Saman päivän aikana katselin TV-uutisista juttua lestadiolaisten Suviseuroista Muhokselta ja Pridekulkueesta Helsingistä. Molemmat kesätapahtumat ylittävät vuosittain uutiskynnyksen. Suviseuroissa näkyi olevan useita vanhempia, jotka työnsivät pieniä lapsia rattaissa. Lestadiolainen liike on yleisesti tunnettu monilapsisista perheistä ja Suviseuroihin lähdetään koko joukolla. Myös Pridekulkueessa kiinnitin huomiota lastenrattaita työntäviin aikuisiin. Rattaissa istuvat lapset heiluttelivat sateenkaarilippuja muiden marssijoiden tapaan.

Lapsi ei valitse, lähteekö hän mukaan Suviseuroihin vai Pridekulkueeseen tai jonnekin muualle. Naisten jalkapallon MM-kisojen katsomoissa näkee lapsia fanilippujen kanssa, Tuskafestivaaleilla istui lapsia rattaissa mustiin vaatteisiin puettuina. Onko pienen lapsen unelma lähteä mukaan näihin tapahtumiin? Pienen lapsen unelma on olla siellä, missä hänen vanhempansa tai isovanhempansa, hänelle turvalliset aikuiset ovat.

Uskonnollista kasvatusta arvostellaan usein siitä, että lapset kasvatetaan valmiisiin ajattelumalleihin, kun heidän pitäisi saada kasvaa vapaana uskonnoista ja sitten aikuisena tehdä oma valitansa. Ajatus uskonnosta vapaasta kasvatuksesta on mahdoton, sillä silloin lapsen vanhemmilla ei olisi oikeutta eikä mahdollisuutta harjoittaa omaa uskontoaan. Uskovaisen kodin lapsi kasvaa vanhempiensa uskonnon piirissä ja sateenkaariperheen lapsi kasvaa vanhempiensa suuntautumisen piirissä.

Henkinen väkivalta tai uskoon pakottaminen ovat aivan eri asioita kuin uskonnollinen kasvatus. Henkinen väkivalta ei myöskään ole sidottu uskontoon, vaan sitä osataan harjoittaa kaikissa ideologioissa, työpaikoilla, kouluissa, kaikkialla, missä on ihmisiä. On ajatus tai ideologia mikä tahansa, aina on syytä miettiä, miten sen kanssa elää niin, ettei vahingoita toisia ihmisiä tai rajoita heidän ajattelun vapauttaan.

Alakouluikäisenä tyttäreni kärsi yöllisistä peloista eikä sen takia meinannut uskaltaa nukkua. Eräänä koulupäivänä hän oli päättänyt mennä kouluterveydenhoitajan luo puhumaan uniongelmistaan. Terveydenhoitaja oli pyytänyt tytärtä kirjoittamaan kolme asiaa, jotka auttaisivat pelkojen kanssa ja tytär kirjoitti paperiin: 1) ajattelen mukavia asioita, 2) kerron äidille ja 3) rukoilen.

Terveydenhoitaja oli kirjoittanut omat kommenttinsa kahden ensimmäisen asian kohdalle, mutta kolmannen hän oli jättänyt huomioimatta. Ehkä hän ajatteli olevansa suvaitsevainen ja arvovapaa aikuinen, kun ei puhunut uskonnosta, todellisuudessa hänen vaikenemisensa oli arvovalinta. Hän vaikeni yhdestä asiasta, jonka lapsi oli itse ottanut esille, rukouksesta ei voinut puhua.

Tyttären listaamista asioista toinen ja kolmas liittyivät toisiinsa. Hän oli kertonut peloistaan äidilleen eli minulle. Koska itse olen elämässäni oppinut turvautumaan rukoukseen, olen puhunut rukouksesta myös hänelle. En ole pakottanut häntä rukoilemaan, rukous oli silti tullut hänen mieleensä.

Jokainen vanhempi välittää väistämättä lapselleen omaa arvomaailmaansa ja niin sen kuuluukin olla. Arvoista vapaa kasvatus on arvotonta kasvatusta. Arvoton kasvatus muistuttaa enemmän robotista huolehtimista kuin ihmisen kanssa elämistä. Tultuaan tarpeeksi vanhaksi, lapsi kyllä tekee omat valintansa ja siihen hänellä on täysi oikeus.

Lapsella, joka istuu lastenrattaissa Suviseuroissa, olkoon vapaus aikuisena siirtyä Pridekulkueeseen ja toisinpäin. Tai olkoon vapaus osallistua molempiin, paitsi että on mahdotonta olla samaan aikaan Muhoksella ja Helsingissä. Jos sitä vapautta ei ole, silloin on kyse henkisestä väkivallasta eikä siitä seuraa mitään hyvää.