Ystävät, kaverit. Molempia on elämän tiellä vastaan tullut. Osa taaksekin jäänyt. Viime vuosina olen pohtinut ystävyyttä enemmän kuin aikoihin. Se on jo vanhastaan tuttua, että kun vanhemmalla iällä muuttaa paikkakuntaa, on uuden ystäväpiirin rakentaminen aina vain vaikeampaa.
Me muutimme 2002 Joensuuhun, vaimon entiseen kotikaupunkiin. Täällä asui hänen sukulaisiaan ja suurin osa nuoruusajan ystävistä. Minä en tuntenut ketään, vaimoi tuntui tuntevan kaikki. Heti seuraavana kesänä aloitin vanhana ukkelina opiskelut yliopistossa ja ostimme omakotitalon. Seuraavat neljä vuotta sitten laukkasinkin kolmiota koti, yliopisto, rautakauppa. Opiskelin ja remontoin rintamamiestaloa. Ainoat paremmat tuttavuudet olivat nuoria opiskelijakavereitani. Sillä aikaa vaimo kävi töissä, ja hänen ympärilleen rakentui työkaverien piiri. Minäkin aikanani aloin löytää ikäisiäni tuttuja työporukasta, kun pääsin gradua kirjoittamaan ihan palkan perästä. Suunnitelmamme oli, että vielä kerran muutetaan, jos minun työn saantini sitä vaatii. Muutetaan ja rakennetaan uusi tuttavapiiri.
Vaan eipä muutettu. Kun minä sain keväällä paperit ulos yliopistosta, niin syksyllä vaimo sairastui. Tajusin, että me emme muuta Joensuusta ikinä minnekään. Minun oli ja on vieläkin varsin vaikea kuvitella, kuinka rakentaisin kahdelle ihmiselle uutta ystäväpiiriä vieraassa kaupungissa ja samalla yrittäisin luoda uraa. Etenkin kun toisen diagnoosissa lukee oikeanpuoleinen halvaus, vaikea afasia ja tahdonalaisten liikkeiden vajaatoiminta. Vaan mitä tapahtui niille ystäville? Kaikki hävisivät ympäriltä! Eikä siinä mitään. Asiasta ei voi syyttää ketään, vaikka vaimon puolesta harmittikin. Se vain taitaa olla siten, että kun se kaveruuden yhteinen nimittäjä poistuu, hiipuu se yhteydenpitokin. Olen sen täysin hyväksynyt.
Olen kuitenkin mielestäni löytänyt kaksi ystävyyden lajia, jotka ovat ylitse muiden. Ensimmäinen on se, kun miehen ja naisen välillä leimahtaa ensin ihastus joka kasvaa rakastumiseksi. Vuosien myötä rakastuminen muuttuu rakkaudeksi. Rakkauden ja keskinäisen ystävyyden, kumppanuuden, välinen raja onkin sitten hiuksen hieno. Se vain alkaa jossain vaiheessa tuntua, että tuo vieressä nukkuva ihminen on paras ystäväni, jota rakastan enemmän kuin ketään muita.
Toinen ainakin minut yllättänyt ystävyyden laji on "lukioystävyys". Ainakin omalla kohdallani olen huomannut, että parhaat ja pysyvimmät ystävyyssuhteet syntyivät 15 ja 20 vuoden välillä, aikana, jolloin olin lukiossa ja kauppaopistossa. Ja sama koskee myös vaimoa. Tuona aikana syntyneet ystävyyden ovat monen kohdalla syventyneet entisestään vaimon sairastumisen jälkeen. Olen iloinen, että minulla on noita lukioystäviä, joiden kanssa voi olla viiden tai viidentoista vuoden tauko tapaamisessa, ja kun sitten nähdään, on kuin eilen olisi erottu. Puhutaan elämän kolhut ja ilot. Itketään ja nauretaan yhdessä. Annetaan toisillemme voimaa jatkaa eteenpäin. Ollaan ystäviä.
Ilkka Pirhonen
Omaishoitaja
cooking.snowman@gmail.com
Minä tulin tänne vieraalle paikkakunnalle 35-vuotta sitten. Muutamia kavereita on ollut. Oikea ystävä menehtyi ns, ennenaikaisesti. Työyhteisö oli/on pieni, harrastanut olen paljonkin, mutta ainoat oikeat kaverit on kotiseudulla olevat serkut ja 17-vuotiaana tapaamani ammattikoulukaveri.
Omat lapset on muuttaneet pääkaupunkiseudulle eikä minulla muuta verkostoa ole asuinpaikkaukunnalla joten, kun helmikuun jälkeen jään loppuelämän aikautauluttomalle vapaalle, niin hiukan pelkään tulevaa yksinäisyyttä.
Avioliitto on, mutta ei ole jutussa kuvatun kaltainen, vaan pikemminkin kun muutenkaan ei osata olla, niin asutaan samassa huushollissa.
Lapset ja lapsenlapset ovat oikeastaan ne ainoat yhdistävät tekijät. Eli ilmeisesti kuulun niinhin 3% suomalaisista, jotka eivät ole onnellisia.
P.S Voipi olla. että tämä kaikki johtuukin pelkästään minusta. Siksi kävin esim. kilpirauhasen toimintaa kartoittavan näytteen antamassa tänä aamuna, mutt..... no saa nähdä. Yritystä kuitenkin on.
Minun viisas mummoni neuvoi minua silloin kun en vielä edes vilkuillut poikiiin päin jotta vaikka löytäisit elämääsi kuinka ihanan pojan niin älä silti unohda ja laiminlyö ystäviäsi. Tuosta neuvosta olen ollut kiitollinen sillä minulla on tallella monta nuoruuden ystävää. Vaikka maantieteellinen välimatka on joskus ollut pitkäkin niin silti maailma ei ole meitä erottanut. Nuoruden ystävät tietävät minusta kaiken, he tuntevat myös pimeän puoleni, turha väittää etteikö jokaisella sellaista olisi. Heille minun ei tarvitse päteä eikä esittää, en voisikaan sillä minut palautettaisiin hyvin nopeasti takaisin maan pinnalle.
Aviliittoomme kuuluu kolmenlaisia ystäviä, on yhteisiä, on sinun ja on minun ystäviä. Mielestäni jokainen tarvitsee myös omia ystäviä joita ei jaeta puolison kanssa ja joiden kanssa tehdään ja harrastetaan omia asioita.
Hyvä Vierailija, aika paljon tuttua tuossa näen. Samaa kuin itselläni. Onneksi sinulla on kuitenkin joitain ihmisiä, vaikka vähän. Ja sitten se kaveri siinä kotona. Et kuitenkaan ole ihan yksin. Eläkkeellä joutaa sitten harrastamaankin eli taas voi löytää niitä uusia ihmisiä.
Mökin muori, ne nuoruuden ystävät ovat tosiaan parhaita! Ja pysyvimpiä.