Sanotaan, että vuosikymmenten yhdessä elämisen myötä puolisot alkavat jossain määrin muistuttaa toisiaan. Ja kasvavat ikään kuin toisiinsa kiinni. Tuosta muistuttamisesta en ole kovinkaan varma - ainakaan, jos puhe on ulkoisesta olemuksesta. Ajattelun ja arvostusten osalta olen toki valmis allekirjoittamaan väitteen.

Mitä taas tulee kiinni kasvamiseen, niin olen täysin samaa mieltä. Sanoin jo tässä pari vuotta sitten toimittuani neljä vuotta omaishoitajana, että jos vaimolle nyt tapahtuisi jotakin, niin minä olisin henkisesti hukassa. Tajusin eläväni niin vahvasti myös omaa elämääni vaimoni kautta. Silloin en vain ymmärtänyt tehdä asialle mitään.

Viime syksyyn saakka lakisääteiset omaishoitajan vapaat olivat kohdallani hoidettu erinäisistä syistä johtuen siten, että aiemmin kuusi kertaa kuukaudessa palveluntarjoajafirmasta tuli kaupungin laskuun tyttö neljäksi tunniksi kerrallaan kotiimme, ja minä sain touhuta mitä halusin. Viime vuoden alusta kerrat putosivat lain säätämään minimiin eli kolmeen kertaan. 

Tällä järjestelyllä yhteiselo vaimon kanssa muodostui varsin intensiiviseksi. Kun sitten kerran vuodessa vaimo pääsi kahdeksi viikoksi laitoskuntoutukseen, minä olin vapaa kuin taivaan lintu. Osasin viettää tuon ajan tosi mukavasti – ei ollut kotiasiat mielessä koko aikana. Vaan sitten tuli se morkkis. Ihan niin kuin olisi käynyt ryyppäämässä perheen viimeiset ruokarahat! Samanlainen paha mieli jälkeenpäin.

Ja tämä tapahtui joka kesä! Pikemminkin oli kyse säännöstä kuin poikkeuksesta. Silloin, kun vaimo oli vielä terve, elimme osan elämästä yhdessä ja osan yksityisesti. Järjen tasolla tiesin, että tuommoiset omien juttujen tekemiset olivat oman jaksamiseni kannalta ensiarvoisen tärkeitä. Tunteen tasolla asia oli toisin. Minulla oli kivaa, mutta vaimo ei pystynyt siitä kivasta nauttimaan. Ja sitten minulle tuli syyllinen olo, vaikka ei ollut tehnyt mitään väärää. Tätä se on kun on liiaksi toiseen ihmiseen kiinni kasvanut.

On aina helppoa sanoa, että pidä huolta itsestäsi. Käytännössä sen toteuttaminen ei ole aina niin helppoa. Minulle tämä helpotus tuli oman sairastumisen kautta. Päivälleen vuosi sitten sairastuin vakavasti. Sairauteen, joka ei johtunut omaishoitajuudesta tai sen aiheuttamasta rasituksesta tai stressistä, palaan ensi viikolla. Kuitenkin kuukauden sairaalajakson päätteeksi muutimme omaishoitajan vapaapäiväjärjestelyä.

Viime syksystä lähtien vaimo on ollut kerran kuukaudessa viikonlopun perjantaista sunnuntaihin perhehoidossa. Vaimo on tykännyt, ja minä olen tykännyt. Se vaan tuo yhteen kasvaminen on vaivannut. Aina kesälomaan ja heinäkuuhun saakka minua on jokaisen vapaan viikonlopun jälkeen vaivannut morkkis siitä, että minulla on ollut mukavaa. Nyt kuitenkin heinäkuussa olleen laitoskuntoutusjakson jälkeen ei moista enää ollutkaan. Eikä ollut elokuun vapaan viikonlopun jälkeen. Josko minä nyt olisin edes hieman palannut tässäkin suhteessa takaisin normaaliin. Aika näyttää.