Tarina 1

Kyllä tämä elämä on kummallista. Viime syksynä totesin että läski on pysyvää. Kun se ensimmäinen kymmenen ylimääräistä kiloa tuli tupakan polton lopettamisen jälkeen ja heti sen perään kilpirauhasen poksahtaminen toi toisen kymmenen kiloa, niin vaikka minkä teki, niin ei pudonnut! Ei! Päätin sitten, että jos on valittavana huono kunto ja ylipaino tai hyvä kunto ja ylipaino, niin valitsen jälkimmäisen. Jotakuinkin vuosi sitten aloitin kuntoilun, josta silloin kerroinkin. Valinta oli oikea, sillä talven myötä pari kolme crossfit-salilla vietettyä iltaa viikossa alkoivat tuottaa tulosta. Toukokuuss jaksoi tehdä jo vaikka mitä, ja ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin havaitsin, että hartiatienoon lihakset alkoivat erottua. Eikä paino ollut käytännössä pudonnut mihinkään. Se oluttynnyri vyötäisillä oli vain vaivihkaa alkanut muuttua siksi kuuluisaksi six-packiksi! Vaan sitten tapahtui se kesäkuun alun moottoripyörällä kaatuminen. Kolmeen kuukauteen ei saanut tehdä käytännössä mitään, kun solisluu jouduttiin niittaamaan titaanikiskolla ja ruuveilla kasaan. Nyt olen havainnut, että kaikki se, mikä oli yhdeksässä kuukaudessa hiellä ja tuskalla hankittu, oli tosi helppoa kolmessa kuukaudessa menettää! Viikko sitten kuulin, että tänä vuonna ei ole salille mitään asiaa, sillä luutumista ei ole vielä tapahtunut. Aloin harrastaa kaikkea sellaista liikuntaa, johon ei tarvitse käsiä. Hyppyrimäen portaita, spinningiä, kävelyä, tavallista polkupyöräilyä jne. Reidet huutaa hoosiannaa, selkä on jumissa, vatsa pomppii villinä ja vapaana! Oloa ei voi kuvata sporttisen miehekkääksi. Vaan kyllä tämä tästä taas lähtee sujumaan, kun alkuun päästään. Toisaalta olo on jälleen piristynyt.

Tarina 2

Aivoinfarti on aina kutsumaton vieras. Se voi tulla joko aivojen oikealle tai vasemmalle puolelle. Noin karkeasti. Toiselle puolelle sattuessa puhekyky menee, mutta liikkumiskyky säilyy. Tai sitten toisin päin: jos puhekyky säilyy, niin käveleminen on vaihdettava pyörätuoliin. Edelleen varsin karkeasti kuvattuna. Vaimolle kävi tuo ensimmäinen. Puhekyky meni, mutta hän pystyy melko mukavasti liikkumaan aivan itsenäisesti varsin pienellä avustamisella nilkkatuen turvin. Hänellä on diagnosoitu vaikea-asteinen afasia. Onni onnettomuudessa on kuitenkin, että ymmärtäminen pelaa. Kun hän kotiutui aikanaan puolen vuoden sairaalan neurologisella osastolla olon jälkeen, niin ainoa äänne oli too. Vaimo osasi sanoa kymmenillä eri tavoilla too, ja siitä me läheiset sitten yritimme hahmottaa kulloinkin kyseessä olevan asian. Nyttemmin äänteitä on tullut lisää: aha, ahaa, oho, joo ja joitakin muita. Mutta kun viestintä on muutakin kuin sanoja. Se on ilmeitä, eleitä, äänensävyjä, äänen voimakkuutta, näyttämistä, piirtämistä ja niin edelleen. Se, että ihminen ei osaa puhua, ei suoraan tarkoita sitä, etteikö hänen kanssaan voisi kommunikoida. Ja minkä paremmin toisen ihmisen tuntee, sitä paremmin myös sanatonta viestintää ymmärtää. Etenkin vaimon komentaessa muita, kaksi on ylitse muiden. Minä ja koira. Me ilmeisesti ymmärretään parhaiten. Koira tottelee nöyrimmin, seuraavana tuntumaltaan minä. Hyvää viikonloppua kaikille.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com