Kirjoitukset avainsanalla omaishoitajuus

Sanotaan, että ei ole olemassa miesten ja naisten juttuja. Minä olen oppinut viimeisen kuuden vuoden aikana melkoisen paljon naisena olemisesta. Väittäisin, että on hyvin vähän viisikymppisen naisen asioita, joista en olisi edes jyvällä. Se kun tuo vaimo tarvitsee jotakuinkin kaikessa apuja. Molemmille, niin miehille kuin naisille, tekisi joskus hyvää päästä muutamaksi kuukaudeksi kokeilemaan toisen roolia.

Mutta sitten noiden varsinaisten naisena tai miehenä olemisen lisäksi ovat vielä ne ihan arkiset jutut. Auton renkaiden vaihdot, pyykin pesut sun muut. Kyllähän niitä voidaan omien voimien rajoissa tehdä ristiin vaikka miten. Ja on tehty, mutta ei aina ymmärretty. Niin kuin nyt tuota pyykinpesukonetta ja kuivausrumpua!

Kyllä minä ymmärrän, että auton nopeusmittarissa on lukemat 250 km/h saakka, vaikkei se kulje kun 165 km/h. Mutta mitä ihmettä tekevät pyykinpesukoneessa ja kuivausrummussa ne kilot? Meillä on kahdeksan kilon pesukone. Normaali lakanasatsi sisältää yhden parisängyn aluslakanan, kaksi petauspatjan päälle laitettavaa normaalikokoista lakanaa, kaksi pussilakanaa ja kolme tyynyliinaa. Ne kun laittaa koneeseen, niin se on täynnä kuin kirveen silmä! Ja painoa vain 3,5 kiloa. 

Soitto valmistajan asiakaspalveluun. Hyvin suomea puhuva virolaisneito selittää, että kilot tarkoittavat kuivan pyykin painoa. Siis sitä määrää, jonka kone jaksaa pyörittää. Kysyn, että kun minut on opetettu, ettei saa laittaa enempää kuin sen, mikä koneeseen survomatta mahtuu. Pitää kuulemma paikkansa. Käsi pitää mahtua vapaasti pyykin ja rummun yläosan väliin. No, meidän tapauksessamme tämä tarkoittaa kolmen kilon pyykkimäärää. Konetta ostettaessa myyjä vakuuttavasti selitti, että kahdeksan kiloa on niin paljon pyykkiä, että tällä kyllä pesee isommankin perheen pyykit. Ei olisi pitänyt uskoa myyntimiehen puheisiin. Myyjän logiikalla kahdeksan kilon koneeni onkin vain kolmen kilon kone! 

En minä ymmärrä näitä naisten juttuja! Ja kuivausrumpua ei vielä ole edes käsitelty. Niin, nopeusmittarissa lukee isompi lukema vain sen takia, että samaa mittaripohjaa käytetään useammassa mallissa. Noin niinkuin rouvasväelle tiedoksi, jos sillä nyt mitään merkitystä on.

Ilkka Pirhonen

Omaishoitaja

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (2)

1/2 | 

Minä en ole uskonut noihin kiloihin enää vuosikausiin. Koneiden koko on pienentynyt, mutta kilomäärät kasvaneet. Minulla on kokemusta pyykkikoneiden ostosta jo kuusikymmentä vuotta. Ja samalla koneiden kestävyys on supistunut koneen ulkomittojen pienenemisen verran. Se on sama ilmiö kuin autoissa. josain vaiheessa autotehtaat huomasivat, että heiltä loppuu työt, jos autot kestävät liian kauan ja ovat helppoja ja halpoja korjata. Oikein ikävä tulee Amazonia.

2/2 | 

Lähtökohta pohdintaan on pesukone, jota minä naisena käytän päivittäin, joku päivä usemmankin kerran. Tässä yksi päivä se teki stopin.Piti ruveta miettimään, mikä olisi ratkaisu, kun kone on erinomaisen tärkeä. Olin kerran vienyt sen korjaajalle, en siis yksin vaan sain apua pojaltani, oli ilta jolloin hänkin voi auttaa. Stoppipäivänä tuli kuitenkin sukulaismies käymään, jolloin valitin hänelle ja hän purki konetta tarpeellisen määrän ja toimenpiteen jälkeen sain taas pestä pyykkiä ja ihan samana päivänä. Sitä vain halusin sanoa, että kyllä mies on pesukoneenkin kannalta tärkeä, en oikein usko, että naiset yleensä ovat niin teknisesti kiinnostuneita tai sitten olen väärässä. 

Miten kestäviä nykyiset laitteet ovat,  se on joka kerta yllätys. Ehkä se kallein saksalainen kestää, olihan Amazonikin aikanaan kallis, tosin ruotsalainen. P-kolli

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Viime viikolla työmatka vei minut naapurimaahan vanhaan asuinkaupunkiimme. Sattui vielä niin, että osastomme matkasihteeri oli varannut hotellihuoneen entisellä kotikadullani sijaitsevasta hotellista. Minähän olin aivan innoissani! Illat kävelin tuttuja paikkoja katsellen. Ja joka ilta jonkin vanhan tutun luona kylässä. Tuli paljon mieleen asioita, mitä tapahtui niin sanotusti ennen vanhaan hyvään aikaan. Mukavaa oli - vanhoja muistellessa, vaikka päivät menivätkin työn merkeissä.

Yleensä kotiin paluut ovat ruutinia. Vaan ei ollut tällä kertaa. Kun reissun aiheuttama pienehkö univaje lisättiin keitokseen, oli mieli valmis temppuilemaan! Miksi tässä näin piti käydä. Matkalla tavatut kaverit jatkoivat elämäänsä kuten ennenkin. Tavallaan olin saanut viikon ajan maistaa tilannetta, jonka olin kokenut monasti ennen vaimon sairastumista. Vaimo Suomessa ja minä töiden perässä muualla. Ja kotiin palattuani elämä jatkui normaalina. Kun se tällä kertaa ei enää jatkunutkaan, valtasi väsyneen mielen tunnetila "eniten vituttaa kaikki"!

Onhan se sama tunne koko ajan olemassa pohjalla, mutta tietoisella positiivisuuden ylläpidolla tunne kestää piilossa. Mutta joskus tulee tilanteita, jolloin se pääsee yllättämään nurkan takaa. Tulee harmitus, että miksi minulle piti käydä näin? Miksi vaimolle kävi näin? Miksi meille? Mielen valtaa kateus muita ikätovereita kohtaan. Olisimmehan sitä mekin tuon vähän pidemmän tikun ottaneet.

No, pari yötä hieman normaalia pidemmillä yöunilla, ja elämäkin alkoi taas vaikuttaa paremmalta. Syksyn harmauskin muuttui enemmänkin keltaiseksi. Tämä oli kuitenkin taas kerran yksi muistutus siitä, että on oltava hyvin tarkkana, ettei katkeruus saa valtaa. Iloisella mielellä jaksaa paljon paremmin.

Ilkka Pirhonen

cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (12)

1/12 | 

Näinhän se tahtoo mennä. että järjen  ja tunteen "keitoksesta" syntyy monivivahteinen soppa. Pitkiäkään tikkuja ei riitä kaikille, tosin pitkäkin tikku tahtoo joskus käydä melko lyhyeksi.

Jossittelun ja katkeruuden tiehän ei johda muuhun kuin syvemmälle "katkeruudensuohon", annetaan vain senkin "vitutuksen" tulla, kunhan se ei jää pysyväksi. Lopulta kuitenkin ne hyvät asiat ovat niitä jotka kantavat vaikeuksien yli. Rutiineitten rikkominenkaan ei ole pahasta, niitäkin kannattaa harrastaa.

Parisen kuukautta sitten kirjoittelin vaimon hakemusta tuettun palveluasumisen  yksikköön ja nyt  reilu kuukausi on harjoiteltu erillään asumista. Eipä tämäkään asia ihan niin yksioikoinen juttu ole, vaatii kyllä sopeutumista, mutta toisaalta ihminenhän on sopeutuvainen. Tunne ja järki tahtoo pyrkiä sekottumaan, ainakin näin alkumetreillä.

Mukavaa syksyn jatkoa kaikille, harrastetaan, liikutaan, ulkoillaan, uskalletaan rikkoa rutiineja ja ollaan/ tullaan hyvälle mielelle.

Köpä

 

kirsikankukka55
Liittynyt24.8.2015
2/12 | 

Riittävän unen merkitys on aika suuri. Väsyneenä on todella vaikea ylläpitää hyvää mieltä. Ja miten helposti pinna katkeaa ja kaikki mahdollinen ärsyttää

3/12 | 

Hei!

 

Kiva että sait tavata vanhoja tuttuja vaikkakin muistot nousivat mielen syövereistä. Kannattaa lohduttaa itseään, että kyllä heidänkin elämät ovat muuttuneet eikä menneet päivät palaa myöskään heidän elämään. Itse mietin samoja asioita kun elämä heitteli ja olisi ollut mahdollista muuttaa paikkakunnalle missä olin elänyt elämäni parhaat vuodet. Päätökseen jäädä tälle 'paskalle' paikalle vaikutti juuri että elämä vanhassa 'lintukodossakin' oli muuttunut. Ja kyllä aika muistotkin kuultaa.

Uni on äärettömän tärkeää eli unta palloon aina kun mahdollista!

Köpälle tsemppiä!

 

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
4/12 | 

Köpä, sinä elät tilannetta, jota itse olen monasti miettinyt. Omalta kohdaltani olen todennut, että kun vuosia elää omaa elämäänsä ikään kuin toisen ihmisen kautta, on varmasti todella vaikeaa sitten aikanaan päästää irti. Oli se irti päästäminen sitten asumis- tai hoitomuodon vaihtamista tai puolison kuolema. Tuo kuolema tuntuu aina pahalta. Siihen ei voi valmistautua, mutta noihin muihin mielestäni kyllä. Ja sitä olen omilla irtiotoilla arjesta yrittänyt kovasti tehdäkin. Silläkin uhalla, että sitten arjen koittaessa saattaa vähän iskeä takaisin, niin kuin tällä kertaa.

Tsemppiä arkeen.

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
5/12 | 

Kirsikankukka55, se on muuten juuri noin. Eikä koske pelkästään tunne-elämää, vaan kaikkea muutakin toimintaa. Olen itsessäni tehnyt sen havainnon, että viiden kympin jälkeen on unen tarve lisääntynyt. Tai tulee ilmankin toimeen, mutta sitten ei mistään vaan tule mitään. Sopivassa suhteessa unta ja ulkoilmaa, niin hyvä tulee!

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
6/12 | 

Vierailija, noinhan se on. Ei minullakaan nämä tunnereaktiot niinkään tuohon paikkakuntaan ja ihmisiin liittyneet, vaan tuohon perusasetelmaan. Minä työreissulla ja vaimo kotona. Juuri näihin ihmisiin ja tähän paikkakuntaan liittyvänä olen tuon asetelman kokenut niin monasti, että siitä syntyi sitten takauma "vanhoihin hyviin aikoihin". Vaan kyllä tämä taas tästä on lähtenyt.

7/12 | 

Olin vuoden ajan omaishoitajana miehelleni. Hän oli vasta vaille neljänkymmenen, mutta eli terminaalivaihetta laajalle levinneen syöpänsä vuoksi. Tavaton väsymys oli vallitsevana elämässäni tuon vuoden ajan, jopa kauemminkin. Pienet lapsemme vaativat oman huomionsa joten uneni jäivät parhaimmillaankin viiteen tuntiin yössä. 

En edes miettinyt hänen sairaalaan menoansa. Olin luvannut aikanaan tahtoa olla hänen kanssaan niin hyvinä kuin pahoina päivinä aina kuolemaan asti. Hänen vanhempansa asuivat samassa pihapiirissä kanssamme, mutta mieheni ei kelpuuttanut äitiään edes mehua hänelle antamaan. Kauppareissuiltakin tulin aina "kieli vyön alla" kotiin. Mitään kontaktia ulkopuoliseen maailmaan ei minulla ollut.

Hänen menehdyttyään syliini eräänä kevättalven yönä nukuin hänen vieressään aamuun saakka. En muista seuraavasta kolmesta kuukaudesta kuin sen, että istutin tuhansia koivuntaimia lähelle kotiamme. Se työ helpotti pahinta tuskaani. Lapset olivat kanssani metsässä, nelivuotias merkkasi kuitunauhoilla taimia ja esikoinen laittoi pieniä puita tekemiini kuoppiin. 

Saimme paljon tukea läheisiltämme tuolloin. Sisareni ja kaksi veljeäni auttoivat usein käytännön asioissa ja kuuntelivat purkautumistani. Vähitellen positiivisuus sai alaa ajatuksissani. Metsä, järvi sekä lukeminen sekä muu harrastaminen lasten kanssa veivät ajatuksiani hieman kirkkaampiin väreihin. Hain ulkopuolista apua myös terapeutilta, sen koin hyvin antoisaksi.

Olette kirjoittaneet viisaita oivalluksia. Aina ei positiivisuudesta ole apua, sitä tunnetta ei vain yksinkertaisesti ole olemassa joissain tilanteissa. Yrittäkäämme jaksaa vaihtelevin tuntein hetki kerrallaan.

Kerttu

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
8/12 | 

Kerttu, tarinasi oli todella koskettava. Tämä nykymaailma on vain niin täynnä kaikkea ihanaa. Ikään kuin emme saisi sanoa, että joskus on myös vähemmän ihanaa. Sanotaan se kuitenkin.

9/12 | 

Ruotsin omaishoidosta oli TV ykkösen ohjelma Rakas isä. Katselin sitä, täytyy sanoa, että onneksi meillä Suomessa on päästy pidemmälle omaishoidon suhteen.Suomessa kaikki hoitajat eivät vielä saa rahallista korvausta työstään eikä ilmeisesti aina ole saatavilla sopivaa lomapäivien hoitokotia potilaalle.Ruotsissa ei ole omaishoidon palkkiota ohjelman tietojen mukaan. Ohjelmassa kerrottiin vähän muidenkin eurooppalaisten tavoista hoitaa vanhempiaan, suomalaisesta käytännöstä ei puhuttu.

Positiivisuus on hyvä apu omaishoidon päivissä ja vaikka sitä ei joka kerta löydäkään, jos joutuu heräämään yöllä monta kertaa, jos vuodevaatteet ja potilaan vaatteet pitää vaihtaa pienen hetken päästä edellisestä vaihdosta. Pienikin merkki että esim. potilaalla on lämpöä, mistä se johtuu, onko vain normaalia vilustumista vai onko taas virtsatulehdus, joka tulee niin helposti vaippaa käyttävillä.? Tummat ajatukset tunkevat helposti, pitääkö tilata ambulanssi, ja se vie keskussairaalaan, siihen entiseen ensiapuun, josta potilas viedään kuitenkin alempaan sairaalaan. Viikonloppu on pahin, ensiavussa on paljon juopuneita, toisiaan ja itseään kolhineita ja nämä muut sairastuneet odottavat sermiensä takana. Jotkut huutavat apua, mutta omaiseni ei siihen pysty, koska ei voi puhua.

Niinkauan on aina hyvä, kun ihminen saa kävellä, puhua, syödä ja juoda, nämä asiat kun otetaan pois, pitää löytää korvaavia asioita. Siinä sitä positiivistä ajattelua tarvitaan sekä potilaalta että hoitajalta.Hyvää pyhäpäivän jatkoa, P-kolli

 

 

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
10/12 | 

P-kolli, se on juuri noin. Opin asian sopeutumisvalmennuskurssilla, jossa kaikki olivat käyneet läpi samanlaisen sairastumisen kuin vaimoni. Näin, että oli ihmisiä, joiden tilanne oli huomattavasti parempi kuin meillä. Näin myös ihmisiä, joiden tilanne oli huomattavasti huonompi kuin meillä. Päädyin keskittymään siihen mitä on, enkä siihen mitä puuttuu. Meillä on kuitenkin vielä puhumista lukuun ottamatta nuo kaikki mainitsemasi asiat. Yritämme olla niistä iloisia. Ja olemmekin. Joskus sitten vain tulee noita yllä kuvatun kaltaisia päiviä, jolloin tulee ajatelluksi "liikaa".

kirsikankukka55
Liittynyt24.8.2015
11/12 | 

On jotenkin outoa se, että helposti syyllitää itseään siitä, jos ei aina jaksa olla positiivinen ja toivoa täynnä. Eihän se elämä niin mene. Eikä rakkaus vähene, jos ei aina jaksa toista. En ole ollut omaishoitaja, mutta pienten lasten äitinä joskus olleena ja nyt mummona on niin tuttua se, että joskus ajatuksiin livahtaa kaikenlaista ei niin positiivista noista nassikoista ja silti he ovat suurin piirtein koko elämäni.

kaikenlaiset tunteet ovat osa elämää ja sallittuja

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
12/12 | 

Kirsikankukka55, minä olen siinä onnellisessa tilanteessa, että en varsinaisesti syyllistä itseäni - mistään. Sitä vaan pyrkii säilyttämään tuon positiivisen asenteen, koska tietää, että muuten ei kauaa jaksa.

Kun ihminen kohtaa aivoinfarktin, moni asia muuttuu. Tai sitten ei. Kaikki ovat yksilöllisiä tapauksia. Vaimoni tapauksessa aivoinfarkti syntyi puhjenneen aivovaltimon leikkausoperaation komplikaationa. Jo kuusi vuotta kestänyt kehitys infarktista tähän päivään on ollut vaiherikas. Olen monellakin tapaa saanut nähdä kehityksen pienestä tytöstä aikuiseksi naiseksi uudelleen. Tiedän näin tapahtuneen kahdesta syystä. Ensinnänkin vaimoni on kertonut terveenä ollessaan lapsuudestaan ja siitä, millaisista asioista, esimerkiksi ruuista on pitänyt milloinkin. Toisaalta ystävänsä ovat kertoneet tarinoita kouluvuosilta, toki vaimo itsekin ehti niitä sivuamaan. Samat asiat on käyty nopeutetulla ajastuksella läpi. Vierestä kehitystä seuranneena sen on nähnyt paremmin kuin käymäseltään asiaa arvioivat muut ihmiset.

Toinen vierestä paremmin näkyvä asia ovat olleet vaurion aiheuttamat muutokset. Näistä näkyvimpiähän ovat toispuoleinen halvaus ja afasia. Ja nämä yleensä huomataan. Mutta sitten ovat ne pienet asiat, joita kylässä käyvä ystävä tai sukulainen ei huomaa. Me vierellä kulkevat perheenjäsenet huomaamme. Usein nämä pienet merkit kertovat siitä, että ulkoisen ilmenemismuodon saavien vaurioiden lisäksi todennäköisesti on vaurioitunut muutakin. Näistä muutoksista emme voi olla varmoja. Menetettyä puhekykyä harmitellessa olen monasti miettinyt, kumpi on sitten meille omaisille armeliaampaa. Se, että näemme ja kuulemme meille rakkaan ihmisen joutuvan opettelemaan kommunikointiaan uudelleen ilman sanoja - tahdonalaisten liikkeiden vajaatoimisuudella eli apraksialla höystettynä. Vai sekö, että ihminen osaisi puhua, ja samalla kuulisimme sen kaiken muun, mikä on infarktin seurauksena mennyt rikki? Vastausta en ole mielestäni löytänyt, joten olen päätynyt hyväksymään asian. Tapahtuneelle ei enää voi mitään!

Yksi näistä epäselvistä asioista on läheisen ihmisen pois meno eli raadollisemmin sanottuna kuolema. Meillä minä olen aina ollut se, joka ei hautajaisissa pysty lukemaan kukkalaitteen nauhoja ja itkee päiviä läheisen kuolemaa. Vaimo on aina ollut minua enemmän realisti. Toki kuolema on niittänyt tähän saakka satoaan enemmän minun puoleisessa suvussa. Mutta kun ne vanhenevat ne vaimonkin puoleiset sukulaiset! Olen jo vuosia pelonsekaisin tuntein odottanut aikaa, jolloin väki alkaa siltä puolen harvenemaan. Kuinka vaimo reagoi? Toimiiko hän lapsi-moodissa vai omaan vanhaan tapaansa realistisesti? Vai löytyykö joku uusi tapa reagoida? Ja miten minä reagoin? Kuinka osaan tukea vaimoa surun hetkellä? 

Vaikeita kysymyksiä, jotka eivät saa vastausta kuin elämällä. Tänä vuonna on sitten eletty kuolemia seuraten. Vaimon lähisukulaisia on kuollut. Ihmisiä, joiden tarinoita vaimo voisi kesämökin terassilla ihailua tuntien kuunnella, ei enää ole. Minä olen ollut tapani mukaan varsin suruissani. Ja vaimo suhtautunut asioihin vanhaan malliin varsin realistisesti. Suru on kestänyt samoissa rajoissa kuin terveenä ollessaankin. Minä olen helpottunut!

Pirhosen Ilkka
omaishoitaja
cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (2)

1/2 | 

Herätti taas ajatuksia tämä pohdiskelu. Eräs asia, jota haluan kysyä Sinulta Ilkka, kohtelevatko tutut ihmiset ja vieraammat samalla tavalla vaimoasi?  Itse olen joutunut katselemaan, miten moni vuosien mittaan tutuksi tullut ihminen ei osaa suhtautua mieheni sairauteen. He eivät pysähdy , kulkevat pyörätuolin ohi, morjenstavat minua, kuitenkin mies pyörätuolissa tuntee ihmiset, muistaa heidät, mutta ei ehdi edes kättä nostaa, koska sekin on hidastettua liikettä, puhumattakaan siitä, ettei voi enää  huudella perään. Osa porukasta jää ja puhuu ja kättelee, niinkuin ihmistä tavattaessa on tapana. Sitten olen mielestäni huomannut, että etenkin miesten on vaikea kohdata sairas mieheni.

Surusta läheisen ihmisen kuoleman johdosta, ei ole sanoja, kyyneleet vierivät ja kertovat ikävän. Läheisillä, jotka katsovat mieheeni, tulevat vielä vuolaammat kyyneleet.

Nyt on kuitenkin elokuu ja voidaan nauttia kesästä! Hyvää elokuuta, P-kolli

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
2/2 | 

Suhtautuminen ei kulje akselilla tuttu-tuntematon. Eroa kuitenkin on. Kaikki toki huomioivat vaimoni, mutta eri tavalla. Osa keskusteleen täysin normaalista. Sitten ovat ne lepertelijät, joille pitää sanoa, että voit puhua aivan normaalisti. Loput ovat sitten siitä väliltä. Hyvää loppukesää kaikilla.

Nyt joutaa taas vaikka iltojen iloksi grillailemaan.
Nyt joutaa taas vaikka iltojen iloksi grillailemaan.

Lomat on sitten lusittu. Tämä päivä meni lähinnä sopeutumisessa. Aamupäivä meni sähköposteja lukiessa. Olihan noita kertynytkin. En nimittäin avannut kertaakaan loman aikana työsähköpostia. Vastaamiset ja mahdolliset toimenpiteet jätin suosiolla huomiselle ja ihmettelin iltapäivällä vain noin yleisellä tasolla, että mitähän sitä huomenna muuta tekisi. Tekemistä kyllä riittää, mutta tämä rytmin vaihdos on aina yhtä vaikeaa. Vaan kyllä se tästä jouluun mennessä alkaa taas sujua.

Monta vuotta minä laskeskelin innokkaana, kuinka pitkä aika vielä olisi, että pääsisi eläkeputkeen. Ja juuri kun alkoi olla lähellä, muuttivat pahalaiset sääntöjä. Mutta tänä keväänä oivalsin, että uudet säännöt eivät olekaan se suurin paha. Suurin paha on se, jos jään pois töistä tai eläkkeelle. Eli en enää ole työmarkkinoiden käytettävissä.

Silloin uskoakseni katoaa vaimolta henkilökohtainen avustaja, ja vaimo joutuu sietämään minua päivästä toiseen ja aamusta iltaan. Poislukien ainoastaan kerran kuukaudessa oleva omaishoitajan vapaa viikonloppu ja 65 ikävuoteensa saakka Kelan maksama laitoskuntoutusjakso. Tai ainakin näin minä olen ymmärtänyt. Eihän minua noin paljoa siedä kukaan! Tällainen ylisosiaalinen tyyppi kun joutuu sidotuksi kotiin, niin siinä kiukustuvat niin ukko kuin akka ja muu ympäristön väki. Tein periaatepäätöksen jatkaa työelämässä niin kauan kuin se on mahdollista. Että ei tässä auta loman jälkeenkään muuta kuin sopeutua!

Tänään tein sijoituksen tulevaisuuteen. Olin kesälomareissun jälkeen kaksi päivää siinä määrin puhki, että totesin kunnon kohotuksen ja ehkä painon pudotuksen olevan paikallaan. Ilmoittauduin crossfit-peruskurssille. Tuo työssä jaksaminen on kahdesta motivaattorista se pienempi. Suurempi on kahden vuoden päähän suunnittelemani pitempi moottoripyöräretki. Saa nähdä, kuinka onnistun...

Sitä odotellessa. Hyvää kesän jatkoa kaikille toivottaen
Pirhosen Ilkka
cooking.snowman@gmail.com

Kommentit (9)

Leinikki
Liittynyt24.7.2014
1/9 | 

On aivan väärin olettaa, että eläkkeelle jäävät puolisot hoitavat tehtäviä, jotka kuuluvat yhteiskunnalle. Eläkeläisen tulee voida jo levätä itsekin, ja luopua suurista vastuista kuten vaikeasti sairaiden omaisten hoidosta. Pidä melua asiasta! Ehkä lakia ja vaatimuksia ehditään muuttaa ennen sinun eläkeikääsi!

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
2/9 | 

Kiitos palautteestasi.

Juuri noinhan se on. Väärin mikä väärin. Se vaan se luopuminenkin osaa olla vaikeaa. Kun on vuosikausia pitänyt huolta lähimmäisestään, niin luopuminen ja puolison laitoshoitoon vieminen ei sitten niin helposti välttämättä käykään. Kyse lienee samasta asiasta, kun sanotaan, että muista pitää huolta myös itsestäsi. Helppo sanoa, mutta vaikea tehdä.

En toki kiellä, etteikö tässä omaishoidon kentässä esiintyisi törkeää vanhojen ihmisten hyväksi käyttöä. Ääriesimerkki, kun perhetuttumme lähipiirissä sokea toimi alzheimeria sairastavan miehensä omaishoitajana. Siihen onneksi viimein sosiaalityöntekijät älysivät puuttua.

3/9 | 

Olen seurannut Sinua en jätä-blogeja ja arvostukseni kirjoittajaa kohtaan on korkealla. Hän on käynyt omat taistelunsa ja ihailtavasti valinnut omaishoitajan tien. Jokaisen kannattaisi lukea nämä blogit.  Ilmatar

Mökin muori
Liittynyt8.5.2014
4/9 | 

Tähän voisi heittää kysymyksen jotta jos sinulla vähänkin voimia riittäisi niin pystyisitkö laittamaan puolisosi laitoshoitoon vai hoitaisitko häntä itse kotona? 

Nuo omaishoitajien lomapäivät pitäisi kuitenkin pystyä toteuttamaan ja niitä pitäisi olla huomattavasti nykyistä enemmän että arvokasta työtä tekevät eivät vallan uupuisi. 

5/9 | 

Ihan koko päiväksi Mökin muori antoi ajattelemista kysymyksellään. Jos täydellisen vastauksen kohdaltaan antaisi, se nielisi paperia.

Vuosien saatossa olen oppinut paljon. Ehdoton ajatukseni olisi hoitaa puolisoa kotona. Aika tekisi tehtäväänsä, ehkä hoidettava huononisi, ehkä minä väsyisin. riutuisin. Siinä vaiheessa olisin valmis tekemään muutosratkaisun. Olisin siis kypsynyt ymmärtämään, etten enää kykene hoitamaan. Sallisin itseni tehdä ratkaisun. eikä minulle jäisi jossittelevaa ajatusta. olisiko minun pitänyt vielä jaksaa. Elämän kulkua ei tiedä, hyvän mielen haluaisin säilyttää.

Täällä nettiystävämme kirjoitti, kuinka tuntuu hyvältä saada hoidettavalta mieheltään  lämpimän katseen kiitokseksi.  Jos hoidettavan ja hoitajan yhteys on tätä luokkaa, se antaa voimia ja haluja auttaa puolisoaan. Mitä muuta hyvää osaisimmekaan vanhana tehdä. Tiedän, että asiat eivät ole aina näin hyvin. Itse en ehtinyt olla omaishoitajana puolisolle kuin neljä päivää, en siis ole oikea ihminen kirjoittamaan. Silti olisin halunnut hoitaa häntä nämä kuluneet viisitoista vuotta, näillä esittämilläni ajatuksilla. Ilmatar

 

                                                                            

 

 

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
6/9 | 

Kiitos Ilmatar suosituksista. Itse ei tule asiaa kovinkaan paljon tuolta kantilta ajateltua. Nimittäin asiat, joita yhtenä hetkenä pidämme poikkeuksellisina ja tavalla tai toisella jokapäiväisestä poikkeavina, muuttuvat kauan jatkuessaan arkipäiväisiksi ja tavanomaisiksi.

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
7/9 | 

Mökin muori, tuo kysymyksesi on todella vaikea. Meitä ihmisiä on niin monenlaisia. Toisilla ei riitä voimia jatkaa sairaan puolison kanssa, toisilla ei taas riitä voimia lähteä. Jokainen tekee itse ratkaisunsa, ja se on useimmiten se paras ja oikea. 

Omaishoitajien vapaapäivät pitäisi pystyä tosiaan kaikki pitämään. Meillä ei onneksi ainakaan vielä ole niiden kanssa ongelmia. 

8/9 | 

Luin näitä kirjoituksia ja Ilkan lause, että vaimo menettäisi henkilökohtaisen avustajan, jos Ilkka jäisi eläkkeelle. Minun mielestä ei niin käy, koska vammaisella on oikeus henkilökohtaiseen avustajaan, ja sellaisena ei voi omaishoitaja, tässä nyt puoliso , toimia. Oma mieheni on oikeutettu henkilökohtaiseen avustajaan, itse olen tänään jo oikea eläkeläinen. Henkilökohtaisen avustajan hankkiminen on kovin työlästä, asumme pienessä kylässä, julkista liikennettä ei ole ja yleensä avustajilla ei ole autoa eikä edes ajokorttia. Olen ratkaissut ongelman sillä että pystyn itse kuljettamaan miestäni Transporter - autolla , hänellä on vielä käsivoimia, joilla ponnistaa istumaan , kun pyörätuoli viedään aivan auton viereen. Toisaalta olen vaatinut fysioterapian hänelle, kaksi kertaa viikossa 1 tunti kerrallaan ja sinne kuljetuksen hoitaa invataksi. Fysioterapia tapahtuu n 18 kmn päässä meiltä. Hoidan miestäni nyt viidettä vuotta ja viime vuonna hänestä tuli sänkypotilas. Hän istuu joitakin aikoja pyörätuolissa, mutta hänet on siihen autettava, tasapaino on kokonaan pois ja kävelyssä onnistuu vain ne pari askelta, jotka vaaditaan sängystä tuoliin. Omaishoidon vapaat olen jotenkin päässyt hyödyntämään ja nyt syksypuolella olen ajamassa intervallihoitoa, koska kieltämättä olen ajoittain jo aika väsynyt. Mieheni ei puhu eikä voi niellä, mutta lightwriter ja erinomainen keskinäinen tunteminen auttaa tulkitsemaan häntä. Hänellä on näkö, muisti ja tuttujen tunteminen tallella ja parasta on hyvän musiikin kuuntelu kun sängyllä aikaa viettää. Voimia jokaiselle omaishoitajalle, P-kolli

Ilkka Pirhonen
Liittynyt3.6.2014
9/9 | 

Kiitos P-kolli,

tätä sanotaan vertaistueksi. Tuo näkemykseni henkilökohtaisen avustajan ja oman kotona olemisen välisestä yhteydestä perustui olettamukseen, ei tietoon. Ainakin minä, jos olisin kaupungilla töissä, yrittäisin saada asian tuolle mallille! 

Ja mitä tulee puolison ymmärtämiseen, niin olen usein todennut, että elämässä tiukan paikan tullen on arvaamatonta hyötyä siitä, että on elänyt saman ihmisen kanssa vuosikymmeniä.

Seuraa 

Ei tässä näin pitänyt käydä. Ilkasta tuli omaishoitaja yhdessä yössä.

Ilkka Pirhonen on 57-vuotias mies Joensuusta, samanikäisen vaimonsa omaishoitaja. Blogissaan Ilkka tuo esiin omaishoitajan arjen – ja irtiotot – kiertelemättä. Välillä mies karauttaa pollantyhjennysreissulle maailman ääriin. Tai ainakin Venäjän laidalle. Tälle läntiselle.

Blogiarkisto

Kategoriat