Kirjoitukset avainsanalla usko

Aamulla heräsin, katsoin ulos ikkunasta ja mietin, että haluaisin hautautua metsän keskelle, unohtaa koko pahan maailman. En halua avata radiota, en televisiota, en lukea lehtiä, haluan vain katsella metsän puita. Moni asia, johon uskon, on tänään saanut ison kolauksen.

Olen uskonut rehellisyyteen, hyviin käytöstapoihin ja ystävällisyyteen. Ei se niin mene. Tässä maailmassa rakennetaan menestystä röyhkeydellä, valheilla ja törkeällä käytöksellä. Rikollisella toiminnalla saa menestystä helpommin kuin rehellisyydellä. Uskomatonta.

Kaikkea edellä mainitsemaani olen opettanut lapsille ja nuorille, työssä ja kotona. Olenko johtanut heitä harhaan? Koulukiusaajat ja ne kaveriporukan törkeimmät tyypit porskuttavat menemään ja muut jäävät ikuisiksi kakkosiksi. Ei maailmassa ole mitään nollatoleranssia eikä asioita ratkaista kauniilla puheilla. Uskomatonta.

Vaikka maailma on täynnä epätasa-arvoa, olen uskonut tasa-arvoon. Vaikka olen itse naisena kokenut epäoikeudenmukaisuutta, olen uskonut, että paljon hyvää on tapahtunut ja olemme menossa hyvään suuntaan. Ei se niin ole. Naiset ovat ikuisia kakkosia. Uskomatonta.

Olen kohdannut elämässäni paljon miehiä, jotka ovat hyviä ihmisiä, monella tavalla hyviä. Olen uskonut, että machoilun aika on ohi ja ns. kiltit miehet saavat tilaa. Valitettavasti eivät saa, hekin ovat ikuisia kakkosia. Uskomatonta.

Monen muun lailla olen uskonut, että ihminen on oppinut historiasta jotain, että ei enää 2000-luvulla. Ihminen ei ole oppinut mitään, historia toistaa itseään ja ihminen on yhtä paha ja tyhmä vuosituhannesta toiseen. Uskomatonta.

Tänä päivänä synkkien ajatusten lista on pitkä. Katson uudelleen ulos ikkunasta, harmaa aamu on väistymässä ja aurinko kurkistelee pilvien takaa. Usko kaikkeen hyvään on saanut ison kolauksen, mutta kaikesta huolimatta jatkan valitsemallani tiellä. Jatkan, vaikka juuri nyt kaikki tuntuu uskomattomalta.

Uskon myös ristin mieheen, häneen, jonka nimeä ei uskalla monessakaan paikassa lausua ääneen. Hän teki hyvää, näytti siltä, että pahuus voitti kaiken hyvyyden, mutta se ei ollut viimeinen totuus. Edelleen uskon siihen, että hyvyys voittaa pahuuden. Joskus, jonain päivänä, jos ei tässä maailmassa, niin sitten tämän elämän jälkeen. Uskon, vaikka juuri nyt se näyttää uskomattomalta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kohti tuntematonta

Seison edessä uuden vuoden,

matkalla tuntemattomaan.

 

Riehuvat maailman vallat,

tuhoten elämää.

Uhkaavat luonnon voimat,

on edessä pimeää.

 

Sydämessäni joulun rauha,

käsi kädessä Vapahtajan,

uskallan nostaa pääni,

otan horjuvan askeleen.

 

Usko kantakoon tulevaisuuteen,

toivo rohkaiskoon eteenpäin,

rakkaus täyttäköön jokaisen päivän,

en pelkää elämää.

Tuntemattomaksi jääneen isoisän haudalla

Sukunimeni ei ole Naskali, koska minulla on mieheni sukunimi. Tyttönimenikään ei ole Naskali, koska isäni adoptoitiin 3- vuotiaana pikkunaskalina sodan jaloista Karjalan kannakselta helsinkiläiseen perheeseen, jossa hän kasvoi aikuiseksi asti. Juuriltani olen karjalalaisen Naskalin suvun lapsenlapsi ja tunnen olevani luonteeltani aito naskali. Luin Antti Eskolan uskontotrilogiasta ensimmäisen kirjan ”Mitä Jumalasta pitäisi ajatella” ja siinä Eskola nimitti omaa uskoaan torpparin uskoksi. Hän oli torppareiden sukua ja oli ymmärtänyt, kuinka paljon tuo sukutausta on vaikuttanut hänen uskonnolliseen ajatteluunsa. Kirjaa lukiessani samaistuin vahvasti Eskolan ajatusmaailmaan, hänen uskonsa on torpparin uskoa ja minun uskoni on naskalin uskoa.

Isäni isä oli Naskali Karjalan kannakselta. Hän oli kuuden lapsen isä ja ammatiltaan suutari, mihin myös sukunimi viittaa. Isäni oli lapsista nuorin. Isäni äiti kuoli isäni ollessa vajaan kahden kuukauden ikäinen vauva. Isoisä jäi yksin kuuden lapsen kanssa juuri sodan kynnyksellä. Sota vei kodin, lapset ja terveyden. Viisi vanhinta lasta sijoitettiin lastenkotiin ja nuorimpana lapsena isäni sai kodin adoptiovanhempiensa luona. Biologinen isä jäi hänelle tuntemattomaksi sedäksi aikuisikään asti. Kaikesta tästä isäni sisimpään kasvoi valtava äidin- ja isänkaipuu, sitä kaipuuta eivät adoptiovanhemmat osanneet täyttää. He kasvattivat ja kouluttivat isäni, mutta lapsi jäi vaille rakkautta.

Isoisän sisaren kuoltua isäni sai luettavakseen isänsä sisarelleen kirjoittamia kirjeitä. Niissä kirjeissä näkyi vahva usko ja luottamus Jumalaan. Mies, joka oli elämässään menettänyt inhimillisesti katsoen kaiken, laittoi toivonsa Jumalaan. En ole koskaan saanut nähdä isoisääni, sillä hän kuoli vähän ennen syntymääni, mutta Naskalin usko on siirtynyt sukupolvelta toiselle.

Antti Eskola kirjoittaa kirjassaan tuntevansa uskovaisten ryhmissä ulkopuolisuutta, joskus melkein pakokauhua. Hän ei aisti ryhmän uskovaisuutta jumalallisena tuulahduksena, vaan ihmisistä lähtevänä tympeänä hajuna. Hän kokee kasvaneensa yksinäisyydessä ja yksinäisyyteen.

Minäkin olen kasvanut ulkopuolisuuteen. Isoisäni oli yksinäinen, hän oli leski, sotainvalidi ja evakko, isäni oli juureton adoptiolapsi ja minä olen lapsuudessani ja nuoruudessani muuttanut lukemattomia kertoja paikkakunnalta toiselle. En koe kuuluvani mihinkään ja samalla koen kuuluvani kaikkialle.

Ulkopuolisuuden tunne on hyvin voimakas myös uskonnollisissa liikkeissä, en vain sovi niihin raameihin, joita uskovaiset tarjoavat. Usko on kuitenkin eri asia kuin uskovaiset ihmiset. Jumala on luonut elämälleni sellaiset raamit, joihin minunkin elämäni sopii. En käy seurakuntien tilaisuuksissa uskovaisten ihmisten takia, vaan siksi, että kaipaan yhteyttä Jumalaan.

Hyväsydämiset ja nöyrät mummot olivat tehneet Antti Eskolaan vaikutuksen. Heitä on minunkin elämässäni riittänyt. Nuo mummot olivat hartaita kristittyjä, uskoivat Jumalaan, luottivat Häneen sekä saivat uskostaan rohkeutta ja voimaa. Kiitollisena muistelen elämäni uskovaisia mummoja, he ovat esikuviani. Eskola kirjoittaa mummoista, että yleensä Jumala jätti heidät toimimaan oman ymmärryksensä mukaan, mutta hänen tahtonsa löytyi tätäkin tietä. Se oli kaikissa toimissa mukana virityksenä, jota ei tarvinnut tuoda alituisesti esiin jonain uskovaisuuspuheena.

Omassa elämässäni olen nuoresta asti kokenut Jumalan johdatusta. Hän ei ole jättänyt minua toimimaan oman ymmärrykseni varassa, vaan hän on antanut minulle ymmärrystä, jonka varassa olen tehnyt elämäni ratkaisuja. Siitä johdatuksesta ei voi pitää suuria uskovaisuuspuheita, se on silti olemassa ja näkyy arkipäivän elämässä.

Naskalin usko on särkyneen ihmisen uskoa. Välillä elämä on palasina olosuhteiden takia ja välillä oman jääräpäisen luonteen takia. Olen usein elämässäni itkenyt sirpaleiden keskellä ja ajatellut, että tästä en enää nouse. Vähitellen on kuitenkin aina noustu ja Jumala on koonnut elämäni sirpaleista uuden ruukun. Ruukussani ovat säröt näkyvillä, mutta ruukku on ehjä ja vedenpitävä. Muistan, kuinka isäni joitakin vuosia sitten vertasi itseään saviruukkuun. Hän viittasi sillä omaan luonteeseensa ja sanoi, että hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin hyväksyä tämä saviruukku. Hieno asia on saada hyväksyä itsensä Jumalan luomana ihmisenä silloinkin, kun ihmiset eivät hyväksy tai elämä vaatii liikaa.

Haluan uskoa elämässäni johonkin, mikä kestää. Ihmisiin ei voi luottaa. Elämässäni on ollut paljon hyviä ja luotettavia ihmisiä, jokainen heistä on aarre. Mutta elämässäni on myös ollut ilkeitä ja petollisia ihmisiä, yksikin sellainen voi satuttaa pahasti.

Terveyttä on riittänyt, mutta olen myös kokenut sen, että terveellisetkään elämäntavat eivät takaa mitään, kuka tahansa voi koska tahansa menettää terveyden.

Taloudellisesti elämässäni on ollut hyviä ja vähemmän hyviä aikoja. Todella huonoja aikoja ei ole ollut koskaan, koska ruokaa ja kodin lämpöä on riittänyt elämäni jokaiselle päivälle.

Ihmiset, terveys ja talous voivat pettää, ainoa asia elämässä, jota kukaan ei voi ottaa minulta pois, on kristillinen usko. Se kantaa elämässä päivän kerrallaan ja tämän elämän päättyessä se on ainoa asia, jolla on merkitystä.

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

On mielenkiintoista lukea sinun kirjoituksiasi ja ajatuksiasi,kun olet minulle monelta kantilta tuttu.Toivon Sinulle Jumalan siunausta ja voimia .Kiitos Sinulle .Terveisiä täältä Kauvatsalta ! t. Kouhin Terttu.😊👍❤️

Mainos
Ylämäkeen hiihtäminen ei tunnu ihanalta.

Sain päätökseen taas kerran yhden kirjan. Suljettuani sen otin saman tien käteeni seuraavan, odottamassa olevan kirjan. Kirja on Annie Proulxin ”Maan tomua” ja sen alkulehdellä oli seuraava teksti:

”Väitetään että tässä maailmassa on ihmeen ihana elää, mutta minä en katso todellakaan eläneeni missään ihmeen ihanassa maailmassa.

Sarjamurhaaja Charlie Starkweather tunnustuksessaan vuonna 1958.”

Ei siitä kirjasta sen enempää, koska en ole kirjaa vielä lukenut, mutta tuo aloitussivu pysäytti minut. En ole sarjamurhaaja eikä minusta toivottavasti sellaista koskaan tulekaan, silti samaistun noihin sanoihin täysin. En koe eläneeni missään ihmeen ihanassa maailmassa enkä tiedä, onko tämä elämäkään ollut niin ihmeen ihanaa. Silti tämä on ollut elämisen arvoista.

Usein koen eläväni aivan toisenlaista todellisuutta kuin suurin osa kanssaihmisistä. Ainakin mikäli uskon sosiaalisen median julkaisuja. Minun elämäni ei ole niin ihmeellisen ylellistä ja juhlavaa kuin se näyttää muilla olevan. En edes koe, että hyvä elämä olisi jokin tavoite itsessään, miksi elämän pitäisi olla hyvää, kunhan vain elän elämääni sellaisena, kun se minulle annetaan. Suurempi tavoite kuin hyvän elämän tavoittelu olisi tuoda jonkin toisen ihmisen elämään jotain hyvää.

Työelämässä olen aina miettinyt, miksi muut ovat niin päteviä, jaksavia ja osaavia, kun minä en ole. Koulut ovat täynnä suuria asiantuntijoita, innostuneita uudistajia ja nyt etäopetuksen myötä mahtavan digiloikan ottaneita teamsmestareita. Hyvin olen minäkin selvinnyt, vaikka uskalsinkin sanoa ääneen, että tämä etäopetus ahdistaa minua. Ei ahdista enää, mutta ei tämä silti mitään mahtavaa ole eikä ainakaan ihmeen ihanaa.

Sitäkin olen miettinyt, että niin monilla kristityillä on niin ihmeen hyvä Jumala. Sellainen, joka johdattaa elämässä hienosti, antaa hyviä asioita, ihania ihmisiä ja tekee mielen niin iloiseksi. Kyllä minullakin on hyvä Jumala ja kai minäkin olen matkalla taivaaseen, mutta on tämä kristityn taival usein melkoista rämpimistä. Ei tässä kuljeta siunauksesta toiseen. Tai kuljetaan, vaikka ei se siltä tunnu.

Nuorten kanssa työtä tekevät ihmiset tuntuvat aina kohtaavan vain ihania nuoria. Jostain syystä olen tämän melkein 40 vuotta kestäneen työurani aikana kohdannut lukuisten ihanien nuorten lisäksi myös tosi vaikeita nuoria. Eiväthän kaikki nuoret voi olla ihania, tai mistä sitten tulevat kaikki kiusaamisjutut tai nuorten tekemät rikokset. Tekevätkö niitä ne ihanat nuoret? Ja sitten ihmetellään, miksi kukaan ei huomannut mitään.

Tulin vähän aikaa sitten juoksulenkiltä. Aurinko paistoi, hanki kimalsi, tuuli oli myötäinen ja tuntui ihmeen ihanalta juosta. Mutta sitten, tie kääntyi ja tuuli sen mukana, lunta kinostui hangelle ja juokseminen alkoikin tuntua raskaalta. Yhden lenkin aikana tunne voi muuttua raskaasta taapertamisesta euforiseen hyvän olon tuntuun ja päinvastoin.

Kolikolla on aina kaksi puolta, siitä vähemmän ihanastakin puolesta on uskallettava puhua, sillä jos kaikki on aina vain ihanaa, ei ole tarve muuttua tai kehittyä. Elämä riittää, välillä se on hyvää ja välillä ahdistavaa. Parasta on aitous ja se, millaisen jäljen jätämme jälkeemme.

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat