Kirjoitukset avainsanalla opiskelu

Vanhoja koulukirjoja ei tehty miellyttämään lapsen silmää, vaan opettamaan asioita.

”En taida mennä sinne enää huomenna.” Näin totesi eräs ekaluokkalainen tultuaan kotiin ensimmäisen koulupäivän jälkeen. Koulun alkamista oli odotettu innokkaasti, ensimmäisenä koulupäivänä kirkastui karu totuus: tämä ei ollutkaan mikään kiva elämys vaan vuosien koulutaival.

Elokuun alussa lehdet ja uutislähetykset tekevät juttuja tulevista ekaluokkalaisista, jotka odottavat innoissaan koulun alkamista. Kouluun on kiva mennä. Ekaluokkalaisen koulun aloittamiseen liitetään hyviä ja mielenkiintoisia asioita.

Ekaluokkalaiset aloittavat koulun innoissaan ja kuinkas sitten käy. Kouluviihtyvyys laskee vuosi vuodelta, ei ehkä yhtä nopeasti kuin tällä esimerkin kaverilla, mutta kuitenkin. Jossain vaiheessa kouluun ei olekaan enää kiva mennä.

Me lähetämme lapsemme nykyisin kouluun kuin johonkin elämyspuistoon tai tavarataloon. Koska koulu on enemmän työpaikka kuin elämyspuisto eikä siellä voi koko ajan toimia oman mielen mukaan, edessä on väistämättä pettymys.

Koulupäivän jälkeen kysymme lapsiltamme, oliko koulussa kivaa, niin kuin siinä ilmenisi koulun merkitys. Jospa kysyisimmekin, mitä sinä tänään opit. Kouluun mennään oppimaan eikä pitämään hauskaa. Opiskelu vaatii työtä eikä se aina ole kivaa, mutta oppiminen ja asioiden oivaltaminen on innostavaa.

Lapsi on luonnostaan utelias ja oppimishaluinen. Lapsi osaa myös iloita taidoista ja asioista, joita hän oppii. Maailma on täynnä uusia ja ihmeellisiä asioita, niissä riittää ihmettelemistä ja oppimista läpi kouluvuosien ja vanhuuteen asti. Ei oppimisen ilo lopu aakkosiin eikä siihen, että osaa numerot sataan asti.

Muistan ysiluokkalaisen, joka oli laittanut kotonaan hyllyä huoneensa seinään. Hylly ei meinannut mennä millään suoraan ja sitten hänen ajatuksissaan oli syttynyt lamppu: ”Tähän tarvitaan Pythagoraan lausetta”. Hän kertoi tuota havaintoaan silmät innosta loistaen.

Yläkoululainenkin voi mennä mielellään kouluun eivätkä kaikki lukiolaiset ole uupuneita. On paljon nuoria, jotka osaavat iloita opiskelusta ja hyödyntävät oppimiaan asioita elämässään. Mikä sen hienompaa, kun päässä syttyy lamppu, minä olen oppinut jotain uutta ja hyödyllistä.

Moni opettaja joutuu lukemattomia kertoja vastaamaan kysymykseen: ”Mihin tätä tarvitaan?” Toiset ilmaisevat asian suoremmin: ”Tätä ei missään tarvita.”

Ihminen on elänyt myös luolakaudella ilman mitään koulusivistystä. Totta, ei paljon mitään tarvita. En kuitenkaan haluaisi palata niin alkeelliseen ja yksinkertaiseen, sivistymättömään elämään. Oppiminen avaa elämässä uusia mahdollisuuksia.

Koulu ei ole elämyspuisto eikä tavaratalo. Ne tarjoavat hetkellisesti jotain kivaa ja seuraavana päivänä tekee mieli etsiä jotain uutta kivaa. Koulu avaa mahdollisuuden elämän pituiselle tutkimusmatkalle ympäröivään maailmaan, yhteiskuntaan ja vuorovaikutukseen.

Rohkaistaan lapsiamme ja nuoriamme tällä tutkimusmatkalla. Rohkaistaan heitä tekemään työtä oppimisen eteen ja iloitaan heidän kanssaan uusista tiedoista ja taidoista.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lehdissä on ollut paljon artikkeleita tyttöjen ja poikien välisistä eroista.

Hän seisoi koulun pihalla erään puun juurella. Se oli hänen paikkansa välitunnilla. Siellä sai olla rauhassa ja siellä hän tunsi olonsa turvalliseksi.

Poika oli erilainen kuin toiset pojat. Ainakin hän tunsi olevansa erilainen. Hän ei viihtynyt poikien leikeissä, ne olivat hänelle liian rajuja.

Isä, äiti, opettajat, kaikki aikuiset yrittivät patistaa häntä mukaan toisten poikien leikkeihin, mutta hän ei halunnut. Hän halusi mieluummin olla yksin. Hän oli kiinnostunut oppimisesta ja ympäröivän luonnon tutkimisesta, mutta hänen haluttiin olevan kiinnostunut poikien leikeistä.

Kouluvuosien edetessä kuilu poikien maailman ja pojan välillä kasvoi. Koulun pojat yrittivät kovasti opettaa häntä miesten tavoille eikä siihen ei kuulunut tunnollinen opiskelu.

Tämä lapsuudestani tuttu poika tuli mieleeni lukiessani Ylen nettisivulta artikkelia poikien tyttöjä huonommasta koulumenestyksestä. Sen mukaan kulttuurinen ja sosioekonominen tausta vaikuttavat poikien oppimiseen enemmän kuin tyttöjen.

Kouluajoistani on kulunut vuosikymmeniä, mutta asenteet elävät yhä. Puhumme muutoksesta ja samalla toistamme vanhoja asenteita. Puhumme suvaitsevaisuudesta ja samalla hyväksymme poikiemme kouluvastaisuuden.

Poikien oppimisessa näkyvät ääripäät paremmin kuin tyttöjen kohdalla. Tavallista lahjakkaammat pojat eivät tarvitse kannustusta opiskeluun ja tavallista heikommin menestyvät pojat saavat kannustusta muualta kuin opiskelusta. Kumpikin ryhmä hakee ympäristön hyväksyntää.

Entä se tavallinen poika siellä puun juurella. Hänkin kaipasi ympäristön hyväksyntää. Olisiko häntä voinut rohkaista olemaan juuri niin herkkä luonnon ystävä kuin hän koki olevansa? Olisiko häntä voinut rohkaista opiskeluun eikä poikien maailmaan?

Artikkelin mukaan poikien opiskelumotivaation kannalta kasvuympäristön asenteilla on huomattavan suuri merkitys. Kuinka moni poika kuuntelee vapaa-ajallaan aikuisten puheita siitä, miten me miehet emme välittäneet koulusta ja miten me teimme koulussa kaikkea jäynää opettajille.

Aikuisten esimerkki toimii ja oppi menee perille. Kova jätkä ei viihdy naismaisessa koulussa. Se tavallinen poika siellä puun juurella viihtyi koulussa, jos vain olisi avoimesti uskaltanut elää oman luonteensa mukaisesti.

Kaikesta suvaitsevaisuudesta ja tasa-arvopuheesta huolimatta yhteiskuntamme ei edelleenkään arvosta kilttejä, herkkiä ja tunnollisesti opiskelevia poikia. Paljon on muuttunut ja silti aivan liian vähän. Jospa jonain päivänä kovat jätkät rakastaisivat koulua ja tosi miehet kannustaisivat poikiaan opiskeluun.

Hän käveli sisään työhuoneeseeni ja ilmoitti asiansa hyvin päättäväisesti:

”Olen ajatellut, että en mene tettiin.”

TET, lyhenne sanoista työelämään tutustuminen kuuluu osana peruskoulun opetussuunnitelmaan ja jokaisen peruskoululaisen pitäisi suorittaa TET-jaksot saadakseen peruskoulun päättötodistuksen.

No, hän ei siis aio mennä tettiin, siinä pieni pähkinä opolle purtavaksi. Sinunhan kuuluu mennä tettiin, koska se kuuluu peruskoulun opetussuunnitelmaan. Ei OPS kiinnosta nuorta, joten huono perustelu, pitää sanoa jotain, mikä on lähellä hänen omaa elämäänsä.

Siispä sanon, että siellähän sinä voit tutustua erilaisiin työpaikkoihin ja siitä on hyötyä omaa työelämää ajatellen. Ei kelpaa. Hän ilmoittaa yhtä päättäväisesti:

”En aio mennä töihin.”

Aha, siis tällainen pähkinä purtavaksi. Tässä pähkinässä olisi purtavaa koko hallitukselle. Hän ei ole ensimmäinen nuori, joka on ilmoittanut minulle, ettei aio mennä töihin. Todennäköisesti hän ei ole viimeinenkään.

Siis taas yksi luuseri ja syrjäytynyt. Väärin päätelty. Fiksu nuori, koulumenestys hyvä, ei poissaoloja, vapaa-ajalla hyviä harrastuksia ja tarkoitus siirtyä peruskoulun jälkeen lukioon. Hän ja moni muu nuori vain yksinkertaisesti haluaa elämältä jotain muuta.

Miksi minä aikanaan opiskelin? Siksi, että pääsisin töihin ja saisin aloittaa oman elämän. Toiveeni toteutui. Valmistuin ammattiin 21-vuotiaana, sain ensimmäisen vakituisen virkani ja kykenin aloittamaan oman elämän.

Myöhemmin jatkoin opiskelua saadakseni paremman aseman, paremmat työehdot ja paremman palkan. Kaikki se toteutui. Siis pelkkiä itsekkäitä tavoitteita. Olen opiskellut itseni ja perheeni hyvinvoinnin vuoksi, en kartuttaakseni Suomen kansantaloutta.

Miksi nuoret haluaisivat opiskella? Siksikö, että pääsevät kirjoittamaan satoja hakemuksia päästäkseen lyhyeksi ajaksi töihin ja sen jälkeen taas kirjoittamaan satoja hakemuksia seuraavaa lyhytaikaista työpaikkaa varten.

Pitäisikö heidän opiskella päästäkseen työpaikkaan, joka vaatii heiltä kaiken eikä anna paljon mitään? He ovat niin fiksuja, että ymmärtävät tämän kuvion. Niitä työmarkkinoita, joille me vanhemmat olemme joskus opiskelleet, ei enää ole.

”En ole menossa töihin” ei ole sama asia kuin ”en aio tehdä töitä”. Eivät nämä nuoret aio jäädä toimettomiksi tai yhteiskunnan elätettäviksi, he eivät vain halua astua kilpailuyhteiskunnan rattaisiin. He haluavat tehdä töitä vain sen verran, että se riittää omaan, vaatimattomaan elämään.

Työ on arvovalinta ja jokainen sukupolvi haluaa elää oman arvomaailmansa mukaan. Nykyisen työelämäpuheen ja nuorten arvomaailman välillä on iso arvoristiriita. Niin iso, että sitä pähkinää ei toistaiseksi ole uskallettu ottaa purtavaksi.

Nykyisin ollaan huolissaan mm. siitä, että nuoria ei enää kiinnosta kielten opiskelu.

Nykyajan lempitermit ovat erilaisuuden hyväksyminen, josta voidaan käyttää myös ilmaisua suvaitsevaisuus ja tasa-arvo. Näistä termeistä käydään kiivaasti keskustelua mediassa, somessa ja myös ihmisten kohdatessa fyysisesti.

Koulussakin pitäisi opettaa erilaisuuden hyväksymistä ja kohdella kaikkia tasa-arvoisesti. Hallitukset vaihtuvat, mutta nykyisellä hallituksella on koulumaailmaan tarjolla samoja ratkaisuja kuin edelliselläkin hallituksella. Tämä ainoa ratkaisu on: tehdään uusi laki.

Koulupudokkaiden ongelmaan tarjotaan lakia eli oppivelvollisuuden pidentämistä. Siis lisää oppivelvollisuutta heille, joille nykyisenkin oppivelvollisuuden suorittaminen tuottaa vaikeuksia.

Kielten opiskelu ei enää kiinnosta nuoria, paitsi se englanti ja sitä moni nykynuori osaakin kiitettävästi. Jälleen on tarjolla sama ratkaisu, jos kieltenopiskelu ei kiinnosta, niin tehdään siitä pakollista kaikille jo alaluokilta lähtien. Siis lisää kieliä heille, jotka eivät niitä jaksa opiskella.

Kun meidän pitäisi hyväksyä erilaiset ihmiset, meille tarjotaan ratkaisuksi tasa-arvon nimissä kaikkien lasten ja nuorten niputtamista yhdeksi kimpuksi.

Voisimmeko hyväksyä sen, että kaikkia nuoria ei kiinnosta opiskella yhtä paljon. Meillä on kaikille tasa-arvoinen peruskoulu eli jokaisella lapsella ja nuorella on sama mahdollisuus suorittaa peruskoulun oppivelvollisuus.

Jospa peruskoulun jälkeen tasa-arvoa olisikin se, että saa oikeasti valita, mihin suuntaan lähtee kulkemaan. Suurin osa nuorista jatkaa joka tapauksessa opiskelua toisella asteella. Heille, jotka eivät jatka, voidaan miettiä sellainen ratkaisu, johon he ovat sekä kykeneviä että halukkaita.

Peruskoulussa on nuoria, joille kielten opiskelu on todella vaikeaa. He selviytyvät pakollisista englannista ja ruotsista kovalla työllä ja erilaisten tukitoimien avulla. Tasa-arvon nimissä heiltä ei pitäisi vaatia yhtään enempää.

Omalla työlläni haluaisin olla rakentamassa sellaista peruskoulua, joka viestittää jokaiselle nuorelle, että hän on arvokas ihminen ja hänellä on paikka yhteiskunnassa juuri sellaisena kuin hän on. Ei tarvitse yrittää olla akateeminen, jos ei sitä ole.

Tasa-arvoinen koulu antaa kaikille samat mahdollisuudet, mutta myös vapauden valita, mitä mahdollisuuksia lähtee toteuttamaan. Jokaisella olkoon vapaus valita kieliä niin paljon kuin haluaa, ei siitä tarvitse tehdä lakia.

Tasa-arvoa on se, että myös suppealla kielitaidolla, lyhyellä matematiikalla ja vähän huonommalla keskiarvolla pärjää elämässä.

Itse olen opiskellut hyvällä menestyksellä viittä kieltä, käytännössä osaan puhua vain englantia ja ruotsia, koska niillä muilla kielillä ei juuri ole ollut käyttöä. Olen silti tyytyväinen, että minulla on ollut mahdollisuus opiskella kaikkia niitä. Jokaisella on oma tiensä.

Kommentit (1)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat