Kirjoitukset avainsanalla omaishoitajuus

Flunssa, lensu, influessa, räkätauti, räähkä... Ihan sama, millä nimellä sitä kutsutaan, mutta nyt se tuli kylään. Tai on yrittänyt toista kuukautta jäädä meille asumaan. Kuten varmaan olette havainneetkin, on blogi ollut melkoisen hiljaisena viime aikoina. Laiskahan minä olen, mutta tällä kertaa syynä ei ole ollut laiskuus vaan Tauti!

Se alkoi kuusi viikkoa sitten kurkkukivulla. Seuraavana päivän alkoi kuiva yskä. Sellainen ärsyttävä. Ja pieni nuha. Kuume ei noussut, enemmänkin oli alilämmön puolella. Kuulostelin ympäristöäni ja totesin, että tällaista on liikkeellä. Ja tavattoman sitkeää lajia. Vaikka kolmen vuoden takaisen keuhkokuumeen jälkeen minulla on ollutkin määräys pitkittyneen yskän takia ottaa yhteys lääkäriin, en sitä tehnyt. Yskin kun yskitti ja niistin kun alkoi ylähuulelle valua. Onneksi oireet olivat sen verran lievät, ettei tauti haitannut suuremmin mitään välttämättömiä toimintoja. Kirjoittaminen ja kuntosalilla käynti piti kuitenkin jätttää. Neljännen viikon alussa hellitti ensin kurkkukipu ja loppuviikosta alkoivat muutkin oireet hävitä.

Minä olin innoissani. Pääsen taas salille ja saan alkaa normaalin päivärytmin. Kaksi päivä oli hyvä. Ehdin kerran käydä salillakin. Hienot fiilikset, sillä ei tullut paikatkaan kipeäksi. Mutta tuli Tauti. Ihan helvetillinen Tauti! Kuumetta ei ollut. Paremminkin alilämpöä. Tuntui uskomattomalta, kuinka paljon räkää yhteen päähän mahtuukin. Vaikka otti ison pään koonkin huomioon, oli nuha tolkuton. Ja yskä! Edellinen yskä oli sellaista sievistelevää köhimistä. Tämä uusi  versio oli hakkaavaa kakomista. Kaksi yötä meni olohuoneessa yskiessä. Nukuttua tuli vain pari tuntia. Perjantaina soitin päivystykseen. Hoitaja neuvoi odottamaan maanantaihin. Makasin sängyn pohjalla kolme päivää ja mietin, että miten paljon sairaampi minun pitäisi olla, että en pystyisi huolehtimaan vaimosta. Tai miten paljon huonompi pitäisi vaimon kunnon olla, että en jaksaisi hänestä huolta pitää. Nyt hommat hoituivat suht sujuvasti. Vaimo katsoi päivät pitkät telkkaria ja minä makasin sängyn pohjalla nukkuen, lukien, netissä surffaten ja yskien jatkuvasti. Innokas kokkailija kun olen, niin onneksi oli tähteitä tullut pakastettua. Niillä mentiin pahimman yli. Oireet olivat maanantaina lieventyneet, joten en mennyt lääkäriin, vaikka yskä tosi paha vielä olikin. 

Nyt on kulunut  viikko tuosta maaanantaista ja tauti on ohi. Tänään kävin salilla ja keuhkot pelasivat ihan normaalisti ja jaksoin tehdä asioita ilman vaikeuksia. Pompittiin trampoliinilla. Eli elämä on palannut taas uomiinsa. Se vain jäi tuosta vuosikymmenen yskästä mieleen pyörimään, että tosi ohkaisella pohjalla omat tekemiset omaishoitajana ovat. Tähän ei tarvitse kovin paljoa kuumetta tulla, kun ukko on pois pelistä eikä hoitamisesta. Ja nykyisellään vaimon ainoaksi vaihtoehdoksi jää sitten käydä yöt jossakin hoitokodissa - sillä edellytyksellä, että avustaja on päivisin käytettävissä. Tätä kun hetken pohtii, niin on taas motivaatio kohdallaan pitää itsestä huolta. Niin kauan kuin olen kunnossa ja jaksan, saa vaimokin elää kotona tavallista kotielämää.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mitä se omaishoitajuus oikein vaatii tai edellyttää? Sitä ei aina kysytä suoraan, mutta silti sen voi hyvin usein rivien välistä lukea. En minä tiedä. Ainakaan noin yleisellä tasolla. Sosiaalityöntekijöillä on omat kriteerinsä. Joku käyttäytymistieteilijä löytää omat juttunsa. Kuitenkin jokainen tapaus on yksilöllinen ja riippuu toisaalta ihmisten taustoista ja toisaalta hoidettavan tilanteensa. Minulla on kokemusta vain  tästä omasta tapauksestamme.

Vasta vaimoni sairastuttua tajusin syvällisesti, mitä tarkoittaa, kun sanotaan, että minä rakastan sinua. Ja sitä rakkautta todella tarvittiin alussa, kun päätöstä omaishoitajuudesta tein. Tunsin rakastavani vaimoani ja ilmiselvästi näin hänen tarvitsevan minua enemmän kuin koskaan aiemmin. Minulle ei mikään laitos ollut missään vaiheessa edes vaihtoehto. Eli tunnepohjalta lähdettiin alkuun, ei järjellä perusteltuna.

Seuraavassa vaiheessa vaatikin sitten monenlaista järjestelykykyä ja kokonaisuuksien hahmottamista. Kokonaisuuden hallinnan kannalta koin pari asiaa ylitse muiden. Ensinnäkin kaikki syntyvät paperit piti laittaa mappeihin asiayhteyksiensä mukaan ryhmiteltyinä, että ne löytyivät silloin kun tarvitsi. Lisäksi pyörää ei tarvinnut keksiä uudelleen eli edellisen vuoden hakemuksia ja muita lomakkeita voi käyttää uutta kirjoittaessa mallina. Toiseksi oli erittäin tärkeää kirjata itselle ylös, mikä virkailija hoitaa mitäkin asioita. Ihan nimet ja puhelinnumerot ylös laittaen. Näin välttyi monelta väärinkäsitykseltä ja väärältä soitolta. Ja tietysti kärsivällisyys ja oma sopeutumiskykyään eivät olleet pahasta alkuvuosina. Onneksi minulla niitä oli. Ja kaiken pohjalla hyvä fyysinen kunto, että jaksoi vääntää arkea eteenpäin.

Nyt tätä touhua on jatkunut pian kahdeksan vuotta. Välillä tuntuu, että kova luonto on paras luonteenominaisuus. Vaatii välillä aika tylyä ja kovaa luonnetta olla auttamatta. On kuitenkin usein sen autettavan avh-kuntoutujan edun mukaista, että saa tehdä itse. Toinen kohta, missä luonteenpiirre tulee esille, on riidat. Jos on puolison kanssa riidellyt hänen terveenä ollessaan, todennäköisesti joutuu riitelemään myös sairastumisen jälkeen. Meillä afaattinen vaimo ymmärtää noin 90 prosenttia puhutusta, muttei pysty itse puhumaan ollenkaan. 90 prosenttia on riittävästi, jotta ymmärtää olla eri mieltä. Mutta tuo kymmenen prosenttia aiheuttaa sen, että vaikka miten päin asiaa selittäisi, niin viesti ei mene perille. Tämä toimii niin rauhallisesti tavallisista asioista keskusteltaessa kuin riidoissakin. Kun riitatilanteessa sitten ajatus jumittuu pyörimään kehää, onkin tilanne tosi kelju. Vaatii todella vahvaa luonnetta kuunnella toisen huutoa ilman sanoja muutama tunti. Ja silti sen jälkeen todeta, että minä rakastan sinua ja autan sinua mielelläni.

Tämmöistä tänään. Onneksi on keksitty Kelan laitoskuntoutusjaksot. Ne ovat kuin lomaa omaishoitajalle. Taidan olla sen tarpeessa - loman. 

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

 

Omaishoitajana kuule usein kehotuksen, että muista pitää huolta myös itsestäsi ja jaksamisestasi. Etenkin omaishoitajuuden alkutaipaleella tätä kuuli tosi usein. Noinhan se on, että asia on todella tärkeä sekä itsensä että hoivattavan omaisen kannalta. On vain hirmuisen vaikea toteuttaa, kun osin täysin perustellusti ja osin perusteetta uskoo olevansa paras ja korvaamaton puolison auttaja ja hoitaja. Etenkin itseäni vanhemmilla tuntuu usein nuo vapaat jäävän jopa käyttämättä. 

Olen nyt ollut vaimoni omaishoitaja lähes kahdeksan vuotta. Minulta meni viisi vuotta minimivapailla. Tosin syy vähäisiin vapaisiin oli alussa vaihtoehtojen puute. Paikka jota vaimolle oltiin tarjoamassa perhehoitopaikaksi, oli minustakin karsea. Talo sinänsä oli aivan siisti, mutta asiakkaiden huoneet oli kalustettu vanhoilla huonekaluilla, jotka olivat kuin kirpputorilta ostettuja. Ja päiväpeitot suoraan 70-luvulta. Televisio oli nykyaikainen, iso taulu-tv. Sitä katseli puolenkymmentä elämää nähnyttä Aromalle tuoksuvaa herrasmiestä - joku urheilutapahtuma oli menossa.  Kun vaimon perhekotiviikonloppu alkoi olla käsillä, lamaantui kaikki aktiivinen toiminta, ja viimein vaimo purskahti itkuun. Ei halunnut moiseen paikkaan. Ymmärsin ja lupasin, että niin kauan kuin parempaa ei ole tarjolla, minä huolehdin hänestä. Perhekodin vaihtoehtona oli sitten kuusi kertaa kuukaudessa palvelusetelillä saatu nelituntinen hengähdystauko. Menihän se noinkin.

Sairastettuani vuonna 2013 lähes kuolemaani johtaneen keuhkokuumeen tajusin ottaa yhteyttä sosiaalitoimeen. Näin ei voi jatkua. No onneksi kahdeksassa vuodessa tilanne on muuttunut, ja vaimo voi käydä kerran kuukaudessa viikonlopun perhekodissa. Lisäksi minun lepoajaksi laskettavaa aikaa on vielä vaimon laitoskuntoutusjakso, jonka yritän aina passailla kesäajalle. Tämä on järjestely, joka on mahdollistanut meille lähes normaalin elämän. Normaalin siinä mielessä, että suurimman osan ajasta vietämme yhdessä, mutta molemmilla on niin sanottua omaa aikaa silloin, kun vaimo on perhekodissa. Minulla ehkä hieman omempaa. Kesä on lomailun ja akkujen latauksen aikaa. Niinpä mekin yritämme elää myös kesämme niin normaalisti kuin mahdollista.

Vietämme kesän varsin monipuolisesti. Vaimo käy omalla laitoskuntoutusjaksollaan - tai niin kuin me sitä kutsumme, kuntolomalla - Punkaharjun Kruunupuistossa. Minä saan sillä aikaa tehdä toiviomatkan Vienan Karjalaan. Tällä kertaa vielä tavallisella autolla, sillä Niva-maasturi on vielä keskeneräinen. Vähän säätämistä vielä. Jossain välissä käydään Ilosaari-rockissa, jossa soittaa molempien suosikkibändi Volbeat. Vähän jännittää, että miten pärjätään, mutta niinhän se on, että ensimmäinen kerta on aina hankalin. Sitten se muuttuu rutiiniksi. Kun loput viikonloput on täytetty ystävien vierailuilla tai sukulaiskäynneillä, voi jollekin viikolle saada vielä mahtumaan parin yön matkan Tallinnaan. Se oli oikeastaan vaimon ehto, että lähtee kuntolomalle ilman marinoita. On kuulemma sen verran rankkaa hommaa tuo kuntoilu, että joku vastapaino täytyy saada! Siinä se kesä sitten meneekin, ainakin näin paperilla.

Raportoidaan toteutuneesta sitä mukaa, kuin kesä etenee. Tärkeintä on välttää burn out eli loppuunpalaminen. Burn on the sun ei ole niin vaarallista. Hyvää kesää kaikille.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kirjoitan aina tuonne blogin loppuun nimeni alle omaishoitaja. Myös tuossa sivupalkin esittelyssä kerrotaan minun olevan vaimoni omaishoitaja. Näinhän se onkin, valitettavasti ja onneksi. Valitettavasti siksi, että paljon mukavampi olisi olla terveen vaimon aviomies. Onneksi siksi, että oli aikamoisen lähellä, ettei minusta tullut leskimies. Kun aloitin pari vuotta sitten tämän kirjoittamisen, kerroin kuinka minusta tuli omaishoitaja. Sen jälkeen onkin juttu sitten rönsyillyt tupakan salakuljetuksesta viinan juonnin kautta matkailuun. Aina välillä olen toki yrittänyt tuoda esiin myös omaishoitaja ja avh-potilaan (avh, aivoverenkiertohäiriö) arjen asioita. Kerran tein jopa yhteenvedon omaishoitajan päivästä, sattui aika synkkä päivä kohdalle. Nyt on sitten valmistunut korjaus tilanteeseen, korkojen kanssa.

Tyttäreni ystävä Janina Joutsen kuvasi, ohjasi ja leikkasi yhtenä opintoihinsa liittyvänä opinnäytetyönä pienoisdokumentin

"Aneurysma ja me",

joka hieman valottaa elämäämme. Nyt se löytyy yllä olevasta linkistä meidän kaikkien katsottavaksi Youtubesta. Janinan luvalla.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (1)

Pirjo
1/1 | 

Hieno dokumentti. Aiemmin luettuani blogi-kirjoituksiasi olin siinä käsityksessä, että vaimosi olisi "huonommassa kunnossa". Iloinen yllätys, että hän pystyy liikkumaan jne. Omaishoitajaksi joutuminen on rankka paikka eikä yhtään varmaan lohduta, että joillakin muilla omaishoitajilla on vielä rankempaa täysin liikuntakyvyttömän läheisen hoitajina.

Olin äitini omaishoitaja hänen kolme viimeistä vuottaan. Nyt seuraan läheltä veljeäni, joka on vaimonsa omaishoitaja aivoinfarktin jälkeen. Vaimo on halvaantunut oikealta puolelta. Vaimo pystyy puhumaan ymmärrettävästi mutta oikea käsi ja jalka eivät toimi.

Jotenkin tuntuu, että elämä ei ole reilua kun jotkut sairastuvat tai kuolevat suht nuorina kun taas toiset saavat elää elämänsä huoletonna.

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat