Kirjoitukset avainsanalla työttömyys

Olin viime kesänä tulossa moottoripyörällä jostakin. Vesisateessa. Tien laidassa seisoskeli yksinäinen motoristi kypärä päässä. Pysähdyin kysymään, mikä hätänä. Kun kuski otti kypärän pois, ilmeni, että hän oli nuori nainen. Ei kuulemma ole mikään hätänä. Odottelee muuta porukkaa. Nainen kertoi olevansa Gospel-raiders -kerhon jäsen. Kysyttäessä ilmoitin kuulleeni Jeesuksesta ja omistavani alan kirjallisuutta. Jäin kuitenkin tarinoimaan. Ilmeni, että olemme tuttuja hänen puolisonsa kautta. Nainen kertoi kypärän olevan hänelle rukoushuone, jossa tulee käytyä läpi jos jonkinlaista asiaa. Minä en kypärää rukoushuoneeksi miellä, mutta ajatusrakennelman kyllä allekirjoitan sata prosenttisesti.  Kun päivän ajelee, niin kypärä ehtii toimia niin ajatushautomona kuin yhden miehen terapiahuoneenakin. 

Tänä kesänä ei ole tullut katkenneen ja leikatun solisluun takia ajeltua pyörällä yhtään eikä myöskään vierailtua tuolla mainitussa yhden miehen terapiahuoneessa. Hommat ovat siis olleet hoitamatta, vaikka mukavaa tekemistä onkin ollut. Viime viikonlopun omaishoitajan vapaan aikana pyörähdin Etelä-Lapissa hyvän opiskeluaikaisen ystäväni luona kylässä. Reilun tuhannen kilometrin viikonloppumatkan aikana oli aikaa katsella peruutuspeiliin niin konkreettisesti kuin kuvaannollisestikin. Auto toimi kypärän korvaavana terapiahuoneena - liiankin hyvin.

Jostain olen lukenut, että viidenkympin jälkeen on aika katsoa peiliin. Mitä on saanut aikaan, ja sen jälkeen on pyrittävä säilyttämään lopun elämää tai lopun työuran ajan se, mitä on saanut aikaiseksi. Ei taida minun tapauksessani olla vaikeata. En minä halunnut pätkätöitä enkä vähän kerrassaan piteneviä työttömyysjaksoja. Ne vain sain, vaikka aina välillä luulinkin tilanteen korjaantuvan kunnes jotenkin se matto vain katosi alta ja huomasin olevani jälleen ihan vika alalla ilman töitä. En halunnut vanhaa talon rötisköä, jossa remontti on kesken, enkä ikivanhaa auton rotteleo. Ne vain sain, kun ei pelimerkit muuhunkaan ole riittäneet. En halunnut toimia viimeisiä vuosikymmeniä ennenaikaisesti pienellä eläkkeellä olevan sairaan vaimoni omaishoitajana. Sitäkin saan tehdä, koska olen... En minä tiedä, mitä olen. Niin vahva, että uskalsin jäädä? Niin heikko, etten uskaltanut lähteä? Niin velvollisuuden tai vastuun tuntoinen, että se oli minulle ainoa vaihtoehto, jonka psyykeeni kesti? En halunnut jäädä jonkinlaiseen välitilaan. Siinä vain tuntumaltaan olen.

Halusin rakentaa kotini vaimoni kanssa yhdessä meitä miellyttäväksi paikaksi, jossa meidän on hyvä vanheta yhdessä. Elää ja suunnitella tulevaa, yhdessä. Halusin elää terveen ihmisen elämää tasavertaisena kumppanina terveen ihmisen rinnalla. Tiedän toki, että kaikkien vauhti pysähtyy jossain vaiheessa. Minusta tuntuu vain, että se kävi kohdallamme liian aikaisin. Viikonloppuna katselin kaverin elämää. Vaimo oli vaihtunut sitten opiskeluaikojen. Kaveri oli saanut mahdollisuuden uuteen alkuun. Minä olen kateellinen! Ihan oikeasti! Sanotaan sitä sitten katkeruudeksi, harmitukseksi tai vitutukseksi, mutta rehellisyyden nimissä on todettava, että olisi se minullekin maistunut. Vähän parempi vanhuus.

Paranisi edes tuo käsi, niin pääsisi useammin sinne kypärän sisään mieltänsä nollaamaan.

Ilkka Pirhonen

Omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (2)

1/2 | 

Kirjoituksesi laittoi niin paljon ajatuksia liikkeelle, että piti kommentoida. 

Onhan tuo taivahan tosi, että elämä on epäreilua. Ei koskaan tasapuolista. Ja se tuntuu niin törkeän väärältä, että sitä ei meinaa millään hyväksyä. Vaan pakko on niellä kaikki, mitä eteen tulee.

Kirjoitat, että sinusta ei ollut valitsemaan sitä vaihtoehtoa, että olisit lähtenyt. Jääminen on varmaan silloin ollut sinulle se ainoa oikea vaihtoehto. Sydämen valinta. Jos itsekin tiedät, että muunlainen ratkaisu olisi aina kalvanut mieltäsi, niin näinhän sinun piti tehdä.

Voi varmaan tuntua siltä, että joku muu, joka on lähtenyt ja jättänyt kaiken sekä aloittanut uuden elämän, pääsee helpolla. Se ei ole totta. Ei ole useinkaan jos koskaan helppoa erota parisuhteesta. Olivatpa eron syyt mitkä hyvänsä, siihen liittyy aina suurta tuskaa, pettymystä ja syyllisyyttä. Ne joutuu kantamaan mukanaan, jos siihen päätökseen päätyy. Joutuu sietämään muiden ihmisten syytökset ja tuomiot. Muiden halveksunnan. Sinä olet tehnyt valinnan, joka herättää muissa kunnioitusta. Toivottavasti se antaa sinulle voimia ja mielenrauhaa. 

Tärkeintä on, että vaikeatkin päätökset tekee sydämellään. Kukaanhan ei täällä meidän yhteiskunnassamme voi aikuista ihmistä pakottaa mihinkään. Teemme näennäisesti vapaasti päätöksiä omasta elämästämme. Päätöksillä on sitten seurauksia. Niistä voi seurata häpeää, tuskaa, iloa, mielenrauhaa. Jokainen joutuu itse punnitsemaan, minkä hinnan on valmis maksamaan päätöksistään.

 

Paljon voimia sinulle. On ihan varmasti niin monia, jotka kunnioittavat ja arvostavat suuresti tekemääsi omaishoitajan työtä. Teet arvokasta työtä. Mutta muista ajatella myös itseäsi ja punnita kypärän sisällä, mihin sinun voimasi riittävät.

 

 

Ruska
2/2 | 

Kirjoitat tekstiä johon voin samaistua monilta osin. Olen pienen lapseni omaishoitaja ja heti hänen syntymän jälkeen kävi ilmi, että menneisyys mahdollisuuksineen on mennyttä ja erilainen tulevaisuus odottaa. Uusi alku olisi ollut monesti houkuttelevaa, mutta äitinä en tiedä miten sen olisin voinut toteuttaa. Omia ei jätetä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Synnyin maailmaan, jossa siskot pääsivät sahalle töihin. Loppuiäkseen. Veljet menivät tehtaaseen. Eläkettä odottamaan. Nohevimmat lähtivät isoon kaupunkiin opiskelemaan. Aikanaan saivat hyvän viran ja akan oppineen, niin kuin laulussa sanotaan. Ja se hyvä virkakin, oli sitten julkisella tai yksityisellä puolella, oli yleensä ajateltu pitkään kestäväksi. Akasta ei niin ollut silloinkaan varmuutta. Kuitenkin yksi koulutus riitti.

Vaan sitten alkoi tapahtua. Alettiin puhua eliniän kestävästä oppimisesta ja pätkätöistä. Me 50- ja 60-luvuilla syntyneet olemme joutuneet elämään tämän murroksen varsin omakohtaisesti. Se koulutus, jonka olemme opiskeluaikoinamme ajatelleet pienillä täydennyskursseilla täydennettynä riittävän koko loppuiän, ei olekaan riittänyt. Monet meistä ovat joutuneet opettelemaan täysin uuden ammatin. Jotkut useammankin. 

Ennen sanottiin, että valtion leipä on kapea, mutta pitkä. Nyt ei päde enää sekään. Valtio ja kunnat sopeuttavat työvoimakustannuksia siinä missä yksityinenkin sektori. Ja pätkätyöt yleistyvät. Valtionkin leipäkin on usein hajonnut pieniksi murusiksi maailman markkinateille. Nuorille tämä on se elämän malli, johon on totuttu. Me vanhemmat joudumme sopeutumaan, halusimme sitä tai emme. 

En tunnustaudu muutosvastarinnan airueeksi, mieluummin sanoisin olevani hyvä sopeutumaan. Lukion jälkeen kävin kauppaopiston ja armeijan. Kauppaopistossa meihin iskostettiin sellainen "teistä tulee osastopäällikköjä" -mentaliteetti. No, voi sanoa, että joksikin aikaa tulikin, mutta ei riittänyt ilma siipien alla maaliin saakka. Aloitin työuranin kauppapuutarhan myyntipäällikkönä. Sen jälkeen ovat ammattinimikkeet vaihdelleet: konemyyjä, huoltamonpäällikkö, kouluttaja, palvelukeskuspäällikkö, asiantuntija, pääjohtaja, työtön, trukkikuski, varastomies, rakennusmies, tutkija, kehittämisasiantuntija, projektisihteeri. Firmatkin ovat silmissä vilistäneet: Finnoil, Neste, Avtomotors AOZT, MetalMix, Dream Creaters, Rakennustoimisto Reijonen, Anris, Metsäntutkimuslaitos, Joensuun yliopisto, StoraEnso ja niin edelleen.

Varastomiesvaiheessa tajusin, että kroppa tekee jossain vaiheessa tenän. Pakko on keksiä joku helpompi tapa vetää nahkansa läpi työelämän mankelista. Kun sattui olemaan pohjalla ylioppilastutkinto, oli mahdollista pyrkiä yliopistoon.  Neljässä vuodessa onnistuin valmistumaan. Ikää oli hieman alle 50 vuotta. Ajattelin elämän muuttuvan helpommaksi. Fyysisesti se sen tekikin. No, valehtelisin, jos sanoisin, ettei samaa helpommaksi muuttumista olisi tapahtunut myös psyykkisellä puolella. Mutta viisikymppiselle ei enää olekaan virkoja tarjolla. 

Yrityspuolella viisikymppinen vastavalmistunut on melko helposti  valmis kehäraakki, ellei koulutus ole suoraa jatkumoa opintoja edeltäneelle tekemiselle. Minulla ei ollut. Onneksi olen ollut kiinnostunut tutkimustyöstä. Sieltä on löytynyt tosi mukavasti töitä viimeiset lähes kymmenen vuotta. Paha vain, että pienissä pätkissä. Tosi pieninä murusina on leipäni ollut. Kuten joskus olen maininnutkin, tällä hetkellä uhka pudota työmarkkinoiden ulkopuolelle tuntuu tosi konkreettiselta.

Ryhdyin vastaiskuun! Ilmoittauduin avoimeen yliopistoon. Tänä talvena on näin ollen odotettavissa kärkeviä kannanottoja yhteiskuntamme sosiaalityön toiminnasta. Kokemattomuuden rintaäänelle kirjoitettuna!

 Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (1)

Ruska
1/1 | 

Siis opiskeletko sosiaalityötä? Taitaapi olla omaishoitajien vitsaus :)

Joskus, kun olin iältäni reilu nelikymppinen, aloin puhua sukulaisilleni ja ystävilleni 50-vuotissyntymäpäivistäni. Kerroin, että mitään syntymäpäivälahjoja ei sitten tuoda. Eikä kukkia. Juhlat järjestetään senhetkisen asuinpaikkakunnan rautatieasemalla tai paremminkin lähimmässä kahvilassa tai ravintolassa. Ja juhlat päättyvät siihen, kun juhlakalu nousee junaan lopullisena määränpäänään Vladivostok. Haluan nähdä koko laajan Venäjän maan Viipurista Vladivostokiin. Haluan käydä niin idässä, että jos menisin kauemmas itään, joutuisin länteen. Mutta ennen kaikkea haaveilin niistä lukuisista keskusteluista, joita saisin käydä junan lonksuttaessa kohti itää. Pyysin ystäviäni ja sukulaisiani, että lahjojen sijaan voisivat tukea matkaani. Suunnitelma kulki siten, että vaimoni hoitaisi käytännön järjestelyt eli ottaisi lahjoitukset vastaan ja laittaisi loput omia rahoja, jotta saisin muutaman satasen maksavan junalipun Vladivostokiin. Jännityksellä odottelin, että saankohan paluulipun ja jos saan, niin junalla vai lentokoneella. 

Vaan ei toteutunut se haave. 49. syntymäpäivänäni vaimolta puhkesi aivoverisuoni ja siitä alkaneen tapahtumaketjun seurauksena minusta tuli omaishoitaja. Monet kyselivät haavelemastani junamatkasta. Onko se peruttu vai vain siirretty. Ilmoitin haaveen romuttuneen. Mutta kuten monessa yhteydessä olen kertonutkin, elämääni tuli jonkinlaisen sopeutumisvaiheen jälkeen tilalle moottoripyöräily. Ja vuosi sitten kuntourheilu.

Olen useaan otteeseen kertonut, että nykyisen kuntoiluni taustalla on arjessa jaksaminen ja se, että pystyisin mahdollisimman kauan toimimaan vaimoni omaishoitajana sekä omasta ylipainosta eroon pääseminen. Nyt on jälleen moottoripyöräkausi aluillaan ja lienee syytä paljastaa myös kuntoilun taustalla piilevä haave. Olen jo vuosia halunnut käydä näkemässä Ural-vuoret ja käydä ajamassa moottoripyörällä Aasian puolella. Pieni Pripolarnyin kylä valikoitui kohteeksi siksi, että sinne vievä tie kulkee korkeimmasta kohtaa yli vuoriston. Korkeampiakin kohtia on, mutta niiden kohdalla mahdolliset tiet kulkevat laaksojen ja solien kautta. Olen valmistautunut erilaisin karttaharjoituksin asiaan jo pari vuotta. Viimeisen vuoden olen kohottanut kuntoa crossfit-salilla ja ottanut kaikki rokotukset. Seuraavana on vuorossa tänä kesänä miehen ja pyörän testaaminen ja tulevana talvena pyörän huoltaminen matkavalmiuteen.

Vaan niinhän se on tässä tarinassa kuten elämässä yleensäkin! Niin kauas pilvet karkaavat. Juuri kun homma alkaa näyttää hyvältä, tulee joku ja vetää maton jalkojen alta. Tällä kertaa maton vetäjänä toimi ilmiö nimeltä työttömyys. Toki olin sitäkin mahdollisuutta ajatellut, mutta en mitenkään varautunut. Olen ollut viimeiset kahdeksan vuotta pätkätöissä, ja aina on ollut edellisestä hommasta lähtiessä jonkinlainen haju jo tulevasta. Vaan nyt, nyt on valtiolla rahat niin loppu, että näyttää projektitutkijan työtilanne Pohjois-Karjalassa tosi huonolta. On ollut pakko alkaa varautua myös matkan perumiseen. Ei muuten, mutta henkisesti.

Vanha sanonta sanoo, että toivo kuolee viimeisenä. Niin se on tässäkin, niin kauan kuin ei ole toisin todistettu, jatkan valmisteluja ja toivon keksiväni jonkin ratkaisun ongelmaan. Kyllä se siitä.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Joulukuussa kerroin jääneeni työttömäksi. Sen kertainen työttömyys osoittautui kuitenkin varsin lyhyeksi. Heti uuden vuoden jälkeen pääsin taas hommiin 2 + 1 sopimuksella noin urheilukieltä lainatakseni.  Urheilijat puhuvat vuosista minä kuukausista. Eli ensin kahden kuukauden sopimus ja sitten perään vielä kuukausi jatkoa. Että näin meillä yritetään roikkua työelämässä kiinni, vaikka sanovatkin, etteivät ihmiset halua töihin.

Koko tämän vuoden on ollut työn lomassa aina pieni pelko takaraivossa, että mitenkähän tässä nyt käy. Syksyllä tulee 56 vuotta ikää. Viimeiset kahdeksan vuotta olen onnistunut roikkumaan näissä projekteissa mukana, mutta jossain vaiheessa iskee ihan varmasti ikärasismi vielä nykyistä voimakkaammin. Saman asian ilmaisi Hesarin kolumnisti Taina Haahti kolumnissaan Liian vanha töihin, liian nuori eläkkeelle. Nyt on oikeasti kilin tunteet. Työhaluja olisi vielä vaikka muille jakaa. Kokemusta olisi niin haalari- kuin pukuhommistakin. Ja kaikennäköisestä siitä väliltä. 

Kyllähän tässä nytkin on jotain pientä tiedossa. Ensi talvena. Mikäs tässä elellessä. Lapset alkavat olla aikuisia ja joskus saa viimeisen erän asuntolainastakin maksettua. Aina jotenkin mennään eteenpäin. Jotenkin vain tuntuu hölmöläisten hommilta nuo puheet työurien pidentämisestä. Hemmetti, kun ei oikein tahdo saada tätä nykyistäkään normia täyteen. Vaikka kuinka yrittäisi.

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat