Olen elämäni aikana ollut kymmenillä rippikoululeireillä. Leirin päätteeksi otetaan aina ryhmäkuva. Alkuvuosina kuulin ryhmäkuvista usein kommentin,  että ei sinua erota ollenkaan joukosta. En koskaan ollut tyytyväinen tuosta kommentista.  Halusin näyttää ikäiseltäni naiselta enkä teini-ikäiseltä rippikoululaiselta. Mitä enemmän ikää on tullut, sitä vähemmän on haitannut se, että ihmiset ovat pitäneet minua nuorempana kuin oikeasti olen. Silti edelleenkin tuntuu hyvältä silloin, kun minua kohdellaan oikean ikäisenä.

Nuoruus on aikanamme suuressa arvossa. Lapset eivät ehdi olla lapsia, vaan heillä on kiire kasvaa nuoriksi. Nuoret aikuiset eivät halua kasvaa aikuisiksi, vaan elävät pitkitettyä nuoruutta. Nuorten vanhemmat eivät halua olla vanhempia, vaan elävät kuin lastensa kaverit. Eläkeläiset eivät halua olla vanhoja, vaan elävät uutta nuoruutta. Yhteiskuntamme on täynnä kaiken ikäisiä nuoria ja nuorekkaita ihmisiä. Mihin me kaikkea tätä nuoruutta tarvitsemme?

Yleinen käsitys on, että naiselta ei saa koskaan kysyä ikää ja oma mummuni oli hyvin tarkka tuon käytännön noudattamisesta. Täytettyään 25- vuotta nainen ei enää vanhene, tai ainakin niin pitäisi uskotella. Olen täyttänyt jo 30 kertaa tuon maagisen 25- vuotta ja olen väsynyt olemaan vuosikymmenestä toiseen nuori aikuinen. Tuokin ikä on aivan ylimainostettu, omassa elämässäni olen elänyt parhaat ikävuodet vasta siitä eteenpäin. Muistan, kuinka ollessani nuori aikuinen äitini sisko täytti 50 vuotta ja minä katselin häntä kadehtien hänen elämäntilannettaan. Kuuntelin hänen helisevää nauruaan ja minun näkökulmastani katsottuna hänellä oli elämässään kaikki hyvin. Omassa elämässäni oli silloin monta avointa kysymystä ja elämäntilanne näytti monella tavalla epävarmalta.  Valmistautuessani omiin 50-vuotispäiviini muistin tätini syntymäpäivät. Omissa juhlissani kuuntelin taas hänen helisevää nauruaan, mutta sitä kuunnellessani oma elämäntilanne ei enää pelottanut. Elämä oli kantanut epävarmojen aikojen yli ja avoinna olevat kysymykset olivat saaneet vastauksen.  Minusta oli juuri niin hienoa täyttää 50- vuotta kuin olin nuorena ajatellut. En ajatellut vanhenemistani, vaan juhlin sitä elämää, jota olin saanut elää jo niinkin pitkään. Olin itse päässyt siihen rauhalliseen ja tasaiseen elämänvaiheeseen, johon olin nuorena kaivannut.

Yhdellä opon tunnilla annoin koulussa oppilaille tehtäväksi miettiä, minkä koneen he rakentaisivat, jos heillä olisi rajattomat mahdollisuudet suunnitelmansa toteuttamiseen. Monelta nuorelta sain vastauksen, että nuoruuskoneen. Nuoret ihmiset kaipasivat lisää nuoruutta. Tein heille jatkokysymyksen: ”Mikä olisi se ikä, johon teidän nuoruuskoneenne pysähtyisi?” Jonkun mielestä sopiva ikä olisi 18- vuotta ja jonkun mielestä 25- vuotta. Kukaan ei halunnut olla yli 25- vuotias. Sanoin heille, että minä olen ollut joskus nuori enkä erityisemmin kaipaa sitä aikaa, mutta kukaan teistä ei ole ollut yli 25- vuotias, joten ette voi tietää, miten hienoksi elämä voi vanhempana osoittautua. Toivoisin, että tänä nuoruuden kyllästämänä aikana nuoret näkisivät aikuisuuden tavoiteltavana elämänvaiheena ja vanhenemisen kunnioitettava asiana. On masentava ajatus, että elämisen arvoinen elämä päättyy jo 25- vuotiaana. Meidän aikuisten pitäisi vähän mainostaa aikuisuutta sen sijaan, että yritämme epätoivoisesti pitää kiinni omasta nuorekkuudestamme. Nuoruus ja onnellinen elämä eivät ole synonyymeja.

Minun ympärilläni oli nuorena paljon viisaita, vanhoja naisia. Vanhoilta naisilta tuntuivat silloin kaikki yli 30- vuotiaat. Moni heidän kanssaan käyty keskustelu on kantanut elämässä eteenpäin. Melkein jokaisessa elämän vaiheessa olen muistanut jonkun vanhemman ihmisen, joka on kokenut aikaisemmin saman elämäntilanteen, joka itselläni on ollut menossa. Olen miettinyt, että juuri tätä jokin ihminen tarkoitti puheissaan silloin kauan sitten. Edeltävien sukupolvien kokemukset antavat minulle rohkeutta ja luottamusta omaan elämään. Itsekin haluaisin olla viisas, vanha nainen. En kaipaa ikuista nuoruutta enkä pidä sitä edes tavoittelemisen arvoisena. Haluaisin olla rohkaisemassa ja kannustamassa nuorempia sukupolvia. Haluaisin, että minua arvostettaisiin elämänkokemukseni ja elänviisauteni perusteella eikä pohjattoman nuorekkuuteni mukaan. Vanhoissa ihmisissä on tulevaisuus, jonka he voivat jättää perinnöksi nuoremmille. Ilman vanhempia ihmisiä nuorten tulevaisuudelta on pohja pois.