Kirjoitukset avainsanalla afasia

Ystävät, kaverit. Molempia on elämän tiellä vastaan tullut. Osa taaksekin jäänyt. Viime vuosina olen pohtinut ystävyyttä enemmän kuin aikoihin. Se on jo vanhastaan tuttua, että kun vanhemmalla iällä muuttaa paikkakuntaa, on uuden ystäväpiirin rakentaminen aina vain vaikeampaa.

Me muutimme 2002 Joensuuhun, vaimon entiseen kotikaupunkiin. Täällä asui hänen sukulaisiaan ja suurin osa nuoruusajan ystävistä. Minä en tuntenut ketään, vaimoi tuntui tuntevan kaikki. Heti seuraavana kesänä aloitin vanhana ukkelina opiskelut yliopistossa ja ostimme omakotitalon. Seuraavat neljä vuotta sitten laukkasinkin kolmiota koti, yliopisto, rautakauppa. Opiskelin ja remontoin rintamamiestaloa. Ainoat paremmat tuttavuudet olivat nuoria opiskelijakavereitani. Sillä aikaa vaimo kävi töissä, ja hänen ympärilleen rakentui työkaverien piiri. Minäkin aikanani aloin löytää ikäisiäni tuttuja työporukasta, kun pääsin gradua kirjoittamaan ihan palkan perästä. Suunnitelmamme oli, että vielä kerran muutetaan, jos minun työn saantini sitä vaatii. Muutetaan ja rakennetaan uusi tuttavapiiri.

Vaan eipä muutettu. Kun minä sain keväällä paperit ulos yliopistosta, niin syksyllä vaimo sairastui. Tajusin, että me emme muuta Joensuusta ikinä minnekään. Minun oli ja on vieläkin varsin vaikea kuvitella, kuinka rakentaisin kahdelle ihmiselle uutta ystäväpiiriä vieraassa kaupungissa ja samalla yrittäisin luoda uraa. Etenkin kun toisen diagnoosissa lukee oikeanpuoleinen halvaus, vaikea afasia ja tahdonalaisten liikkeiden vajaatoiminta. Vaan mitä tapahtui niille ystäville? Kaikki hävisivät ympäriltä! Eikä siinä mitään. Asiasta ei voi syyttää ketään, vaikka vaimon puolesta harmittikin. Se vain taitaa olla siten, että kun se kaveruuden yhteinen nimittäjä poistuu, hiipuu se yhteydenpitokin. Olen sen täysin hyväksynyt. 

Olen kuitenkin mielestäni löytänyt kaksi ystävyyden lajia, jotka ovat ylitse muiden. Ensimmäinen on se, kun miehen ja naisen välillä leimahtaa ensin ihastus joka kasvaa rakastumiseksi. Vuosien myötä rakastuminen muuttuu rakkaudeksi. Rakkauden ja keskinäisen ystävyyden, kumppanuuden, välinen raja onkin sitten hiuksen hieno. Se vain alkaa jossain vaiheessa tuntua, että tuo vieressä nukkuva ihminen on paras ystäväni, jota rakastan enemmän kuin ketään muita.

Toinen ainakin minut yllättänyt ystävyyden laji on "lukioystävyys". Ainakin omalla kohdallani olen huomannut, että parhaat ja pysyvimmät ystävyyssuhteet syntyivät 15 ja 20 vuoden välillä, aikana, jolloin olin lukiossa ja kauppaopistossa. Ja sama koskee myös vaimoa. Tuona aikana syntyneet ystävyyden ovat monen kohdalla syventyneet entisestään vaimon sairastumisen jälkeen. Olen iloinen, että minulla on noita lukioystäviä, joiden kanssa voi olla viiden tai viidentoista vuoden tauko tapaamisessa, ja kun sitten nähdään, on kuin eilen olisi erottu. Puhutaan elämän kolhut ja ilot. Itketään ja nauretaan yhdessä. Annetaan toisillemme voimaa jatkaa eteenpäin. Ollaan ystäviä.

Ilkka Pirhonen
Omaishoitaja
cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (4)

1/4 | 

Minä tulin tänne vieraalle paikkakunnalle 35-vuotta sitten. Muutamia kavereita on ollut. Oikea ystävä menehtyi ns, ennenaikaisesti. Työyhteisö oli/on pieni, harrastanut olen paljonkin, mutta ainoat oikeat kaverit on kotiseudulla olevat serkut ja 17-vuotiaana tapaamani ammattikoulukaveri.

Omat lapset on muuttaneet pääkaupunkiseudulle eikä minulla muuta verkostoa ole asuinpaikkaukunnalla joten, kun helmikuun jälkeen jään loppuelämän aikautauluttomalle vapaalle, niin hiukan pelkään tulevaa yksinäisyyttä.

Avioliitto on, mutta ei ole jutussa kuvatun kaltainen, vaan pikemminkin kun muutenkaan ei osata olla, niin asutaan samassa huushollissa.

Lapset ja lapsenlapset ovat oikeastaan ne ainoat yhdistävät tekijät. Eli ilmeisesti kuulun niinhin 3% suomalaisista, jotka eivät ole onnellisia.

 

P.S Voipi olla. että tämä kaikki johtuukin pelkästään minusta. Siksi kävin esim. kilpirauhasen toimintaa kartoittavan näytteen antamassa tänä aamuna, mutt..... no saa nähdä. Yritystä kuitenkin on.

 

Mökin muori
Liittynyt8.5.2014
2/4 | 

Minun viisas mummoni neuvoi minua silloin kun en vielä edes vilkuillut poikiiin päin jotta vaikka löytäisit elämääsi kuinka ihanan pojan  niin älä silti unohda ja laiminlyö ystäviäsi. Tuosta neuvosta olen ollut kiitollinen sillä minulla on tallella monta nuoruuden ystävää. Vaikka maantieteellinen välimatka on joskus ollut pitkäkin niin silti maailma ei ole meitä erottanut.  Nuoruden ystävät tietävät minusta kaiken, he tuntevat myös pimeän puoleni, turha väittää etteikö jokaisella sellaista olisi. Heille minun ei tarvitse päteä eikä esittää, en voisikaan sillä minut palautettaisiin hyvin nopeasti takaisin maan pinnalle.

Aviliittoomme kuuluu kolmenlaisia ystäviä, on yhteisiä, on sinun ja on minun ystäviä. Mielestäni jokainen tarvitsee myös omia ystäviä joita ei jaeta puolison kanssa ja joiden kanssa tehdään ja harrastetaan omia asioita.

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
3/4 | 

Hyvä Vierailija, aika paljon tuttua tuossa näen. Samaa kuin itselläni. Onneksi sinulla on kuitenkin joitain ihmisiä, vaikka vähän. Ja sitten se kaveri siinä kotona. Et kuitenkaan ole ihan yksin. Eläkkeellä joutaa sitten harrastamaankin eli taas voi löytää niitä uusia ihmisiä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Minua on aina opetettu, että elämässä kannattaa ilo löytää pienistä asioista. Suuria ilon aiheita tulee kuulemma vastaan niin harvoin, että niiden varaan ei kannata laskea. Tästä olen yrittänyt elämässäni pitää kiinni, mutta asian olen mielestäni sisäistänyt vasta viime vuosina.

Kun ihminen sairastaa aivoinfarktin, kuten vaimoni, päässä särkyy jotakin. Meidän tapauksessa se tarkoittaa halvausta, tahdonalaisten liikkeiden vajaatoimintaa eli apraksiaa ja afasiaa. Nämä ovat asioita, jonka jokainen kohdatessaan näkee. Me, vaimon jokapäiväisessä arjessa mukana elävät näemme, että jotain muutakin on särkynyt. Asia ilmenee monin tavoin. Joskus vaimo käyttäytyy kuin ikäisensä, joskus taas kujeilee kuin teini ja joskus ujostelee kuin pikkutyttö. Asioita, jotka minä näen, mutta monikaan tuntemattomampi ei huomaa ollenkaan. Asian voisi määritellä siten, että sairastumisen jälkeen vaimo on suurelta osin palautunut ennalleen, mutta paljon on jäänyt teho-osastollekin. Joskus alkuvaiheessa muotoilin omat tuntemukseni asiasta runon muotoon.

Ikävä.
Ikävä. Ikävä.
Ikävä. Ikävä. Ikävä.
Mieletön ikävä entistä sinääsi.

Aivot kuitenkin ovat ihmeellinen elin. Kun osa on pois pelistä, jäljellä jäävät osat ottavat uusia tehtäviä, ja uusia hermoratoja syntyy käskyjen välittämiseksi. Tämä tapahtuu vain tuskallisen hitaasti. Niinpä jokainen pieni asia, jonka huomaamme palautuneen ennalleen, on perheessämme ilon aihe. Se elämän pieni ilo, joka saa taas jaksamaan huomiseen tai ensi viikkoon. 

Tämän viikon ilo on ollut suunnitelmallisesti rakennettu huijaus ja sen toteutus. Vaimo ja tyttäremme olivat kahden kotona. Vaimolle on tullut hörpötettyä siitä, että suklaata ei pitäisi paljoa syödä. Se kun lihottaa. No tytär auttoi äidilleen paperista ison venäläisen suklaakonvehdin ja meni omaan yläkerran huoneeseensa. Hetken kuluttua kuului alakerrasta itkun sekaista huutoa! Tytär kiireellä alakertaan tiedustelemaan, että mikä on hätänä. Vaimo itkua vääntäen näyttää suklaista kättään ja koiraa. Koiraa syyttävästi. Tytär katsoo äitinsä kasvoja ja toteaa: Äiti, suu on niin suklaassa, että ei mene läpi. Koira ei syönyt suklaatasi. Taitavasti ilmeitä ja eleitä käyttävä vaimo esittää katuvaa. Hitsi! Ei mennyt läpi! Nolottaa!

Olemme iloisia. Taas yksi osoitus siitä, että asiat ovat menneet eteenpäin. Vaimolla on halu ja taito vaikuttaa ympäristöönsä ja itseään koskeviin asioihin. Tällaisista asioista ne elämän pienet ilot syntyvät.

Ilkka Pirhonen
cooking.snowman@blogspot.com

 

Kommentit (4)

1/4 | 

Pienet ilot, niin kunpa myös terveet ihmiset voisivat löytää elämästään joka päivä asian, joka tekee iloiseksi.Liian paljon on sitä henkeä, myös ikäihmisissä, että aloitetaan marinalla. Meillä potilaani kanssa on tietenkin myös masentavia hetkiä, mutta tarkoitus on , että löydettäisiin aina jotakin, joka piristää mieltä. Alkujaan tämän sairauden masentava tieto oli, että normaali sairausaika on 3 - 5 vuotta, me olemme saaneet jo yli 6 vuotta elämää. Vaikka varsinaista parantumista ei voi odottaa, voi iloita siitä, ettei ole myöskään tapahtunut nyt mitään nopeata huononemista.

Olin itse muutaman vuorokauden lomalla ja onneksi hoitolaitoksessa pärjäsivät potilaani kanssa hyvin. Oma lomani virkisti suunnattomasti, koska olin tutussa ympäristössä, mutta 200 kilometriä kotoa. Paras tapa päästä eroon vähänkin vaikeista ajatuksista on lähteä pois, mutta senhän sinäkin Ilkka tiedät. Toisaalta sekin on iloinen asia, että potilaani antaa minun pitää lomani, kuulin taas tarinoita siitä, miten omaishoitaja ei pääse lomalle, koska potilas ei suostu menemään ulkopuolelle hoitoon.

Tällaisia mietteitä tuli blogistasi mieleeni! Hyvää syksyä edelleen, P-kolli

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
2/4 | 

Onhan siitä aina meilläkin puhetta, että mieluummin vaimo kotona olisi. Mutta kun on mukava perhekoti, niin aina on sinne suostunut lähtemään. Toki sillä tavalla pitää mielen virkeänä, että tulee mietittyä, että mitä tekisin, jos jonakin kertana kieltäytyisi kokonaan lähtemästä. Paha rasti!

3/4 | 

Pienet ilot, ei ollenkaan huijaus, Korsuorkesteri solistina Kyösti Mäkimattila ja Kalevi Hautamäellä Kouvolan casotto hanuri, siitä riittää taas iloa ja eloa meille molemmille. Näitä pitää vain löytää ja hankkia liput sekä tilata kuljetus! Suosittelen muillekin, vaikkei olis kaikki niin musikaalisiakaan! P-kolli

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
4/4 | 

Nuo korsertit ja vastaavat tapahtumat ovat sellaisia mukavia yhteisiä iloja, joihin vain pitäisi nykyistä aktiivisemmin lähteä mukaan. Se on vaan se lähtemisen ja kotiin tulemisen työläys, mikä aina saa jäämään kotiin. Ei hyvä.

PS. Korsuorkesterin ensimmäinen solisti taisi muuten olla Erkki Luumi, erittäin komea ääni hänelläkin.

Kun ihminen kohtaa aivoinfarktin, moni asia muuttuu. Tai sitten ei. Kaikki ovat yksilöllisiä tapauksia. Vaimoni tapauksessa aivoinfarkti syntyi puhjenneen aivovaltimon leikkausoperaation komplikaationa. Jo kuusi vuotta kestänyt kehitys infarktista tähän päivään on ollut vaiherikas. Olen monellakin tapaa saanut nähdä kehityksen pienestä tytöstä aikuiseksi naiseksi uudelleen. Tiedän näin tapahtuneen kahdesta syystä. Ensinnänkin vaimoni on kertonut terveenä ollessaan lapsuudestaan ja siitä, millaisista asioista, esimerkiksi ruuista on pitänyt milloinkin. Toisaalta ystävänsä ovat kertoneet tarinoita kouluvuosilta, toki vaimo itsekin ehti niitä sivuamaan. Samat asiat on käyty nopeutetulla ajastuksella läpi. Vierestä kehitystä seuranneena sen on nähnyt paremmin kuin käymäseltään asiaa arvioivat muut ihmiset.

Toinen vierestä paremmin näkyvä asia ovat olleet vaurion aiheuttamat muutokset. Näistä näkyvimpiähän ovat toispuoleinen halvaus ja afasia. Ja nämä yleensä huomataan. Mutta sitten ovat ne pienet asiat, joita kylässä käyvä ystävä tai sukulainen ei huomaa. Me vierellä kulkevat perheenjäsenet huomaamme. Usein nämä pienet merkit kertovat siitä, että ulkoisen ilmenemismuodon saavien vaurioiden lisäksi todennäköisesti on vaurioitunut muutakin. Näistä muutoksista emme voi olla varmoja. Menetettyä puhekykyä harmitellessa olen monasti miettinyt, kumpi on sitten meille omaisille armeliaampaa. Se, että näemme ja kuulemme meille rakkaan ihmisen joutuvan opettelemaan kommunikointiaan uudelleen ilman sanoja - tahdonalaisten liikkeiden vajaatoimisuudella eli apraksialla höystettynä. Vai sekö, että ihminen osaisi puhua, ja samalla kuulisimme sen kaiken muun, mikä on infarktin seurauksena mennyt rikki? Vastausta en ole mielestäni löytänyt, joten olen päätynyt hyväksymään asian. Tapahtuneelle ei enää voi mitään!

Yksi näistä epäselvistä asioista on läheisen ihmisen pois meno eli raadollisemmin sanottuna kuolema. Meillä minä olen aina ollut se, joka ei hautajaisissa pysty lukemaan kukkalaitteen nauhoja ja itkee päiviä läheisen kuolemaa. Vaimo on aina ollut minua enemmän realisti. Toki kuolema on niittänyt tähän saakka satoaan enemmän minun puoleisessa suvussa. Mutta kun ne vanhenevat ne vaimonkin puoleiset sukulaiset! Olen jo vuosia pelonsekaisin tuntein odottanut aikaa, jolloin väki alkaa siltä puolen harvenemaan. Kuinka vaimo reagoi? Toimiiko hän lapsi-moodissa vai omaan vanhaan tapaansa realistisesti? Vai löytyykö joku uusi tapa reagoida? Ja miten minä reagoin? Kuinka osaan tukea vaimoa surun hetkellä? 

Vaikeita kysymyksiä, jotka eivät saa vastausta kuin elämällä. Tänä vuonna on sitten eletty kuolemia seuraten. Vaimon lähisukulaisia on kuollut. Ihmisiä, joiden tarinoita vaimo voisi kesämökin terassilla ihailua tuntien kuunnella, ei enää ole. Minä olen ollut tapani mukaan varsin suruissani. Ja vaimo suhtautunut asioihin vanhaan malliin varsin realistisesti. Suru on kestänyt samoissa rajoissa kuin terveenä ollessaankin. Minä olen helpottunut!

Pirhosen Ilkka
omaishoitaja
cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (2)

1/2 | 

Herätti taas ajatuksia tämä pohdiskelu. Eräs asia, jota haluan kysyä Sinulta Ilkka, kohtelevatko tutut ihmiset ja vieraammat samalla tavalla vaimoasi?  Itse olen joutunut katselemaan, miten moni vuosien mittaan tutuksi tullut ihminen ei osaa suhtautua mieheni sairauteen. He eivät pysähdy , kulkevat pyörätuolin ohi, morjenstavat minua, kuitenkin mies pyörätuolissa tuntee ihmiset, muistaa heidät, mutta ei ehdi edes kättä nostaa, koska sekin on hidastettua liikettä, puhumattakaan siitä, ettei voi enää  huudella perään. Osa porukasta jää ja puhuu ja kättelee, niinkuin ihmistä tavattaessa on tapana. Sitten olen mielestäni huomannut, että etenkin miesten on vaikea kohdata sairas mieheni.

Surusta läheisen ihmisen kuoleman johdosta, ei ole sanoja, kyyneleet vierivät ja kertovat ikävän. Läheisillä, jotka katsovat mieheeni, tulevat vielä vuolaammat kyyneleet.

Nyt on kuitenkin elokuu ja voidaan nauttia kesästä! Hyvää elokuuta, P-kolli

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
2/2 | 

Suhtautuminen ei kulje akselilla tuttu-tuntematon. Eroa kuitenkin on. Kaikki toki huomioivat vaimoni, mutta eri tavalla. Osa keskusteleen täysin normaalista. Sitten ovat ne lepertelijät, joille pitää sanoa, että voit puhua aivan normaalisti. Loput ovat sitten siitä väliltä. Hyvää loppukesää kaikilla.

Se on sitten juhannusviikko. Ja viikonloppuna kaikennäköisten taikojen ja lasten teon aika. Sanovat, että jos juhannusaattona nousee järvellä soutuveneessä kahden promillen humalassa seisomaan ja yrittää samalla virtsata laidan yli, voi rantaan katsoessan hyvällä tuurilla nähdä rannalla tulevan leskensä. Onhan näitä, niin tarinoita kuin tapojakin.

Kolmekymppisenä tuo kuvaus sattuikin aika hyvin. Juhannuksena käytiin festareilla tai sitten vain muuten oltiin jonkun mökillä. Grillailtiin ja juotiin hyvin. Aamulla sitten muistettiin mitä haluttiin. Jos tuli hölmöiltyä, niin aina voi syyttää hirmuista juhannushumalaa. Olihan se mukavaa aikansa. Silloin kuntokin riitti moiseen rellestykseen. Onneksi ei kukaan porukasta hukkunut ja henkiset traumatkin ovat jo unohtuneet tai muuttuneet hauskoiksi muisteloiksi.

Jossain vaiheessa sitten päätettiin vaimon kanssa heittää tuo yletön viinan kanssa läträäminen vähemmälle. Raja kulki siinä, että hilpeänä sai olla, mutta ei ympräripäissään. Jännästi vaan ne mökkikutsut alkoivat vähentyä. Pidettiin sitten omia juhlia. Oikeastaan se aika Varkaudessa oli todella hienoa. Istuttiin meidän pihalla. Syötiin hyvin, tarinoitiin mukavia ja välillä soitettiin ja laulettiin yhdessä. Aina löytyi ainakin kitara, huilu ja klarinetti. Ja kaikki lauloivat. Ei tarvinnut unohtaa mitään!

Nyt on vaimon sairastumisesta kuusi vuotta. Nyt grillataan vaimon kanssa kaksin, jos grillataan. Usein tyydytään normiruokaan. Ja illalla ajellaan autolla vähän lähitienoilla kokkoja katselemassa. Toki vieläkin olisi ihan mukava istua iltaa, syödä hyvin ja tarinoida ystävien kanssa. Ja vaikka ottaa jokunen olutkin. Aivoinfarktin aiheuttama toispuolinen halvaus ja afasia vain ovat sellaisia kavereita vaimolla, että rutiinit ovat todella tärkeitä. Kotona rutiinit toimivat, joten meistä on tullut huonoja lähtijöitä. Ei toki kutsujakaan ole jonoksi saakka, vaikka vaimon sairaus ei tartukaan. Ollaan sitten kotona ja vietetään laatuaikaa kahdestaan. Sitä aikaa, mikä jäi nuoruuden hurjina vuosina viettämättä.

Oikein hyvää juhannusta kaikille - yksin tai ystävien kanssa.

Kommentit (3)

Jelena
1/3 | 

Minäkin olen ollut jo kuusi vuotta mieheni omaishoitaja.

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
2/3 | 

Sitten tiedät jotakuinkin yhtä pitkällä kokemuksella kuin minäkin, mitä se on. «Ъ»

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat