Kirjoitukset avainsanalla koulu

Niittäminen on kovaa työtä ja vaatii taitoa.

Koulupäivän päätteeksi juttelin opettajanhuoneessa yhden työkaverin kanssa. Hänen työpäivänsä ei ollut sujunut parhaalla mahdollisella tavalla ja keskustelun lopuksi hän sanoi: ”Sitä minä vaan mietin, että miten olen tähän joutunut ja miten tästä voisi päästä pois?” Melkoinen kysymys akateemisen tutkinnon suorittaneelta kolmekymppiseltä opettajalta.

Melkein 40: n vuoden työuran teollisuudessa tehnyt mies kertoilee sairauksistaan ja vaivoistaan. Niska ja olkapäät ovat rappeutuneet, selkä on kipeä ja sydämessä on eteisvärinää. Keskustelu päättyy kysymykseen: ”Sitä minä vaan mietin, että miten jaksan tehdä töitä eläkeikään asti?” Kysymys on pelottava, entä sitten, jos ei jaksa.

Työelämänsä kaupan työntekijänä aloittanut nuori aikuinen näyttää niskassaan olevia naarmuja ja mustelmia. Iltayön aikaan huumeissa ollut tupakka- ja olutvaras oli paljastuttuaan innostunut hakkaamaan paikalla olleita kahta työntekijää oluttölkeillä. ”Tämä on jo neljäs kerta, kun joudun kutsumaan vartijan ja poliisit kauppaan. Sitä minä vaan mietin, että ei tällaista työtä voi kauaa tehdä.”

Erityisoppilaiden integroiminen yleisopetuksen luokkiin, eläkeiän nostaminen ja kauppojen aukioloaikojen pidentäminen vaikuttavat konkreettisesti työntekijöiden arkielämään ja jaksamiseen. Sitä minä vaan mietin, että kiinnostaako se ketään.

Viimeisten viikkojen aikana olen lukenut ja kuullut mediasta useita hälyttäviä uutisia työelämästä. Sote-alojen työntekijöihin kohdistuva väkivalta on lisääntynyt, kolmivuorotyö uuvuttaa tekijänsä, lääkärit eivät halua tehdä yöpäivystyksiä, ylipitkät työviikot lisäävät masennusriskiä naisilla ja nuoret työntekijät sairastuvat työuupumukseen.

Nyt, kun työllisyys on lisääntynyt, eläkeikä noussut, palkankorotukset lähes jäädytetty ja kiky-tunnit tulleet osaksi työntekijöiden elämää, olisiko aika miettiä työikäisen väestön jaksamista. Kuka hoitaa lapset ja vanhukset, jos työikäiset ihmiset väsyvät ja masentuvat? Kuka maksaa ilmaisen varhaiskasvatuksen tai toisen asteen koulutuksen, jos veronmaksajat uupuvat?

Sadut päättyvät siihen, että he saavat toisensa ja elävät onnellisina elämänsä loppuun asti. Sadut ovat satuja, mutta voisiko työelämän suhteen tavoitteena olla onnellinen loppu.

Jospa työelämän saisi aloittaa onnellisella uutisella työpaikan saamisesta. Töitä saisi tehdä tyytyväisenä elämäntilanteensa, osaamisensa ja jaksamisensa mukaan. Työelämän päätteeksi voisi päästä eläkkeelle suhteellisen hyväkuntoisena ja ylpeänä hyvin suoritetusta työurasta. Sitä minä vaan toivon.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Metsän ja lapsuuden taikaa.

Pieni poika istui keittiön pöydän ääressä sylissään suuri pehmolelukani. Hän kutsui kania nimellä Kiu, koska se hänen mielestään oli kissa eikä kani. Kissa tai kani, joka tapauksessa hän oli ihastunut siihen niin suunnattomasti, että vierailulla ollut äidin ystävä ei raaskinut ottaa kania mukaansa vaan jätti sen pojalle. Ystävä oli ostanut kanin lahjaksi sukulaistytölleen, mutta nyt siitä tuli pojan oma Kiu. Siitä päivästä lähtien Kiu oli aina siellä missä poikakin.

Pehmoeläinten lisäksi poika rakasti myös kaikkia eläviä eläimiä. Hän pelasti haavoittuneita pikkulintuja, hoiti kulkukissoja eikä tehnyt pahaa kärpäsellekään. Kun toiset pojat rikkoivat linnunpesiä, riensi poika Kiu kainalossa pelastamaan linnunpoikia. Aikuiset olivat huolissaan pojan liiallisesta kiltteydestä ja pojat naureskelivat sille. Oikeastaan aikuiset eivät olleet huolissaan kiltteydestä, vaan pojan erilaisuudesta. Hän ei viihtynyt poikien leikeissä, ne olivat hänelle liian rajuja. Hän viihtyi tyttöjen ja naisten kanssa. Naapurin mummojen luona hän oli aina tervetullut vieras, tädit rakastivat iloista ja nauravaista poikaa. Mikä olisi ollut suloisempaa kuin iloinen ja hyväntahtoinen poika Kiunsa kanssa juttelemassa mummoille.

Koulun alkaessa pojan piti jättää Kiu kotiin ja lähteä yksin opin tielle. Hän ystävystyi muutamien luokan tyttöjen kanssa, poikien maailma ei edelleenkään avautunut hänelle. Tytöille hän oli pieni ritari, joka oli aina valmiina puolustamaan heitä. Kerran hän menetti palan etuhampaastaan tullessaan pelastamaan siskoaan poikien lumipesuilta. Sisko ei saanut lumipesuja, mutta poika sai jäisen lumipallon naamaansa ja oli sen seurauksena puolta hammasta köyhempi.

Kouluvuosien edetessä kuilu poikien maailman ja pojan välillä kasvoi. Koulun pojat kyllä ”opettivat” hänet miesten tavoille eli tupakoimaan ja ottamaan alkoholia. Kilttiä luonnetta ja ystävällistä puhetta he eivät onnistuneet hävittämään. Tytöt olivat edelleen pojan kavereita, mutta vähitellen hekin kiinnostuivat kovista jätkistä ja seurustelusta heidän kanssaan. Kiltti poika oli hauskaa seuraa ja sellaiseksi hän jäikin.

Kiu ei enää kulkenut vapaa-ajallakaan teini-ikäisen pojan kainalossa. Ei hän silti ollut sitä hylännyt, vaan se istui uskollisesti kotona pojan sängyn päällä. Koulussa oli pieni ryhmätyöhuone, johon opettaja oli tuonut kotoaan pehmoeläimiä. Yksi pieni pehmokani oli kuin pojan oma Kiu ja sitä katsellessa hänelle tuli hyvä ja turvallinen olo. Eräänä päivänä yhdellä oppitunnilla pari luokan poikaa raiskasi opettajan pehmokanin. He tökkivät kania lyijykynillä, puhuivat rivoja ja naureskelivat likaisesti. Kiltti poika katseli sitä touhua vierestä ja tunsi lapsuutensa päättyneeksi. Sen tunnin jälkeen pehmokani katosi luokasta ja poika jäi miettimään, onko tässä maailmassa tilaa kilteille ja herkille pojille.

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat