysäköidä heille varatuille paikoille.

Kommentit (10)

kirsikankukka55
Liittynyt24.8.2015
1/10 | 

Juuri yksi päivä katselin tätä samaa asiaa. Isosta pakettiautosta hyppäsi hyvin sujuvasti liikkuva mies ja poistui kauppaan Ja oli tietenkin invapaikalla. Meinasin ottaa piruuttani kuvan auton rekkarista ja laittaa sen paikallislehteen. Jätin kuitenkin tekemättä, koska en nähnyt sieltä, missä istuin, oliko hänellä invamerkki lasissa. Omin jaloin kepeästi kyllä askelsi kauppaan.

Jos olisi yksi kerta, mutta kun ei....otan myös nivaskan noita kortteja, jos joku niitä jakeluun laittaa.

Ei ole luultavasti ihan helppo saada pyörätuolia autosta ulos nornipaikalla. Vaikka itsekin olen lihava ja laiska ja polvia kolottaa ja kiva olis päästä autolla kauppaan sisälle asti, niin kyllä kuitenkin kävelen hiukan kauempaa, jos joku ihanuus on autokyytiä kauppaan tarjonnut.

2/10 | 

tämä on todella yleistä vain harvat kunnioittaa invapysäköinti merkkiä.

Miehelläni tuo lupa on ja hän TODELLA sitä tarvitsee vaikka ei vielä pyörätuolia käytäkään.Olen myös nähnyt tapauksia jossa invapaikalle on ajanut toinenkin auto (invapaikat ovat leveämpiä) vaikka kyseessä on vain yksi paikka onhan siinä tilaa joo mutta se on tarkoitettu jo siinä pysäköitynä olevalle autolle joka tarvitsee enenmmän tilaa nousta autoon.

joten OLKAAMME KAIKKI TARKEMPIA PYSÄKÖIDESSÄMME AUTOA!!!!!

bordercolli
Liittynyt24.8.2015
3/10 | 

Invaluvan saa vain lääkärin todistuksella poliisilaitokselta ja se maksaa, viisi vuotta sitten se oli 50 euroa, mitä lienee nyt!  Käytin sitä aina esim. sairaalaan mennessä, ajoin pääoven eteen, koska mieheni piti ensin taluttaa istumaan sisälle, myöhemmin vein pyörätuolissa sisään odottamaan, ajoin tietenkin auton pois heti. Koskaan ei kukaan siitä valittanut, pidin lupaa tuulilasissa niin että se näkyi. Kerran olin kaupungilla ja oli mahdottoman kuuma ilma, olin jättänyt mieheni hoitojumppaan. Kun tulin autolle, perässäni käveli hyvin vaikeasti joku, laahaten askeleitaan ja kun avasin autoni oven, hän puhutteli minua. Hän sanoi,että kun sinulla on tuo invamerkki, voisitko viedä minut lähemmäs kotiani, en millään jaksa tässä kuumuudessa kävellä. Hän oli MS tautinen mies ja vein hänet sitten hänet kotinsa lähellä olevan marketin pihaan. Sinä päivänä tunsin tehneeni hyvän työn.

Olen lukenut lehdistä, että näitä invalupia olisi poliisin mielestä jo liikaa, puhun nyt Lahden poliisista. Aina ei invapaikka ole kuitenkaan leveämpi, vähän niinkuin invawc voi olla turhan pieni pyörätuolille ja isolle miehelle ja avustajalle. Vammaisten asioissa olisi vielä paljon korjaamista. Hyvää pääsiäisen aikaa jokaiselle!

kirsikankukka55
Liittynyt24.8.2015
4/10 | 

Ei taida meidän ympäristömme olla lainkaan esteetön. Olen samaa mieltä, että vammaisten asioissa olisi paljon korjattavaa. Ja jos ajattelen vaikka itseäni, joka olen perusterve, lihava, kulumapolvinen nainen, ei se eteneminen aina ole helppoa minullekaan, saati sitten sellaiselle, joka tarvitsee apuvälineitä.

Aika moni asia on vielä suunnattu nuorilla ja kauniille

7/10 | 

10 vuotta sitten Oulussa oli 18 ekeä ja ny 30 ekeä

kirsikankukka55
Liittynyt24.8.2015
8/10 | 

Eli siis , muut saavat pysäköidä ilmaiseksi ja vammainen maksaa siitä....??

Ja siltikään pysäköintipaikka ei ole varma??  Tasa-arvoista....tai sitten ei

9/10 | 

Hei kirsikankukka, ei ihan näin suoraksi, invalupa ostetaan vain kerran, miehelläni se tarkoitti yli viiden vuoden aikaa ja lukemattomia pysäköintikertoja. Jätin auton myös paikkaan, joka ei ollut invapaikka ja kun tuo lupalappu on ikkunassa, ei tarvitse maksaa pysäköintimaksua eikä koskaan tullut lappuliisalta maksulappua, vaikka keskellä Lahtea niin tein. Aina ei ollut erikoista invapaikkaa sopivalla etäisyydellä siitä, mihin olimme menossa.

Invalupa on henkilökohtainen, siihen laitetaan potilaan kuva. Kysymys on nyt enemmän siitä, että onko kaikilla heillä, joilla on oikeus tähän lupaan, onko heille se myönnetty ja onko  lääkäri kirjoittanut sitä varten todistuksen. P-kolli

10/10 | 
kirsikankukka55

Juuri yksi päivä katselin tätä samaa asiaa. Isosta pakettiautosta hyppäsi hyvin sujuvasti liikkuva mies ja poistui kauppaan Ja oli tietenkin invapaikalla. Meinasin ottaa piruuttani kuvan auton rekkarista ja laittaa sen paikallislehteen. Jätin kuitenkin tekemättä, koska en nähnyt sieltä, missä istuin, oliko hänellä invamerkki lasissa. Omin jaloin kepeästi kyllä askelsi kauppaan.

Aika heppoisin perustein olet päätellyt ettei kuskilla ole oikeutta käyttää invaruutua. Etenkin kun et edes nähnyt oliko invakorttia vai ei. Tiedoksi että kaikki invakortin omistajat eivät käytä pyörätuolia. 

Viikko sitten se alkoi. Keskiviikkoaamuna oli ylähengitystiet oudon oloiset. Ihmettelin vähän, että olenko nukkunut niin reilusti suu auki, että kitalaki kuivuu. Päivällä piti pari kertaa niistää nenää. Ei siitä sen enempää. Illalla kävin vielä kuntosalilla body pumpissa. Ihmettelin, kuinka olikin kova treeni.

Torstaiaamuna sitten olikin ääni oktaavin verran matalampi ja nokka tukossa. Ilmanko se illallinen treeni oli tuntunut rankalta. Kuumetta ei ollut. Perjantaina meni sitten ääni ja alkoi helvetillinen köhä! Yskitti välillä niin vietävästi, mutta oikein mitään ei irronnut. Serkkulikalla oli sama vaiva. Tuumailtiin, että jos lähdettäisiin bassoduona laulamaan rumimpia joululauluja. Päädyimme kuitenkin sairastamaan. 

Ei muuten yhtään huvittanut kirjoitella näitä blogijuttujakaan, vaikka olin pyhästi luvannut itselleni kirjoittaa lauantaina jostain muusta aiheesta. Lauantaina oltiin sitten vaimon kanssa hiljaa kahden. Lapset olivat reissussa, vaimo ei afasian takia osaa puhua, ja minä en kyennyt, vaikka olisin halunnutkin. Se oli sitä laatuaikaa, kun kommunikointi kiteytyy ajatuksiksi ja kaksi ihmistä ymmärtää toisiaan. Siihen pystyy vain noin 30 avioliittovuoden kokemuksella!

Muut vaivat alkavat olla takana, mutta köhä jatkuu. Viime syksyisen COP-taudin jälkeen olen tullut niin varovaiseksi, että kävin tänään lääkärissä. Ei huolta, normaali jouluköhä. Sitä on nyt liikkeellä. Menee yleensä kolmessa neljässä viikossa ohi. No, kivahan tämä sitten. Ei tarvitse hengen lähtöä alkaa pelätä.

Ja sillä tavalla mukavasti tainnut tuo viiden kuukauden kuntourheilu vaikuttaa, että jaksaa vielä taudista huolimatta jotakin touhutakin. Ei sen puoleen. Kotona asuvat aikuiset lapset kyllä auttavat, mutta tulevaisuutta varten täytyy kyllä vakavasti ryhtyä miettimään varajärjestelmiä vaimolle siltä varalta, että sattuu itse sairastumaan. Huomenna aloitan joululeipomukset. Pitää varoa, ettei jauhoa tupsahda henkeen. Silloin ei saata yskimisestä ihan heti tulla loppua.

Tässä vaiheessa syksyä minusta aina tuntuu sille, että joulun voisi vaikka peruuttaa. Sen merkitykselle on mielessäni käynyt niin kuin tuolle otsikkokuvan lumikasalle. Se on sulanut entiseen verrattuna olemattomiin. Perheessämme juhlat ja niiden järjestely olivat aina vaimon valtakuntaa. Minä olin vain avustavassa osassa. 

Ensimmäinen vuosi vaimon sairastumisen jälkeen oli elämää juhlastressistä toiseen. Tuntui, että vaimo osasi loihtia aina sen juhlan hengen kasaan. Sitten kun kaikki jäi minun käsiin, oli hirmuiset paineet tehdä kaikki samoin. Näyttää itselle ja muille, että kyllä me pärjätään. Ja ihan aidosti halusin myös, että siihen aikaan murrosiässä tai sen alussa olevilla lapsilla olisi muistorikas joulu. Tietysti vaimon toiveita unohtamatta. Häneen sairastuminen vaikutti sillä tapaa, että joulun ja kaikkien juhlien merkitys pikemminkin korostui kuin väheni. Välillä olisi mieli tehnyt itkeä, että ei tästä helvetti tule yhtään mitään. Minä en ikinä saa rakennettu sellaista joulua kuin vaimo olisi tehnyt. Ja vielä hirmuinen lahjojen hankintaruletti, jossa en koskaan ole ollut hyvä. Vaimo hoiti sen puolen. Ja nalkutti minulle, kun en osallistunut muuhun kuin maksamiseen.

Ajan myötä hommat alkoivat toimia. Olen onnistunut jopa loihtimaan joulun hengen esille pelkillä einesruuilla. Samaan tosin olen päässyt tekemällä kaikki laatikot sun muut itse ja paistamalla kinkun taikinakuoressa. Muukin lavastus alkaa jo luonnistua. Vaan kun samaan aikaan ne lapsen mukelot ovat tulleet ikään, jossa saa käydä joka ikinen joulu tiukkasanaisen keskustelun, että jouluaaton aikataulu toimii miten toimii. Ja silloin on oltava paikalla. Ja silti on homma mennyt yllättävän hyvin, jos vähäisten lahjojen jakamisen jälkeen ei tule kysymystä, että saako lähteä kavereita moikkaamaan. Sitä se monikulttuurinen yhteiskunta tekee! Kaikkien kavereiden kotona ei juhlita joulua, eli aina on kamuja, joiden kanssa hengailla.

Tässä vaiheessa sitten alkaa tuntua, että onko se vaimon hyvä mieli riittävä motiivi suureen touhuamiseen illuusion luomiseksi. Ja tietysti silloin, kun vanhin poika tulee lapsineen käymään, on toinen asia. Silloin on mukava touhuta. Joulu on lasten ja lastenmielisten juhla, niinhän sitä sanotaan. No, vaimon ilo juhlista taitaa sittenkin riittää toistaiseksi, mutta silti välillä mieleen hiipii ajatus, että jos vaikka peruutettaisiin koko juttu. Mentäisiin vaikka viettämään joku hotellijoulu.

 

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (11)

1/11 | 

Tervehdys.

Nyt Ilkka, kauppiaan ja markkinavoimien kulmat menevät pahasti kurttuun, kun ehdottelet joulun peruuttamista. Jospa palattaisiin hieman ajassa taaksepäin, jolloin kaikenlainen suorittaminen ja stressi oli vähäisempää, toki toimeentulosta oli taisteltava silloinkin.

Läheisen sairastuminen tuo uusia haasteita monella tapaa, jopa joulumielen luomiseen, mutta ehkä siinä ei enää ole ne lahja kasat kaikkein oleellisimpia. Hyvä mieli syntyy myös pienistäkin asioista, läheisyydestä, välittämisestä, turvallisuuden tunteesta, rauhoittumisesta muutamaksi päiväksi.

Omalla kohdalla  tuleva joulu on erilaisempi kuin aiemmat, ainakin näillänäkymin. Vaimo hoitopaikassa ja minä kotona. Tulee tosin laiteltua "joulua" jonkinverran, mutta ei aiheuta stressiä ja paniikkia.

Yleisestiottaen, tehdään se joulumieli jokaisen oman ajatuksen mukaan, olkoon se sitten millainen tahansa. Pääasia lienee, että voidaan antaa läheiselle/ läheisille hyvä mieli ja siitähän oma mielikin kohentuu. Eikä varmaan ole pahitteeksi vaikka sitä hyvää mieltä olisi joulun molemminpuolin.

Odotellaan ensin vaikka talventuloa ja kyllähän se joulukin tulee aikanaan  ja menee menojaan.....

Terveisin Köpä

2/11 | 

Olen samoissa mietteissä Köpän kanssa, joulu on kuitenkin niin paljon muuta kuin ruoka ja lahjat. Emme ole koskaan viettäneet joulua muualla kuin omassa kodissa. Erilaiset määrät kanssajuhlijoita, sehän riippuu aina tosta elämäntilanteesta. Nyt on jo monta joulua ollut hiljaisempaa, sekä lahjojen, ihmisten että ruokapuolenkin kanssa. Mutta se joulua edeltävä elämä, se on pysynyt samana. Piparien leipominen pojantyttärien kanssa, nyt ei pappa enää voi maistaa niitä, kaikki ystävät ja sukulaiset, jotka kynnelle kykenevät, tulevat ennen joulua tervehtimään yleensä sen joulutähden tai hyasintin kera.

Tottakai ne joulunpyhät viivähtävät vain lyhyen ajan, mutta niistä yleensä tulee niitä muistoja, joko valokuvien muodossa tai mielen lokeroon. Viime joulu oli ensimmäinen kun mieheni ei enää voinut syödä jouluruokaa, tuntui meistä toisista tietenkin hirmu pahalta. Kaikkeen kuitenkin oppii, sekä potilas että läheiset. Uskon, että joulu on peruuttamaton!  Joulua odotellessa, P-kolli

 

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
3/11 | 

Periaatteessa ollaan aika samoilla linjoilla. Joskus vaan tuntuu suhteellisen turhalta touhuamiselta, kun osa porukkaa viestii, ettei sillä nyt sitten niin väliä olisi.

Mökin muori
Liittynyt8.5.2014
4/11 | 

Ettäkö peruttaisi Joulu, se olisi jouluihmisen pahin painajainen! Parasta Joulussa ovat juuri ne valmistelut, varsinkin nyt kun eläkkeellä on aikaa. Kerran vietimme jouluaattoa kahden ja päätimme etukäteen että ei lahjoja, ei ylenpalttista koristelua eikä pursuavaa jääkaapillista ruokaa. Kun sitten aattona katsoin kotia joka ei muistuttanut joulumaata ja joulukuusen alustakin ammotti tyhjyyttään niin tajusin: Apua. enhän minä ollut tosissani!

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
5/11 | 

Ihan niin kuin olisi vaimo oppinut kirjoittamaan! Niin tuttua tekstiä kirjoitat. Ja sen takia meillä kuitenkin minun urputuksestani huolimatta joulu rakennetaan.

6/11 | 

Ymmärrän hyvin tuon tunteen. Voin lohduttaa, etyä meitä on muitakin. Ehkä vielä joskus saat hotellijoulun, sen jälkeen jaksaa ehkä taas seuraavan perinnejoulun. Hankausta voi aiheuttaa juuri se ettei joulu ole kaikille samalla tavalls tärkeä, etenkin jos siihen liittyy psljon suorittamista ja (muiden) odotuksia. Voisitko muuttaa joitakin rutiineja enemmän "omanlaidiksesi"? Kukaan tuskin pahastuisi. Saavat jouluperinteetkin elää. 

bordercolli
Liittynyt24.8.2015
7/11 | 

Kun sitä joulua ei onneksi peruutettu, haluankin toivottaa kirjoittajille oikein hyvää joulua, yhdessäoloa nauttien hyvästä ruoasta ja juomasta. Näin olen itse ajatellut viettää joulua! P-kolli

8/11 | 

Luulen, että se "osa porukkaa" tulee myöhemmin, vuosien kuluttua, arvostamaan ponnistuksiasi. Hyvää joulua.:)

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
9/11 | 

Vierailija, aika paljon minä olen näitä joulujuttuja tehnytkin itseni näköiseksi. Lopulta meilläkin oli tänä(kin) vuonna ihan mukava joulu, mutta aina ennen joulua se vaan tuntuu niin turhalta. Nuoret eivät vielä tajua juhlan valmisteluihin liittyvää sosiaalista puolta. Siitä sitten nousee minulle aina kysymys, että miksi. Ja sitten alkaa vaan vituttamaan koko järjestely. Vaan ainahan tuo on ohi mennyt, ja lopputulokseen ollaan oltu kaikki tyytyväisiä.

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
10/11 | 

bordercolli, kiitos joulun toivotuksista. Mukavasti se sitten kuitenkin meni, kun kaikki olivat viimein rauhoittuneet paikalleen.

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
11/11 | 

Toinen vierailija, minä luulen, että oikeasti ne arvostavat sitä jo nyt, mutta eivät vain näe vielä kokonaisuutta.

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat