Kirjoitukset avainsanalla laatuaika

Kotonani on aina käynyt paljon vieraita. Lapsuudenkodissani harrastettiin kutsumatta kylässä käyntiä. Milloin kukakin pyörähti vieraisille. Istui puoli tuntia, joskus kauemminkin. Miten sattui olemaan aikaa ja asioita tarinoitavaksi. Ja kesät! Kaikki evakkoon joutuneet vanhempieni serkut kävivät kesällä kylässä. Ellei me sitten oltu jossakin kesälomaretkellä sukuloimassa.

Omaan huusholliin siirryttyäni sama meno jatkui. Aina meillä kävi väkeä. Ja päiväseltään kylässä käyntejä ei ilmoiteltu puolin eikä toisin. Tultiin vain. Soitettiin ovikelloa. Terve, tultiin katsomaan, mitä teille ! Näin se meni. Vaan viimeisen viidentoista vuoden ajan meno on hiljentynyt. Entistä enemmän sovitaan etukäteen käymisistä. Ja vaimon sairastumisen jälkeen ei ole isommin sovittu. Ei ole sovittu siksi, kun kaverit lakkasivat käymästä. Toiset vain katosivat, toiset sanoivat, etteivät ole tohtineet tulla, kun siitä aiheutuu minulle vaivaa. On kuulemma niin paljon kannettavaa minulla muutenkin!

No, onhan se myönnettävä, että jokainen ovesta sisään tullut vieras merkitsee minulle lisähommaa. Ilo vieraista on kuitenkin niin paljon suurempi, että se korvaa moninkertaisesti koituneen vaivan. Aikani harmittelin, kun vaimon vanhat kaverit muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta katosivat ympäriltä. Nyttemmin olen oppinut hyväksymään ja ymmärtämään. Tilanteemme on vaimon sairastumisesta johtuen niin erilainen kuin vanhojen kamujen, että yhteistä nimittäjää on usein vaikea löytää.

Vaan ei se mihinkään sitä minun iloa vie, että on ihmisiä ympärillä. Tällä viikolla oli hyvä viikko. Oli vieraita. Poika kävi tyttärensä kanssa, opiskelijakaveri yöpyi, ja tuttava Pietarista pyörähti. Alkuviikosta itse kävin moikkaamassa kotipuolessa entisiä naapurin poikia, jotka tulivat Australiasta Suomeen käymään ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1971! Eli nyt on tuntunut hyvältä, kun talossa on ollut elämää. Sain myös kuulla, että ihmisten katoaminen ei johdukaan vaimoni sairastumisesta, vaan kyseessä on laajempi ilmiö. Ei enää haluta käydä kylässä! Ainakaan ennalta sopimatta. Ja sekin usein jossakin neutraalissa ympäristössä kuten ravintolassa! Voi tätä nykyaikaa. 

Vai alanko minä pudota kelkasta?

Kommentit (3)

1/3 | 

Niin totta kirjoitit, minuakin väliin oikein ahdistaa tämä nykyinen meno; kaikki on luukuissaan ja monet potee yksinäisyyttä, silti ei käydä kylässä.

Ja jos käydään se on sovittava viikkoja etukäteen, eletään kalenterin kanssa, eikä ihmisten kanssa.

bordercolli
Liittynyt24.8.2015
2/3 | 

Pitää  nyt sanoa, että onneksi tässä pienessä kylässä voi vielä mennä naapuriin ilman kutsua. Ymmärrän tämän ongelman myös johtuvan siitä, että ihmiset voivat olla niin eri-ikäisiä ja eri tilanteissa. Osa ihmisistä kaihtaa menoa sairaan ihmisen kotiin, joko ovat ymmällään tai pelkäävät kohdata sairasta. Oman kokemukseni jälkeen menen aina kun kuulen jonkun ystäväni tai tuttavani sairastuneen tai hänen puolisonsa on sairastunut, menen ilmoittamatta ja kysymättä katsomaan. Koska tiedän, että pääsääntöisesti potilaskin on iloinen ihmisten tulosta luokse, vaikkei enää olisi mahdollista keskustella, pelkkä läsnäolo on iloinen asia. Ei tarvi aina laittaa kahvia ja pullaa, voi vain olla ja jutella, he puhuvat, jotka voivat ja puhumaton voi kuunnella ja vaikka nauraa mukana. Näin olen kokenut oman potilaan kanssa.

3/3 | 

Niin totta kuin olla voi!

Vielä yksi mikä on muuttunut kyläilyissä: Muutimme viime vuonna maalaiskunnan pikkukylään, kukaan ei ole käynyt kotonamme toivottamassa meitä tervetulleiksi.

Muistan kun äitini kertoi 1980-luvulla, että hänen naapuriinsa oli muuttanut lapsiperhe ja hän meni toisen naapurinemännän kanssa viemään tervetuliaiskukat perheelle.

Kyllähän meille puhutaan ja kysellään viihtymisestämme täällä, kun tavataan vaikka postilaatikolla, ja onpa joku pysähtynyt ohiajaessaan ja jutellut, jos olemme paikalle sattuneet.

Mutta ketään ei ole ilmaantunut ovan taakse soittamaan ovikelloa - no nyt unohdin ihan lähinaapurin miehen, jolla oli ihan oikeaa asiaa jostain vesiasioista.

Onneksi on sukulaisia lähistöllä ja tuttavia, jotak voivat piipahtaa ilmoittamattakin.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Google-mapsin mukaan Joensuusta on linja-autolla matkaa Helsinkiin Kampin linja-autoaseman laiturille viisi 8 tuntia 34 minuuttia. Kilometreissä hieman vajaa 500. Vastaavasti Joensuusta Petroskoihin on bussilla Sortavalan kautta koukattuna matkaa 7 tuntia 15 minuuttia ja kilometreissä hieman vajaa 400. Eli Petroskoi on fyysisesti paljon lähempänä montaa Itä-Suomen paikkakuntaa kuin pääkaupunkimme. Henkisesti matka on kuitenkin monelle huomattavasti pitempi Petroskoihin. Autolla ja moottoripyörällä olen kaupungissa käynyt monta kertaa. Nyt kuitenkin toipuva solisluu esti kesäloman aikana kaikilla vehkeillä ajelun. Niinpä päätin kokeilla, millaista on halpaturismi naapurikaupungissa.

Matkaan lähdettäessä täytyy tietysti olla voimassa oleva passi ja siinä Venäjän viisumi. Minulta ne molemmat löytyivät jo luonnostaan. Jos viisumin joutuu hankkimaan, niin kertaviisumi maksaa 50 ja 100 euron välillä riippuen matkatoimistosta. Vuosiviisumin saa reilulla satasella. Seuraava vaihe oli majoituksen järjestäminen. Booking.comin kautta katseltuna halvinta on yöpyä hotellissa useamman hengen makuusalissa, josta sänkypaikan saa 350 ruplalla per yö eli noin kuusi ja puoli euroa. Kalleimmista hotelleista huoneen saa vajaalla satasella per yö. Päädyin varaamaan tutusta hotelli Runasta vuodepaikan kuuden hengen makuusalista. Hinta kuusi ja puoli euroa yöltä!

Seuraavaksi oli vuorossa bussilipun hankinta. Ensimmäinen yritys meni pieleen, koska minulla ei ollut lipun ostoon vaadittavaa passia mukana. Eihän siinä muu auttanut, kuin käydä kotona hakemassa passi ja takaisin Matkahuoltoon. Lipun osto oli yhtä helppoa kuin kotimaan bussilipun hankinta. Ja meno-paluulipulle kertyi hintaa huimat 26 euroa!

Lipun ostot ja varaukset tein lauantaina ja matkaan lähtö oli maanantaina klo 17.15. Matka sujui yllättävän rattoisasti. Puolet matkustajista oli venäläisiä ja puolet suomalaisia. Venäläiset olivat joko ostosmatkailijoita tai turistimatkalaisia. Suomalaiset pelkästään turisteja. Rajan ylitys tapahtui huomattavasti ripeämmin kuin henkilöautolla. Rajan jälkeen koin ensimmäisen takaiskun: ryhtyessäni valokuvaamaan bussia pysähdyspaikalla huomasin kameralaukussa olevan kaikki muu tarpeellinen paitsi kamera, joka oli unohtunut kotiin. Kuvat piti siten ottaa kännykällä. Moottoripyörän selästä koettuun verrattuna tie vaikutti huomattavasti huonokuntoisemmalta linja-autolla matkustettaessa, mutta ei kuintenkaan häiritsevästi huonommalta. Perillä Petroskoin auto-asemalla oltiin jotakuinkin aikataulun mukaisesti klo 00.30. Hotellini oli tien toisella puolen, joten nukkumaankin pääsin jotakuinkin inhimilliseen aikaan.

Rantabulevardin ihmeellisyyksiä oli ulkoilmaan rakennettu kuntosali. Sitä myös käytettiin.

Petroskoi on vuonna 1703 perustettu vajaan 300 000 asukkaan kaupunki, joka oli sodan aikana suomalaisten miehittämä. Sota runteli kaupunkia, mutta uskomattoman paljon vanhaa säästyi. Kaupunkiin tutustuminen kannattaa aloittaa rautatieaseman edessä olevalta Gagarinin aukiolta. Aukio itsessään ei ole mikään suuri nähtävyys, mutta sen reunalla osoitteessa Prospekt Lenina 38 sijaitsee turisti-info. Infopisteen anti ei ole kovin kummoinen, mutta ystävälliset tytöt antavat auliisti kaupungin kartan, johon on merkitty kaupungin nähtävyydet ja tärkeimmät ravintolat sekä kahvilat - toiselle puolelle venäjäksi ja toiselle englanniksi. Kartta on osin suuntaa antava, mutta kaikki tarpeellinen sillä löytyy. Karjalan tasavallan turisti-info löytyy Titovinkatu 3:ssa.

Suomi-talot aivan ydinkeskustassa.

Tavoitteeni oli antaa itselleni oikea kulttuuripläjäys. Aloitin nähtävyyksien katselemisella. Rautatieaseman edessä Gagarinin aukio oli nätti kokonaisuus. Siitä Leninin prospektia pitkin Pohjola-hotellille. Hotellia vastapäätä hienot ja kiistanalaiset Suomi-talot. Engelsin katua pitkin jatkoin Leninin aukiolle, jolla suuntaa oikeaan tai väärään näytti jättikokoinen betoni-Lenin. Aukion vieressä paloi ikuinen tuli tuntemattoman sotilaan haudalla. Hautarivistöstä löytyi muiden muassa suomalaisten Rahjan veljesten hautoja. Leninin aukiolta Karl Marxin prospektia alas ohi Kansallisen teatterin jatkui matkani ja sitten olinkin kaupungin perustajan Pietari I:n patsaalla ja rantabulevardilla.  Rantabulevardi itsessään on ihastelun arvoinen paikka. Suosittelen jokaiselle kaupungissa kesäkelillä kävijälle.

Petroskoin teollisuushistorian museossa pääsee muun muassa näkemään havainnollisesti vanhan tykin valmistuksen eri vaiheet.

Siipirikkona motoristina toki kävin tervehtimässä molemmissa paikallisissa mp-korjaamoissa työskenteleviä tuttaviani. Varsinaisista turistikohteista olin päättänyt tutustua teatteriin, nukketeatteriin, klassisen musiikin tarjontaan sun muuhun. Eihän siitä mitään tullut! Kaikki olivat kesälomalla. Tule syksyllä uudestaan. Elokuviinkin yritin, mutta kaikissa, mihin yritin, oli joku dupattu länsileffa menossa. Ei kiitos! No, Prospekt Lenina 28:ssa sijaitsee kaupungin näyttelysali, jossa on vaihtuvia taidenäyttelyjä. Tällä kertaa pääsin tutustumaan kansainväliseen luontovalokuvien näyttelyyn. Tietysti miehenä minua kiinnostaa tekniikka. Siihen tutustumiseen antoi hyvän mahdollisuuden Onegan traktoritehtaan valtavan teollisuuskompleksin reunaan, Kalininkatu 1, perustettu Petroskoin teollisuushistorian museo. Valitettavasti museo on täysin venäjänkielinen opastuksineen päivineen, mutta henkilökunnan ystävällinen ja aktiivinen osallistuminen vierailijan opastukseen ylittää suurimman osan kielimuurista. Museo on pieni, mutta jos tekniikka vähääkään kiinnostaa, kannattaa käydä. Ja museovierailujen huippuna oli Karjalan tasavallan kansallinen museo Kirovin aukiolla. Noin kolme euroa maksanut museovierailu sisälti ohjatun reitin läpi Karjalan historian aina kivikaudelta tähän päivään. Hyvin rakennetun ja runsaan pysyvän näyttelyn läpikäyminen kannatti. Niin paljon oli nähtävää. Selvisipä siinä sivussa myös Karjala-sanan etymologia. Tai ainakin niin uskon, vaikka oppaat toista selittivätkin! Kolmessa päivässä ei paljon enempää ehtinytkää ja hyvä näin. Jäipähän seuraavallekin retkelle nähtävää.

Petrovski-ravintola on säilyttänyt tasonsa vuosikymmenestä toiseen

Hyvää ruokaa on tarjolla ympäri kaupunkia, vaikka tuttavieni mukaan viime aikoina on etenkin lihan laatu heikentynyt ja esimerkiksi juustojen sortimentti kaventunut. Toivottavasti tämä suuntaus ajan myötä helpottuu. Pohjola-hotellin ravintolan ja sitä vastapäätä olevan Karelski gornitsan tietävät useimmat Petroskoissa käyneet. Pohjola on itsessään sen verran kallis ja kansainvälinen paikka, että kierrän kaukaa. Ruoka on varmasti ihan hyvää. Samoin kaikista isoista hotelleista löytyy kunnon keittiö. Ruoka on hyvää ja maksaa sen mukaisesti. Sama päteen myös suomalaisten omistamaan Karelski gornitsaan, joka on hinnoitellut itsensä ulos tavallisen kansan ulottuvista. Kaupungissa on kuitenkin paljon ihan laadukkaita ruokapaikkoja, joista päivällisen saa kohtuuhinnalla. Rantabulevardilla myydään herkullisa shaslikeja, oluen kera tietysti. Kannattaa kokeilla. Entisaikoina osoitteessa Andropovankatu 13 toimi laadukas ja kuuluisa ravintola Kavkaz. Ravintola toimii vieläkin, mutta on vain varjo entisestään. Sen sijaan jo 40 vuotta toiminnassa ollut Petrovski osoitteessa ploshad Lenina 2 on edelleenkin käymisen arvoinen. Jokainen etsii oman suosikkinsa, mutta minä olen jo 80-luvulta lähtien tykästynyt Lihaan Petrovskin tapaan. Mutta koko ruokailoittelun kruunaa ravintola Skazka Solomenskoje shosse 18:ssa. Skazkasta löytyvät Karjalan tasavallan parhaat shaslikit. Paikka on vain sen verran syrjässä, että taksit kyllä vievät paikalle, mutta paluukyydistä ei ole toivoakaan. Eli kannattaa mennä omalla autolla tai jättää väliin koko paikka. 

Taksikuski oli kuin naapurin poika. Homma kuitenkin pelasi.

Kaupungin keskusta on siinä määrin pieni, että siinä pystyy melko hyvin liikkumaan kävellen. Toki me suomalaiset emme ole venäläisiin verrattuna mitään kävelijäkansaa. Tähän ongelmaan löytyy parhaaksi ratkaisuksi julkinen liikenne tai taksi. Bussit ja johdinautot ovat halpoja - vain noin 50 senttiä per matka, mutta niiden ongelma on, että äkkinäisen on melkoisen mahdotonta arpoa oikea linja. Taksit sitä vastoin ovat helppoja, luotettavia ja halpoja. Parilla kolmella eurolla ajaa käytännössä minne tahansa kaupungin alueella. Kaupungissa toimii useita taksifirmoja, joilla on omat tilauskeskukset. Ellei kieltä osaa, kannattaa turvautua paikallisten apuun. Kokeilin tilaamista englanniksi. Joskus onnistui ilman mitään ongelmia ja joskus taas tuli jo esittelyvaiheessa luuri korvaan. Vaihtoehtoja tältä väliltä oli useita. Tilattaessa taksi ilmoitetaan oma osoite ja osoite, mihin ollaan menossa. Tilauskeskuksen tyttö ilmoittaa matkan hinnan ja auton rekisterinumeron sekä merkin ja värin. Hinta pitää, mitään ylimääräistä ei kukaan kysellyt. Joskus auton tiedot tulivat tekstiviestillä tai keskuksen soittamana.

Karjalan sanomien päätoimittaja Mikko Nevitski kertoi suomen ja karjalan kielen aseman olevan tällä hetkellä Karjalassa parempi kuin joitain vuosia sitten.

Petroskoi on kielellisesti vielä varsin umpivenäläinen paikka. Vaikka nuoret yhä enemmän opettelevat kouluissa englantia, siitä on edelleen vain vähän apua. Asiakaspalvelutehtävissä toimivat puhuvat pääsääntöisesti vain venäjää. Aloittaessani Petroskoissa käynnin joskus 80-luvulla näkyi kauppojen näyteikkunoissa kaikkialla suomalaista tekstiä. Nyt ei käytännöllisesti katsoen missään. Kävin haastattelemassa Karjalan sanomat -lehden päätoimittaja Mikko Nevitskiä. Kun puhutaan toisaalta karjalan tai suomen kielestä ja karjalaisuudesta tai suomalaisuudesta, niin näistä kulttuurillinen identiteetti voi hänen mukaansa paremmin. Karjalaiset ja suomalaiset ovat tietoisia etnisestä taustastaan ja haluavat pitää siitä kiinni vaalimalla erilaisia kansallisia perinteitä. Joka vuosi juhlitaan esimerkiksi juhannusta, joka muuten ei ole Venäjällä merkittävä juhlapäivä. Kielen suhteen ollaan pragmaattisia. Nevitskin mukaan suomen kieli on oppiaineena selvästi karjalaa suositumpi. Tämän selittää se, että suomelle on käyttöä muuallakin kuin kotikylällä ja akateemisessa tutkimusmaailmassa. Missään nimessä ei voi sanoa, että kansallisten kielten, kuten suomea ja karjalaa Karjalan tasavallassa kutsutaan, asema olisi vahva. Se on parempi kuin aiemmin ja erityisesti karjalan kielen asema on selkeästi parempi kuin kymmenen viisitoista vuotta sitten. Vaikka äidinkielenään suomea ja karjalaa puhuvien määrä onkin vähenemässä, kieltä kuitenkin opetellaan kouluissa vuosi vuodelta enemmän. Venäjän uusi kielen opetusta koskeva laki tosin kavensi mahdollisuuksia lukea suomea tai karjalaa pitkänä kielenä, mutta lyhyen kielen lukijoitakin riittää. Alueellisiakin eroja suomen ja karjalan puhumisessa on. Soutjärvi, Tsalna, Jyskyjärvi ja Kaleva ovat paikkoja, joissa suomea puhuviin ihmisiin voi törmätä kylänraitillakin - ulitsalla.

Skazkasta saattaa paikkakunnan parhaiden shaslikkien lisäksi löytyä vaikka mitä mielenkiintoista. Etenkin iltaisin.

Kokonaisuutena sanoisin Petroskoin olleen yhden lomaviikon käytön arvoinen. Nähtävää ja koettavaa sinne jäi vielä seuraavillekin lomaretkille. Niin, ja se halpa majoitus! Ensimmäisen yön sain nukkua yksin. Toisena iltana huonekaverina oli paikallinen ikäiseni mies. Katsoi tabletilta telkkua puolille öin, kovalla äänellä. Aamulla, kun heräsin hän oli jo poistunut. Ihmettelin, kun wc:ssä ikään kuin olisi tupakka tuoksunut! Kuvittelin varmaan. Illalla sama huonekaveri. Huomautin puolilta öin tabletin kovasta äänestä. Hiljeni, mutta puolitoista tuntia nukuttuani kuunneltuani miehen etenevän keuhkoahtauman aiheuttamaa yskimistä heräsin, kun hän poistui sängystään. Tupakalle wc:hen! Ja tätä jatkui koko yön. Aamulla seitsemältä herra sitten ryhtyi katsomaan tabletilta telkkua - ja volyymit isolla. Ärähdin asiasta. Äänet hieman hiljenivät, mutta ei herra vieläkään osannut käyttää korvanappeja. Minä poltin hihani. Haukuin kaverin ensin venäjäksi pystyyn, sitten suomeksi. Poistuin huoneesta ja maksoin itselleni loppuajaksi oman yksityisen kolmen hengen huoneen. Hintaan 1500 ruplaa eli melko tarkkaan 25 euroa per yö!

Ilkka Pirhonen

matkamies, omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

lopuksi tarina majoitusvalinnan onnistumisesta ja yhteenveto petroskoista matkailukohteena.

Juhannus tuli, Ja meni. Eikä ole tähän mennessä ollut näin tylsää juhannusta. Vaimolla on oikea puoli halvaantunut, ja minulla vasen käsi kantositeessä. Keskimääräisesti ottaen ja positiivisesti tulkiten muodostamme yhden toimivan ihmisen. vaan ei se niin mene. Kun minulta on käsi pois pelistä, olen melko hampaaton. Pystyn käyttämään vaimon vessassa, jos hänellä on verkkarit jalassa. 

Itseni kanssa on aivan sama. Pukeutmisen lisäksi ruuanlaitto on juuri ja jjuri mahdollista, kunhan suunittelee sellaista yhdellä kädellä tehtävää. Leivän leikkaamme yhdessä. Vaimo pitää leivästä kiinni, ja minä leikkaan. Auton rattiin ei ole asiaa. Sen verran olen antanut tilanteelle periksi, että päiväkävelyllä olemme käyneet, vaikka en käytännössä mitään pystyisikään tekemään, jos vaimo kompastuisi. Sellaistakin muutaman kerran vuodessa tapahtuu.

Niinpä vitimmekin kolme melko samanlaista päivää. Aamulla nukuttiin niin kauan, että kodinhoitaja tuli ovikelloa soittelemaan. Sillä aikaa, kun kodinhoitaja laitteli vaimon päiväkuntoon, minä katoin aamupalan. Syötiin aamupala. Vaimo poistui meikkailemaan ja minä petasin vuoteen. Yllättävän hankala homma yhdellä kädellä. Sitten hetki istuttiin ja luettiin. Puolen päivän maissa oli tunnin päiväkävelyn vuoro. Taas hetki lueskelua, jonka jälkeen onkin ruuan vuoro. Ruokailu on kiva juttu, siinä saa jälkihoitoineen aikaa menemään hyvinkin puolitoista tuntia.

Ruokailun jälkeen taas hetki levätään ja lueskellaan. Tai oikeastaan minä vetäisen puolen tunnin tirsat. Tässä vaiheessa vaimo ajaa puolisen tuntia kuntopyörällä, niin sanotulla aktiivi-passiivilaitteella, jossa on oma moottori käsiä varten. Pyöräilyn jälkeen vaimo aloittaa tv:n katselun, ja minä lenkitän koiran. Viimeinen isompi tapahtuma on, kun kodinhoitaja käy auttamassa vaimon yökuntoon. Loppuilta menee minulta somessa surffatessa ja vaimolta telkun ääressä. Valvotaan pitkään, että aamulla nukuttaisi kodinhoitajan tuloon saakka.

Ja joka hemmetin päivä sama ruljanssi, kun muuhun ei pysty. Vaan onnellisia ollaan, kun tiedetään tilanteen pikkuhiljaa vielä korjaantuvan. Joskus tulee kuitenkin vääjäämättä se aika jolloin ei enää korjaannuta. Silloin minä haluan vanhainkotiin, ryhmäkotiin tai ihan mihin tahansa, missä on muita ihmisiä!

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

 

 

 

Kommentit (4)

1/4 | 

Eikö se kodinhoitaja olisi voinut auttaa petaamalla sängyn, kun näki, että molemmat olivat vaivaisia? Vai eikö se kuulu hänen tehtäviinsä (tai sovi aikatauluun)...

Hatunnosto sinulle, myös voimakkaasta ja realistisesta, silti positiivisesta asenteesta. Kirjoituksesi ovat todella kiinnostavia, kiitos kun jaat arkeasi kanssamme. Hyvää vointia!

2/4 | 

Kiitos hienosta kirjoituksesta. Yksikätisenä hommien tekeminen on todella vaikeaa. Sitä ei sellainen ymmärrä, joka ei ole kokenut.

Minulla on ollut jäätynyt olkapää molemmissa käsissä. Ensin oikeassa ja pari vuotta sen jälkeen vasemmassa. Koko käsivarsi tulee todella kipeäksi ja voimattomaksi. Kättä ei voinut edes pään päälle nostaa niin hiusten pesukin oli yhtä tuskaa. Pakko oli pitää kipeää kättä kantositeessä ja liikuttaa ei saanut yhtään noin kuukauden verran ja käden palautuminen normaaliksi kesti yli vuoden. Onneksi sentään eivät kipeytyneet yhtä aikaa.

Jaksamista ja voimia tuleviin päiviin!

 

3/4 | 

Sä olet Ilkka mun idoli! Hitsi miten hyvin kirjoitat. Onko tää nyt tyylilajiltaan realismia vai mitä? Tsemppiä toipumiseen ja kesään teille kummallekin! Ethän vaan lopeta kirjoittamista..

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
4/4 | 

Kiitos vain kaikille kommentoineille. Tyylilajista en tiedä, mutta minun elämä nyt sattuu olemaan tällaista. Tsemppiä kaikille kesään. Kyllä tämä tästä.

 

Joskus, kun olin iältäni reilu nelikymppinen, aloin puhua sukulaisilleni ja ystävilleni 50-vuotissyntymäpäivistäni. Kerroin, että mitään syntymäpäivälahjoja ei sitten tuoda. Eikä kukkia. Juhlat järjestetään senhetkisen asuinpaikkakunnan rautatieasemalla tai paremminkin lähimmässä kahvilassa tai ravintolassa. Ja juhlat päättyvät siihen, kun juhlakalu nousee junaan lopullisena määränpäänään Vladivostok. Haluan nähdä koko laajan Venäjän maan Viipurista Vladivostokiin. Haluan käydä niin idässä, että jos menisin kauemmas itään, joutuisin länteen. Mutta ennen kaikkea haaveilin niistä lukuisista keskusteluista, joita saisin käydä junan lonksuttaessa kohti itää. Pyysin ystäviäni ja sukulaisiani, että lahjojen sijaan voisivat tukea matkaani. Suunnitelma kulki siten, että vaimoni hoitaisi käytännön järjestelyt eli ottaisi lahjoitukset vastaan ja laittaisi loput omia rahoja, jotta saisin muutaman satasen maksavan junalipun Vladivostokiin. Jännityksellä odottelin, että saankohan paluulipun ja jos saan, niin junalla vai lentokoneella. 

Vaan ei toteutunut se haave. 49. syntymäpäivänäni vaimolta puhkesi aivoverisuoni ja siitä alkaneen tapahtumaketjun seurauksena minusta tuli omaishoitaja. Monet kyselivät haavelemastani junamatkasta. Onko se peruttu vai vain siirretty. Ilmoitin haaveen romuttuneen. Mutta kuten monessa yhteydessä olen kertonutkin, elämääni tuli jonkinlaisen sopeutumisvaiheen jälkeen tilalle moottoripyöräily. Ja vuosi sitten kuntourheilu.

Olen useaan otteeseen kertonut, että nykyisen kuntoiluni taustalla on arjessa jaksaminen ja se, että pystyisin mahdollisimman kauan toimimaan vaimoni omaishoitajana sekä omasta ylipainosta eroon pääseminen. Nyt on jälleen moottoripyöräkausi aluillaan ja lienee syytä paljastaa myös kuntoilun taustalla piilevä haave. Olen jo vuosia halunnut käydä näkemässä Ural-vuoret ja käydä ajamassa moottoripyörällä Aasian puolella. Pieni Pripolarnyin kylä valikoitui kohteeksi siksi, että sinne vievä tie kulkee korkeimmasta kohtaa yli vuoriston. Korkeampiakin kohtia on, mutta niiden kohdalla mahdolliset tiet kulkevat laaksojen ja solien kautta. Olen valmistautunut erilaisin karttaharjoituksin asiaan jo pari vuotta. Viimeisen vuoden olen kohottanut kuntoa crossfit-salilla ja ottanut kaikki rokotukset. Seuraavana on vuorossa tänä kesänä miehen ja pyörän testaaminen ja tulevana talvena pyörän huoltaminen matkavalmiuteen.

Vaan niinhän se on tässä tarinassa kuten elämässä yleensäkin! Niin kauas pilvet karkaavat. Juuri kun homma alkaa näyttää hyvältä, tulee joku ja vetää maton jalkojen alta. Tällä kertaa maton vetäjänä toimi ilmiö nimeltä työttömyys. Toki olin sitäkin mahdollisuutta ajatellut, mutta en mitenkään varautunut. Olen ollut viimeiset kahdeksan vuotta pätkätöissä, ja aina on ollut edellisestä hommasta lähtiessä jonkinlainen haju jo tulevasta. Vaan nyt, nyt on valtiolla rahat niin loppu, että näyttää projektitutkijan työtilanne Pohjois-Karjalassa tosi huonolta. On ollut pakko alkaa varautua myös matkan perumiseen. Ei muuten, mutta henkisesti.

Vanha sanonta sanoo, että toivo kuolee viimeisenä. Niin se on tässäkin, niin kauan kuin ei ole toisin todistettu, jatkan valmisteluja ja toivon keksiväni jonkin ratkaisun ongelmaan. Kyllä se siitä.

Ilkka Pirhonen

omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat