Kirjoitukset avainsanalla omaishoitajuus

Pyykinpesun riemuja

23.8.2015 klo 19:37

Hitto, jos minä vielä joskus oppisin näitä kodinkoneita käyttämään. Niin kuin nyt tuota pyykinpesukonetta. Vuosia sitten vein pyykinpesukoneen huoltoliikkeeseen, kun tuoksui suurinpiirtein ulosteelle! Huoltoliikkeen kaveri selitti: Suurin osa nykyisistä pesuaineista sisältää zeoliittia. Se on aine, joka kerääntyy pyykin epäpuhtauksien kanssa koneen rakenteisiin ja alkaa ajan myötä haisemaan. Zeoliittitöhnän poistamiseksi on olemassa kaikenlaisia poppakonsteja, jotka eivät kuitenkaan toimi. Helpoimmalla pääset, kun peset normaalisti pyykkisi pesuaineella, joka sisältää zeoliittia. Kaikki nestemäiset sitä sisältävät ja suurin osa jauheistakin. Sitten huoltomies neuvoi yhden pesujauhemerkin, joka ei zeoliittia sisällä ja on kaiken lisäksi zeoliititonta. Neuvoi kerran pari kuukaudessa pesemään esimerkiksi lakanapyykin 60- tai 95-asteen ohjelmalla ja käyttämään tätä zeoliititonta pulveria. Puhdistaa kuulemma koneen.

Aloimme toimia näin, eikä pyykinpesukone ole sen jälkeen haiskahdellut. Näin olemme toimineet varmasti lähemmäs kaksikymmentä vuotta. Kiitokset vain Varkauden huoltopalvelun pojille. Pesuaineita on kuitenkin pitänyt olla kaksi erillistä pakkausta. Pullo nestemäistä pesukuulaan laitettavaksi normaalille pyykille ja pesujauhepakkaus lakanapyykille pesuainelokerikon esipesu- ja pesuainelokeroon annosteltavaksi. Viime keväänä sitten olin ostamassa puhtaanapitoaineisiin ja -välineisiin erikoistuneesta liikkeestä tiskirättejä. Ostan nimittäin kerran vuodessa reilulla kympillä rullan, josta riittää pölyriepuja ja tiskirättejä koko vuodeksi. Ei tarvitse aina olla uutta ostamassa tai entisen likaisuutta ihmettelemässä. Myyjän kanssa siinä sitten tarinoitiin, ja jotenkin puhe siirtyi pyykin pesuun. Yllätyksekseni myyjä kertoi heiltä löytyvän viiden litran kanisteri nestemäistä zeoliititonta pesuainetta. On kuulemma oikein ammattikäyttöön tarkoitettua.

Innoissani ostin kanisterin, kun hintakin oli aivan kilpailukykyinen. Pyykistä on tullut mielestäni aivan puhdasta. Mutta kun kyseessä on tekninen laite, niin miehen luonteeseen kuuluu pohtia toiminnan teknistä puolta. Ja pesukone on tekninen laite. Tajusin, että jos laitan pesuaineen pesukuulaan ja koneen 60- tai 95-asteen ohjelmalle, niin kone käyttää kaiken pesuaineen jo esipesuvaiheessa. Varsinainen pesuaika taas menee pelkäksi huuhteluksi! Jos taas annostelen nestemäisen pesuaineen koneen pesuainelokeroon, niin se valuu molemmilta osastoilta samantien pesuprosessiin eli tulee käytettyä jo esipesuvaiheessa. Ja jälleen varsinainen pesuaika menee pelkäksi huuhteluksi.

Olen noudattanut tuota kuulamenetelmää viimeiset puoli vuotta. Meillä on siis ollut varsin huonosti pestyä pyykkiä, joka on huuhdeltu hemmetin! Palaan takaisin kahden pesuaineen menetelmään. Ehkä joskus opin nämä kodinkoneetkin. Hyvää kuun loppua kaikille pyykinpesijöille ja huuhtelijoille.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (4)

1/4 |

klo 9:46 | 25.8.2015

Tarviiko niitä pyykkejä esipestä? Ei ellei ne ole hirmu likaisia! Joten jos sen vaiheen lopettaa niin voi taas käyttää nestemäistä zeoliititonta joka pyykille. (Ja zeoliititontahan on myös olemassa pulverina vink. Vink..)

Ilmoita asiattomaksi

2/4 |

klo 11:32 | 25.8.2015

Ei se noin mee...

Ilmoita asiattomaksi

3/4 |

klo 22:43 | 26.8.2015

Vierailija 1, periaatteessa minulle riittäisi ilman esipesuakin, mutta tietyt vaatteet on hyvä pestä vähintään 60 asteessa, ja niihin ohjelmiin taitaa tuo esipesu kuulua koneessani automaattisesti.

Ja jos luit koko tarinan, niin havaitsit varmaan, että olen löytänyt jo ne zeoliitittomat pulverit.

Ilmoita asiattomaksi

4/4 |

klo 22:44 | 26.8.2015

Vierailija 2, missä kohtaa menee pieleen?

Ilmoita asiattomaksi

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sinua en jätä

Nyt se iski

klo 22:48 | 17.8.2015

Olin viime kesänä tulossa moottoripyörällä jostakin. Vesisateessa. Tien laidassa seisoskeli yksinäinen motoristi kypärä päässä. Pysähdyin kysymään, mikä hätänä. Kun kuski otti kypärän pois, ilmeni, että hän oli nuori nainen. Ei kuulemma ole mikään hätänä. Odottelee muuta porukkaa. Nainen kertoi olevansa Gospel-raiders -kerhon jäsen. Kysyttäessä ilmoitin kuulleeni Jeesuksesta ja omistavani alan kirjallisuutta. Jäin kuitenkin tarinoimaan. Ilmeni, että olemme tuttuja hänen puolisonsa kautta. Nainen kertoi kypärän olevan hänelle rukoushuone, jossa tulee käytyä läpi jos jonkinlaista asiaa. Minä en kypärää rukoushuoneeksi miellä, mutta ajatusrakennelman kyllä allekirjoitan sata prosenttisesti. Kun päivän ajelee, niin kypärä ehtii toimia niin ajatushautomona kuin yhden miehen terapiahuoneenakin.

Tänä kesänä ei ole tullut katkenneen ja leikatun solisluun takia ajeltua pyörällä yhtään eikä myöskään vierailtua tuolla mainitussa yhden miehen terapiahuoneessa. Hommat ovat siis olleet hoitamatta, vaikka mukavaa tekemistä onkin ollut. Viime viikonlopun omaishoitajan vapaan aikana pyörähdin Etelä-Lapissa hyvän opiskeluaikaisen ystäväni luona kylässä. Reilun tuhannen kilometrin viikonloppumatkan aikana oli aikaa katsella peruutuspeiliin niin konkreettisesti kuin kuvaannollisestikin. Auto toimi kypärän korvaavana terapiahuoneena - liiankin hyvin.

Jostain olen lukenut, että viidenkympin jälkeen on aika katsoa peiliin. Mitä on saanut aikaan, ja sen jälkeen on pyrittävä säilyttämään lopun elämää tai lopun työuran ajan se, mitä on saanut aikaiseksi. Ei taida minun tapauksessani olla vaikeata. En minä halunnut pätkätöitä enkä vähän kerrassaan piteneviä työttömyysjaksoja. Ne vain sain, vaikka aina välillä luulinkin tilanteen korjaantuvan kunnes jotenkin se matto vain katosi alta ja huomasin olevani jälleen ihan vika alalla ilman töitä. En halunnut vanhaa talon rötisköä, jossa remontti on kesken, enkä ikivanhaa auton rotteleo. Ne vain sain, kun ei pelimerkit muuhunkaan ole riittäneet. En halunnut toimia viimeisiä vuosikymmeniä ennenaikaisesti pienellä eläkkeellä olevan sairaan vaimoni omaishoitajana. Sitäkin saan tehdä, koska olen... En minä tiedä, mitä olen. Niin vahva, että uskalsin jäädä? Niin heikko, etten uskaltanut lähteä? Niin velvollisuuden tai vastuun tuntoinen, että se oli minulle ainoa vaihtoehto, jonka psyykeeni kesti? En halunnut jäädä jonkinlaiseen välitilaan. Siinä vain tuntumaltaan olen.

Halusin rakentaa kotini vaimoni kanssa yhdessä meitä miellyttäväksi paikaksi, jossa meidän on hyvä vanheta yhdessä. Elää ja suunnitella tulevaa, yhdessä. Halusin elää terveen ihmisen elämää tasavertaisena kumppanina terveen ihmisen rinnalla. Tiedän toki, että kaikkien vauhti pysähtyy jossain vaiheessa. Minusta tuntuu vain, että se kävi kohdallamme liian aikaisin. Viikonloppuna katselin kaverin elämää. Vaimo oli vaihtunut sitten opiskeluaikojen. Kaveri oli saanut mahdollisuuden uuteen alkuun. Minä olen kateellinen! Ihan oikeasti! Sanotaan sitä sitten katkeruudeksi, harmitukseksi tai vitutukseksi, mutta rehellisyyden nimissä on todettava, että olisi se minullekin maistunut. Vähän parempi vanhuus.

Paranisi edes tuo käsi, niin pääsisi useammin sinne kypärän sisään mieltänsä nollaamaan.

Ilkka Pirhonen

Omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (2)

1/2 |

klo 14:05 | 21.8.2015

Kirjoituksesi laittoi niin paljon ajatuksia liikkeelle, että piti kommentoida.

Onhan tuo taivahan tosi, että elämä on epäreilua. Ei koskaan tasapuolista. Ja se tuntuu niin törkeän väärältä, että sitä ei meinaa millään hyväksyä. Vaan pakko on niellä kaikki, mitä eteen tulee.

Kirjoitat, että sinusta ei ollut valitsemaan sitä vaihtoehtoa, että olisit lähtenyt. Jääminen on varmaan silloin ollut sinulle se ainoa oikea vaihtoehto. Sydämen valinta. Jos itsekin tiedät, että muunlainen ratkaisu olisi aina kalvanut mieltäsi, niin näinhän sinun piti tehdä.

Voi varmaan tuntua siltä, että joku muu, joka on lähtenyt ja jättänyt kaiken sekä aloittanut uuden elämän, pääsee helpolla. Se ei ole totta. Ei ole useinkaan jos koskaan helppoa erota parisuhteesta. Olivatpa eron syyt mitkä hyvänsä, siihen liittyy aina suurta tuskaa, pettymystä ja syyllisyyttä. Ne joutuu kantamaan mukanaan, jos siihen päätökseen päätyy. Joutuu sietämään muiden ihmisten syytökset ja tuomiot. Muiden halveksunnan. Sinä olet tehnyt valinnan, joka herättää muissa kunnioitusta. Toivottavasti se antaa sinulle voimia ja mielenrauhaa.

Tärkeintä on, että vaikeatkin päätökset tekee sydämellään. Kukaanhan ei täällä meidän yhteiskunnassamme voi aikuista ihmistä pakottaa mihinkään. Teemme näennäisesti vapaasti päätöksiä omasta elämästämme. Päätöksillä on sitten seurauksia. Niistä voi seurata häpeää, tuskaa, iloa, mielenrauhaa. Jokainen joutuu itse punnitsemaan, minkä hinnan on valmis maksamaan päätöksistään.

Paljon voimia sinulle. On ihan varmasti niin monia, jotka kunnioittavat ja arvostavat suuresti tekemääsi omaishoitajan työtä. Teet arvokasta työtä. Mutta muista ajatella myös itseäsi ja punnita kypärän sisällä, mihin sinun voimasi riittävät.

Ilmoita asiattomaksi

Ruska

2/2 |

klo 11:57 | 6.12.2015

Kirjoitat tekstiä johon voin samaistua monilta osin. Olen pienen lapseni omaishoitaja ja heti hänen syntymän jälkeen kävi ilmi, että menneisyys mahdollisuuksineen on mennyttä ja erilainen tulevaisuus odottaa. Uusi alku olisi ollut monesti houkuttelevaa, mutta äitinä en tiedä miten sen olisin voinut toteuttaa. Omia ei jätetä.

Ilmoita asiattomaksi

Sinua en jätä

Kylässä käynti - katoavaa kansanperinnettä

klo 22:22 | 31.7.2015

Kotonani on aina käynyt paljon vieraita. Lapsuudenkodissani harrastettiin kutsumatta kylässä käyntiä. Milloin kukakin pyörähti vieraisille. Istui puoli tuntia, joskus kauemminkin. Miten sattui olemaan aikaa ja asioita tarinoitavaksi. Ja kesät! Kaikki evakkoon joutuneet vanhempieni serkut kävivät kesällä kylässä. Ellei me sitten oltu jossakin kesälomaretkellä sukuloimassa.

Omaan huusholliin siirryttyäni sama meno jatkui. Aina meillä kävi väkeä. Ja päiväseltään kylässä käyntejä ei ilmoiteltu puolin eikä toisin. Tultiin vain. Soitettiin ovikelloa. Terve, tultiin katsomaan, mitä teille ! Näin se meni. Vaan viimeisen viidentoista vuoden ajan meno on hiljentynyt. Entistä enemmän sovitaan etukäteen käymisistä. Ja vaimon sairastumisen jälkeen ei ole isommin sovittu. Ei ole sovittu siksi, kun kaverit lakkasivat käymästä. Toiset vain katosivat, toiset sanoivat, etteivät ole tohtineet tulla, kun siitä aiheutuu minulle vaivaa. On kuulemma niin paljon kannettavaa minulla muutenkin!

No, onhan se myönnettävä, että jokainen ovesta sisään tullut vieras merkitsee minulle lisähommaa. Ilo vieraista on kuitenkin niin paljon suurempi, että se korvaa moninkertaisesti koituneen vaivan. Aikani harmittelin, kun vaimon vanhat kaverit muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta katosivat ympäriltä. Nyttemmin olen oppinut hyväksymään ja ymmärtämään. Tilanteemme on vaimon sairastumisesta johtuen niin erilainen kuin vanhojen kamujen, että yhteistä nimittäjää on usein vaikea löytää.

Vaan ei se mihinkään sitä minun iloa vie, että on ihmisiä ympärillä. Tällä viikolla oli hyvä viikko. Oli vieraita. Poika kävi tyttärensä kanssa, opiskelijakaveri yöpyi, ja tuttava Pietarista pyörähti. Alkuviikosta itse kävin moikkaamassa kotipuolessa entisiä naapurin poikia, jotka tulivat Australiasta Suomeen käymään ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1971! Eli nyt on tuntunut hyvältä, kun talossa on ollut elämää. Sain myös kuulla, että ihmisten katoaminen ei johdukaan vaimoni sairastumisesta, vaan kyseessä on laajempi ilmiö. Ei enää haluta käydä kylässä! Ainakaan ennalta sopimatta. Ja sekin usein jossakin neutraalissa ympäristössä kuten ravintolassa! Voi tätä nykyaikaa.

Vai alanko minä pudota kelkasta?

Kommentit (3)

1/3 |

klo 16:59 | 1.8.2015

Niin totta kirjoitit, minuakin väliin oikein ahdistaa tämä nykyinen meno; kaikki on luukuissaan ja monet potee yksinäisyyttä, silti ei käydä kylässä.

Ja jos käydään se on sovittava viikkoja etukäteen, eletään kalenterin kanssa, eikä ihmisten kanssa.

Ilmoita asiattomaksi

bordercolli

Liittynyt24.8.2015

2/3 |

klo 18:10 | 1.8.2015

Pitää nyt sanoa, että onneksi tässä pienessä kylässä voi vielä mennä naapuriin ilman kutsua. Ymmärrän tämän ongelman myös johtuvan siitä, että ihmiset voivat olla niin eri-ikäisiä ja eri tilanteissa. Osa ihmisistä kaihtaa menoa sairaan ihmisen kotiin, joko ovat ymmällään tai pelkäävät kohdata sairasta. Oman kokemukseni jälkeen menen aina kun kuulen jonkun ystäväni tai tuttavani sairastuneen tai hänen puolisonsa on sairastunut, menen ilmoittamatta ja kysymättä katsomaan. Koska tiedän, että pääsääntöisesti potilaskin on iloinen ihmisten tulosta luokse, vaikkei enää olisi mahdollista keskustella, pelkkä läsnäolo on iloinen asia. Ei tarvi aina laittaa kahvia ja pullaa, voi vain olla ja jutella, he puhuvat, jotka voivat ja puhumaton voi kuunnella ja vaikka nauraa mukana. Näin olen kokenut oman potilaan kanssa.

Ilmoita asiattomaksi

3/3 |

klo 11:17 | 2.8.2015

Niin totta kuin olla voi!

Vielä yksi mikä on muuttunut kyläilyissä: Muutimme viime vuonna maalaiskunnan pikkukylään, kukaan ei ole käynyt kotonamme toivottamassa meitä tervetulleiksi.

Muistan kun äitini kertoi 1980-luvulla, että hänen naapuriinsa oli muuttanut lapsiperhe ja hän meni toisen naapurinemännän kanssa viemään tervetuliaiskukat perheelle.

Kyllähän meille puhutaan ja kysellään viihtymisestämme täällä, kun tavataan vaikka postilaatikolla, ja onpa joku pysähtynyt ohiajaessaan ja jutellut, jos olemme paikalle sattuneet.

Mutta ketään ei ole ilmaantunut ovan taakse soittamaan ovikelloa - no nyt unohdin ihan lähinaapurin miehen, jolla oli ihan oikeaa asiaa jostain vesiasioista.

Onneksi on sukulaisia lähistöllä ja tuttavia, jotak voivat piipahtaa ilmoittamattakin.

Ilmoita asiattomaksi

Sinua en jätä

Haluan vanhainkotiin!

klo 22:49 | 21.6.2015

Juhannus tuli, Ja meni. Eikä ole tähän mennessä ollut näin tylsää juhannusta. Vaimolla on oikea puoli halvaantunut, ja minulla vasen käsi kantositeessä. Keskimääräisesti ottaen ja positiivisesti tulkiten muodostamme yhden toimivan ihmisen. vaan ei se niin mene. Kun minulta on käsi pois pelistä, olen melko hampaaton. Pystyn käyttämään vaimon vessassa, jos hänellä on verkkarit jalassa.

Itseni kanssa on aivan sama. Pukeutmisen lisäksi ruuanlaitto on juuri ja jjuri mahdollista, kunhan suunittelee sellaista yhdellä kädellä tehtävää. Leivän leikkaamme yhdessä. Vaimo pitää leivästä kiinni, ja minä leikkaan. Auton rattiin ei ole asiaa. Sen verran olen antanut tilanteelle periksi, että päiväkävelyllä olemme käyneet, vaikka en käytännössä mitään pystyisikään tekemään, jos vaimo kompastuisi. Sellaistakin muutaman kerran vuodessa tapahtuu.

Niinpä vitimmekin kolme melko samanlaista päivää. Aamulla nukuttiin niin kauan, että kodinhoitaja tuli ovikelloa soittelemaan. Sillä aikaa, kun kodinhoitaja laitteli vaimon päiväkuntoon, minä katoin aamupalan. Syötiin aamupala. Vaimo poistui meikkailemaan ja minä petasin vuoteen. Yllättävän hankala homma yhdellä kädellä. Sitten hetki istuttiin ja luettiin. Puolen päivän maissa oli tunnin päiväkävelyn vuoro. Taas hetki lueskelua, jonka jälkeen onkin ruuan vuoro. Ruokailu on kiva juttu, siinä saa jälkihoitoineen aikaa menemään hyvinkin puolitoista tuntia.

Ruokailun jälkeen taas hetki levätään ja lueskellaan. Tai oikeastaan minä vetäisen puolen tunnin tirsat. Tässä vaiheessa vaimo ajaa puolisen tuntia kuntopyörällä, niin sanotulla aktiivi-passiivilaitteella, jossa on oma moottori käsiä varten. Pyöräilyn jälkeen vaimo aloittaa tv:n katselun, ja minä lenkitän koiran. Viimeinen isompi tapahtuma on, kun kodinhoitaja käy auttamassa vaimon yökuntoon. Loppuilta menee minulta somessa surffatessa ja vaimolta telkun ääressä. Valvotaan pitkään, että aamulla nukuttaisi kodinhoitajan tuloon saakka.

Ja joka hemmetin päivä sama ruljanssi, kun muuhun ei pysty. Vaan onnellisia ollaan, kun tiedetään tilanteen pikkuhiljaa vielä korjaantuvan. Joskus tulee kuitenkin vääjäämättä se aika jolloin ei enää korjaannuta. Silloin minä haluan vanhainkotiin, ryhmäkotiin tai ihan mihin tahansa, missä on muita ihmisiä!

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com