Hyvät ET-lehden ja Sinua en jätä -blogin lukijat, sukulaiset, ystävät, kaverit ja erityisesti äiti-Meerin kaverit siellä syntymäseudullani Simpeleellä. Vuosi 2015 lähestyy loppuaan ja on aika katsoa uuteen vuoteen. Ennen uudelle uralle lähtemistä on kuitenkin aina syytä vilkaista peiliin.

Kulunut vuosi vaihtui perinteisesti varsin tylsästi vaimon ja koiran kanssa kolmisin kotona jurmottaen. Niinpä olikin sitten mukavaa palata pyhien jälkeen töihin. Silloin niitä vielä oli, vaikka sopimuksen loppukin häämötti jo huhtikuussa. Muutoinkin elämäni näin jälkeen päin tarkasteltuna meni oikein mukavasti. Kävin kuntosalilla säännöllisesti ja nautin täysin siemauksin siitä, kun joka treenin jälkeen tuska oli pienempi. Nyt joku tietysti kysyy, että mikä tuska. Tuska kuuluu liikuntaan. Kun liikkumaton ihminen aloittaa rapakuntoisena liikunnan, kipeytyvät paikat jonkin aikaa, jos vähänkään haastavammasta liikunnasta on kyse. Minä kävin crossfit-salilla. Liikunnalle oli monia motiiveita. Yhtenä niistä moottoripyöräily. Kävin salilla jaksaakseni paremmin pitkien retkien rasitukset. Moottoripyöräilyä tulikin harrastettua oikein kunnolla. Helmikuusta lähtien kävin joka kuussa kolmen päivän retkellä Venäjän sorateillä. Ne olivat niitä omaishoitajan tuuletuksia, kun vaimo oli perhehoitokodissa. Kesäkuun alussa olimme sitten menossa porukalla Syvärille ja Äänisen aaltoja ihailemaan, kun kaaduin Aunuksessa ja solisluu katkesi. Ajot loppuivat tämän vuoden osalta. 

Loukkaantuminen toi kuitenkin aivan uusia ulottuvuuksia lomailuun. Kesälomaa vietin perinteisesti silloin, kun vaimo oli laitoskuntoutusjaksolla Punkaharjun Kruunupuistossa. Ensimmäinen viikko meni Laatokan rannalla kesämökkeillessä ja toinen Petroskoissa turistia leikkiessä. Oli todella rentouttava kokemus vain lepäillä kaksi viikkoa ilman mitään suorittamista. Ei olisi moista tullut koettua moottoripyörän kanssa. Syksy onkin sitten mennyt käden tervehtymistä odotellessa. Ja sitä, että pääsee taas täysipainoisesti kuntosalille sekä moottoripyöräretkille. Koko kesä meni, ettei pystynyt edes hakemaan mitään työpaikkoja, kun niitä ei yksinkertaisesti ollut. Syksy toi tähän pienen valonpilkahduksen. Aina silloin tällöin pääsi jotain paikkaa hakemaankin. Näyttää vain ikärasismi puskevan esiin näinä vaikeina aikoina. 

Myös vaimon vuosi on ollut hyvä. Vuoden alussa terveyskeskuslääkärin kanssa laadittu kuntoutussuunnitelma meni Kelalla pääpiirteissään läpi ja nekin osat, jotka eivät menneet läpi, olivat varsin järkeenkäyvästi perusteltuja. Siitä hyvä mieli Kelan asiakkaille. Henkilökohtainen avustaja on vakiinnuttanut paikkansa perheessämme. Vaimon kunto on monilta osin parantunut avustajan kuntouttavan otteen takia. Fysioterapeutin sanoja lainatakseni, vaimolla on täyspäiväinen ja täyspäinen toimintaterapeutti käytettävissä. Nykyisen avustajan avulla olemme päässeet tavallaan niin lähelle normaalia elämää kuin se vaikeavammaisen ihmisen kanssa on mahdollista. Avustaja on saavutettuaan luottamukseni ottanut työssään sillä tavalla vastuuta, että vaimolla on ihan omat naisten juttunsa, joista minä en tiedä välttämättä kovinkaan paljoa. Ja se että, vaikeavammainen ihminen pystyy elämään tietyllä tapaa itsenäistä omaa elämäänsä ilman puolison jatkuvaa osallistumista, on mielestäni todella iso asia. Siitä kiitos hyvälle avustajalle. Lisäksi fyysinen suoriutuminen ja sanaton viestintä ovat kehittyneet koko ajan. Hyviä asioita nekin. Vaihtelua vuoteen on tuonut se, että omaishoitovapaiden aikainen perhehoitokoti vaihtui ikään kuin lennosta. Ja uusi paikkakin on joutunut sattuneista syistä toimimaan kahdessa eri paikassa. Nämä muutokset ovat haastaneet vaimon kohtaamaan uusia, totutuista rutiineista poikkeavia, asioita.

Mitä sitten näkyy ensi vuodessa? Vaimon osalta isoja muutoksia tuskin tulee. Toivottavasti avustaja sietää tulevankin vuoden kieroutunutta huumorintajuamme. Ja toivottavasti Suomen herrat suuressa uuden järjestyksen rakentamisvimmassaan eivät leikkaa Kelan määrärahoja enää senttiäkään nyt päätettyjen lisäksi. Omaishoitajan ja vaikeavammaisen yksi suuri pelko on, että vammaisten kuntoutusmäärärahoja karsitaan. Nyt meillä on vajaa 50 000 virallista omaishoitajaa, joiden hoidettavat ovat Kelan kuntoutusten piirissä. Erityisesti omaishoidon vapaat ja hoidettavien laitoskuntoutusjaksot ovat merkittävässä asemassa, sillä ne toimivat lepoaikoina omaishoitajille. Jos niistä leikataan, meillä on pian 100 000 hoidettavaa, kun hoidettavien lisäksi omaishoitajat uupuvat. Toivottavasti terve järki häivähtää tätä asiaa käsiteltäessä jonkun päättäjän mielessä. 

Omaan elämääni tuo katkennut solisluu on tuonut muutoksia, jotka pysyvät voimissaan vielä parantumisen jälkeenkin. Katkenneessa luussa näkyy nyt luutumisen esiastetta ja on oletettavaa, että se olisi helmikuussa takaisin normaalikunnossa. Joka tapauksessa, jos ei ihmeitä tapahdu, niin pääsen alkavana vuotena jossain vaiheessa palaamaan sekä kuntosalille että prätkän selkään. Sen verran pääsin uutta tänä vuonna maistamaan, että osa pyöräretkistä muuttuu autoretkiksi. Lisäksi pyöräretket tulevat mitä todennäköisemmin olemaan lyhkäisiä muutaman päivän pyrähdyksiä.

Ja sitten se surkeampi puoli. Valtion nykyiset toimet näyttävät sille, että määräaikaisia projektitutkijan paikkoja tuskin tulevan vuonna ilmaantuu. On siis jälleen pohdittava ammatin vaihtoa. Jotenkin tämä ikääntyminen on tuonut tulleessaan uuden ulottuvuuden työntekoonkin. Nuoruuden hirmuinen kunnianhimo on muuttunut velvollisuudentunnoksi ja ammattiylpeydeksi. Ei ole niinkään tärkeää mitä tekee ja mitä siitä saa palkkaa. Pääasia, että tulee toimeen ja sen mitä tekee, tekee kunnolla. Niin hyvin, että ilkeää tekemäkseen sanoa. Eli en laittaisi pahaksi, vaikka tulevana vuonna löytyisi jotain töitäkin.

Oikein hyvää uutta vuotta 2016 kaikille!

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com