Kirjoitukset avainsanalla nuoruus

Ilta-auringon aikaan

Siellä on sellainen vanha nainen,

sanoi minulle nuorukainen.

Niin lähdin tapaamaan elon illassa olevaa naista,

en elon keväässä kukoistavaa kaunokaista.

Kohtasin ikätoverin,

kauniin kuin iltaisin laskevan auringon.

Jaoimme yhdessä menneen elämän muistoja,

ja nauroimme silmät vesissä.

Kun on paljon yhteistä jaettavaa,

ei huomaa ryppyjä katsella.

Nuori näkee vanhoja kaikkialla,

vanha näkee ihmisen ikävuosien alla.

Kunpa tietäisit nuorukainen,

elon keväässä kukoistava kaunokainen,

kuinka ihanaa on kohdata sellainen vanha nainen,

kilpaa ilta-auringon kanssa nauravainen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riittävästi lunta

Haluaisin antaa sinulle lahjan.

Avaisit paketin ja sieltä pölähtäisi päällesi riittävyyspölyä.

Pölähtäisi kuin kevyt lumipöly tuulen mukana.

 

Se pölähtäisi vanhuksen päälle ja täyttäisi hänet arvokkuudella,

jota ei mitata toimintakyvyllä eikä omatoimisuudella.

Se muuttaisi kasvojen uurteet, käsien ohuen ihon ja harmaat hiukset elämän timanteiksi.

 

Se pölähtäisi työikäisen päälle ja täyttäisi hänet elämänhalulla ja ilolla,

joka ei vaadi tehokkuutta, menestystä eikä rahaa.

Se täyttäisi elämän rakkauden helmillä.

 

Se pölähtäisi nuoren päälle ja täyttäisi hänet tulevaisuuden toivolla,

jota ei rakenneta suorituksilla eikä arvosanoilla.

Se avaisi ovia ja kuiskaisi hiljaa sydämeen,

lähde liikkeelle, sinussa on rohkeus elää omaa elämääsi.

 

Se pölähtäisi lapsen päälle ja huomaisi, että tässä on koko elämä.

Vastasyntyneellä ei ole mitään ja siksi hänellä on kaikki,

elämän lahja, joka ei vaadi mitään.

 

Riittävyyspöly johdattaisi sinut seimelle.

Siellä on elämä, johon olet riittävän hyvä.

Ja niin huomaisit,

että riittävyyspöly peittää koko elämäsi kuin vastasatanut, valkoinen lumi.

Kehuja voi antaa kaiken ikäisille, jokainen kaipaa niitä.

Kuluneen syksyn aikana on puhuttu paljon nuorten väkivallasta. Alaikäiset lapset ja nuoret ovat syyllistyneet vakaviin väkivaltarikoksiin.

Alaikäisten tekemät rikokset ovat saaneet meidät kysymään, ovatko nykyajan nuoret väkivaltaisempia kuin aikaisempien sukupolvien nuoret ja jos ovat, niin miksi ja mitä asialle pitäisi tehdä.

Keskusteltaessa nuorten väkivaltaisuudesta löytyy aina joukko, joka keskittyy kehumaan nuoria. He ovat niin paljon fiksumpia ja taitavampia kuin me vanhemmat ikäluokat. Tämän näkökulman jälkeen ollaankin sitten sivuraiteella.

Eivät nuoret ole mikään yksi ja yhtenäinen joukko, kuten eivät aikuiset tai vanhuksetkaan. Meitä on joka ikäluokassa moneen junaan.

On myös joukko aikuisia, joka kuittaa nuorten huonon käytöksen toteamalla, että ollaanhan mekin oltu nuoria ja taas ollaan sivuraiteella.

Ollaanhan me kaikki oltu nuoria, paitsi he, jotka ovat nyt lapsia. Nykyisin lapset ja nuoret tekevät paljon asioita, jotka eivät meidän vanhempien nuoruudessa olleet sallittuja tai edes mahdollisia. Ja on meissä paljon sellaisiakin, jotka ovat viettäneet tosi ”kiltin” nuoruuden.

Koska olen neljän vuosikymmenen ajan tehnyt töitä nuorten keskuudessa, uskallan väittää tietäväni asiasta jotain. Kaikkien näiden vuosikymmenten aikana olen tavannut suuren joukon todella fiksuja ja taitavia nuoria. On ollut ilo saada tehdä työtä heidän hyväkseen ja heidän kanssaan.

Kaikkien näiden vuosikymmenten aikana olen myös kohdannut muutamia vaikeita tilanteita. Vaikea tilanne ja huonosti käyttäytyvä nuori tulee kohdata yksilönä eikä selittää hänen tekoaan tyhjäksi toteamalla, että nuoret ovat niin fiksuja tai nuoria pitää ymmärtää.

Yhdellä ikäluokalla ei pitäisi olla oikeutta aiheuttaa harmia muille ikäluokille. Jos emme salli aikuisten väkivallan tekoja, miksi pitäisi sallia nuorten tekemä väkivalta. Jos emme salli aikuisten rikkovan tai sotkevan yleisiä paikkoja, miksi se olisi nuorille sallittua.

Aikuisen ihmisen syyllistyessä rikokseen, siitä seuraa lain määrittelemä rangaistus. Alaikäisen paikka ei ole vankilassa eikä hänellä ole rahaa maksaa sakkoja, mutta jotenkin hänelle tulee tehdä selväksi, että toisen ihmisen vahingoittaminen on ehdottomasti väärin.

Käytännössä olen oppinut, että ymmärtäminen on hyödytöntä, jos toinen ei edes ymmärrä tarvitsevansa ymmärtäjää. Parempi on ensin tehdä selväksi, että pieleen meni, sitten tehdä selväksi, että tilanne pitää jotenkin korjata ja alkaa vasta sitten ymmärtämään.

Olen kuin päivänkakkara syksyisellä niityllä.

Samana syksynä, kun minä saavutin täysi-ikäisyyden, mummuni täytti 60 vuotta. Muistan tuon syksyn kuin eilisen päivän ja muistan, miten vanhalta mummu minusta tuntui. Olin onnellinen, että minä en ollut se 60- vuotias.

Silloin 60- vuotiaana mummuni elämä ei ollut mitenkään onnettoman näköistä. Pikemminkin tuntui siltä, että hän eli elämänsä parasta aikaa. Hän oli ystävällinen ja hauska ihminen, hänen kanssaan pystyi tekemään mukavia asioita, kuten pelaamaan lautapelejä tai käymään autoajelulla minun ensimmäisellä autollani. Hänen kanssaan oli hyvä olla.

Miksi en kuitenkaan silloin nuorena halunnut olla 60- vuotias? Vastaus on yksinkertainen, ymmärsin, että 60- vuotias mummuni on lähempänä kuolemaa kuin nuori minä. Minulla oli elämä edessä ja se oli huumaava ajatus.

Ja nyt mietin, mihin se silloin edessä ollut elämä on hurahtanut. Mummuni on ollut kuolleena jo yli 30 vuotta ja tänä syksynä minä huomaan olevani se 60- vuotias. Nuori minä elää minussa edelleen ja kuitenkin olen samalla myös vanha, vanhuus on lähempänä kuin nuoruus.

Olen 60- vuotias aikana, jolloin ihaillaan nuoruutta ja tehokkuutta yli kaiken, siis niitä asioita, jotka omassa elämässäni siirtyvät koko ajan selvemmin menneisyyteen kuin tulevaisuuteen. Olen iässä, jossa laatu korvaa määrän, mutta juuri nyt se laatu ei ole suurinta huutoa.

Silloin nuoruudessa mummu tuntui minusta vanhalta, mutta ei se ollut negatiivinen asia. Nyt, kun itse olenkin se vanha, joka taholta vakuutetaan minulle, että et sinä ole vanha, olet niin nuorekas. Mitä pahaa on siinä, että on vanha? Mummuni oli hauska ja ystävällinen ihminen ja viihdyin hänen seurassaan. Ystävällisyys ja huumorintaju eivät kysy ikää, mieluummin olen ystävällinen ja vanha kuin töykeä ja nuori.

Olen kuin päivänkakkara syksyisellä niityllä. Lämpimänä syyspäivänä se kukkii kauniisti, vielä on aikaa kukkia ja olla aktiivinen. Samalla syksy etenee, kuolleet lehdet putoavat puista ja lopulta päivänkakkarakin joutuu luovuttamaan.

Yllättäen huomaan, että ei se luovuttaminen olekaan niin paha asia kuin silloin nuorena tuntui. Moni asia näyttää nyt niin erilaiselta. Elämä on saanut paljon uusia värejä. Nuoruus on ylimainostettua, siitä voi aivan hyvin päästää irti ja avata silmänsä näkemään elämänsä monipuoliset maisemat. Vanhuus on yhtä arvokas osa elämää kuin nuoruuskin.

Nuorena en tiennyt, mitä elämä tulee antamaan. Nyt tiedän, mitä elämä on antanut menneinä vuosikymmeninä, tulevaisuudesta en edelleenkään tiedä. Nuorena luotin siihen, että elämäni on Jumalan kädessä. Siihen luotan edelleen ja se riittää. Nuori tai vanha, minä olen minä ja tällaisena arvokas.

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat