Kirjoitukset avainsanalla vanhuus

Olen kuin päivänkakkara syksyisellä niityllä.

Samana syksynä, kun minä saavutin täysi-ikäisyyden, mummuni täytti 60 vuotta. Muistan tuon syksyn kuin eilisen päivän ja muistan, miten vanhalta mummu minusta tuntui. Olin onnellinen, että minä en ollut se 60- vuotias.

Silloin 60- vuotiaana mummuni elämä ei ollut mitenkään onnettoman näköistä. Pikemminkin tuntui siltä, että hän eli elämänsä parasta aikaa. Hän oli ystävällinen ja hauska ihminen, hänen kanssaan pystyi tekemään mukavia asioita, kuten pelaamaan lautapelejä tai käymään autoajelulla minun ensimmäisellä autollani. Hänen kanssaan oli hyvä olla.

Miksi en kuitenkaan silloin nuorena halunnut olla 60- vuotias? Vastaus on yksinkertainen, ymmärsin, että 60- vuotias mummuni on lähempänä kuolemaa kuin nuori minä. Minulla oli elämä edessä ja se oli huumaava ajatus.

Ja nyt mietin, mihin se silloin edessä ollut elämä on hurahtanut. Mummuni on ollut kuolleena jo yli 30 vuotta ja tänä syksynä minä huomaan olevani se 60- vuotias. Nuori minä elää minussa edelleen ja kuitenkin olen samalla myös vanha, vanhuus on lähempänä kuin nuoruus.

Olen 60- vuotias aikana, jolloin ihaillaan nuoruutta ja tehokkuutta yli kaiken, siis niitä asioita, jotka omassa elämässäni siirtyvät koko ajan selvemmin menneisyyteen kuin tulevaisuuteen. Olen iässä, jossa laatu korvaa määrän, mutta juuri nyt se laatu ei ole suurinta huutoa.

Silloin nuoruudessa mummu tuntui minusta vanhalta, mutta ei se ollut negatiivinen asia. Nyt, kun itse olenkin se vanha, joka taholta vakuutetaan minulle, että et sinä ole vanha, olet niin nuorekas. Mitä pahaa on siinä, että on vanha? Mummuni oli hauska ja ystävällinen ihminen ja viihdyin hänen seurassaan. Ystävällisyys ja huumorintaju eivät kysy ikää, mieluummin olen ystävällinen ja vanha kuin töykeä ja nuori.

Olen kuin päivänkakkara syksyisellä niityllä. Lämpimänä syyspäivänä se kukkii kauniisti, vielä on aikaa kukkia ja olla aktiivinen. Samalla syksy etenee, kuolleet lehdet putoavat puista ja lopulta päivänkakkarakin joutuu luovuttamaan.

Yllättäen huomaan, että ei se luovuttaminen olekaan niin paha asia kuin silloin nuorena tuntui. Moni asia näyttää nyt niin erilaiselta. Elämä on saanut paljon uusia värejä. Nuoruus on ylimainostettua, siitä voi aivan hyvin päästää irti ja avata silmänsä näkemään elämänsä monipuoliset maisemat. Vanhuus on yhtä arvokas osa elämää kuin nuoruuskin.

Nuorena en tiennyt, mitä elämä tulee antamaan. Nyt tiedän, mitä elämä on antanut menneinä vuosikymmeninä, tulevaisuudesta en edelleenkään tiedä. Nuorena luotin siihen, että elämäni on Jumalan kädessä. Siihen luotan edelleen ja se riittää. Nuori tai vanha, minä olen minä ja tällaisena arvokas.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tähän sotkemiseen syyllistyi varis.

Lapsuudessani kultaisella 1960- luvulla meillä lapsilla oli joskus tapana leikkiä maitokärryjen kanssa. Ne olivat kärryt, joissa oli kaksi isoa pyörää ja pyörien välissä jonkinlainen lava, jossa kuljetettiin maitotonkkia maitolaiturille. Oli hienoa päästä istumaan maitokärryihin, kun joku työnsi niitä. Meillä ei ollut lehmiä eikä maitokärryjä ja siksi maitokärryillä leikkiminen oli harvinainen hauskuus.

Eräänä päivänä pääsimme pikkuserkun luona leikkimään maitokärryillä. Istuin siskoni kanssa maitokärryssä pikkuserkkupojan ja veljeni työntäessä kärryjä. Meno päättyi surkeaan itkuun, sillä jalkani meni vahingossa pyörän pinnojen väliin, vääntyi pahasti ja kipu oli niin kova, että oli ihan pakko huutaa. Siihen loppui se hauskuus.

Pieni potilas olisi kotona kaivannut lohdutusta, mutta isä tuli sänkyni viereen istumaan ja sanoi: ”Oli ihan oikein, että satutit jalkasi, sillä niillä maitokärryillä ei olisi saanut leikkiä. Niin siinä käy, kun on tuhma.” Kipeän jalan lisäksi sain kivun sydämeeni, syyllisyys painoi raskaana, niin raskaana, että tunnen sen kivun vieläkin. Mietin, miksi vain minä olin loukannut jalkani, vaikka en ollut leikkinyt yksin niillä kärryillä. Olinko ainoa tuhma lapsi?

Meitä 1960- luvun lapsia kasvatettiin syyllistämällä, uhkailemalla ja moittimalla. Samoilla kasvatusopeilla oli kasvatettu myös meidän vanhempiamme. Se oli sen ajan tapa. Ja jos uhkailu ei tehonnut, niin sitten otettiin avuksi vitsa tai remmi. Me opimme jokainen selviytymään omalla tavallamme. Fyysinen kipu parani aikanaan, sydämen haavat hitaammin.

Vahvasti uskovaisen kodin lapsena yleisen syyllisyyden rinnalle tuli vielä syntisyys. Siinä on ollut elämän evästä pitkäksi aikaa. Olen tehnyt valtavan sisäisen työn vapautuakseni kaikesta siitä syyllisyydestä, joka hartioilleni on laskettu. Olen vihdoinkin oppinut, että en ole vastuussa toisten ihmisten elämästä enkä ole syyllinen kaikkiin tämän maailman ongelmiin. Olen vain yksi pieni ihminen, jolla on oikeus elää omaa elämäänsä.

Mutta entäs nyt. Tämä nykyaika tarjoaa syyllisyyttä hartioilleni enemmän kuin 1960- luvulla eletty lapsuus. Viimeisten kuukausien aikana olen lukenut lehdistä, kuinka meidän sukupolvemme on tuhonnut luonnon, ilmaston ja nuorten tulevaisuuden. Työpaikoilla olemme kehityksen jarruna ja eläkkellekään emme voi jäädä, koska yhteiskunnalla ei ole varaa maksaa eläkkeitämme. Meitä on ihan liikaa ja huoltosuhde on kestämätön. Olen myös synnyttänyt lapsia ilmastotuholaisiksi, olen autoillut, syönyt lihaa, käynyt joskus ulkomailla, lista on loputon ja syyllisyys nostaa taas päätään.

Olen siis koko elämäni ajan pyrkinyt olemaan kiltti tyttö, elämään rasittamatta toisia ihmisiä ja kuluttamatta luontoa liikaa ja nyt huomaankin epäonnistuneeni täysin. Kuinka pitkälle voi mennä yhden sukupolven syyllistäminen? Lapsena meitä syyllistivät sen ajan aikuiset ja kasvattajat, nyt meitä syyllistävät nuoret ja lapset. Tätä syyllisyyttä en enää suostu kantamaan, sillä olen jo kantanut oman osani syyllisyydestä.

Nuoruuden syyllisyydestä selviää myös ajan myötä, sillä nuorilla on tapana kasvaa aikuisiksi. Miten selvitä vanhuuden syyllisyydestä, sillä vanhuudesta ei kasva ulos. Vanheneminen vain etenee, kunnes kuolema vapauttaa syyllistäjistä.

Uskovaisen kodin lapsena olen saanut syyllisyyden ja syntisyyden rinnalle myös hyvän perinnön. Ihmiset voivat tuomita ja hylätä, mutta Jumala rakastaa ja armahtaa. Jumalan luomana ihmisenä minulla ja lapsillani on oikeus elää tämän maapallon päällä. Aion elää täällä niin kauan, kuin minulle elämänpäiviä annetaan ja sitten, kun maallinen taipaleeni päättyy, uskon, että vastassani on vapahtaja eikä syyttäjä. Luotan siihen, että taivaan portilla ei kysytä hiilijalanjälkeä vaan jotain aivan muuta.

Uusi ja vanha elämä

Koulupäivä on päättynyt ja olen koulubussissa kotimatkalla. Bussi on täynnä, kuten niin useana koulupäivänä. Istumme kavereiden kanssa kaikki samassa rykelmässä ja meillä on kovin hauskaa yhdessä, niin hauskaa, että emme huomaa bussin täyttymistä. Yht´äkkiä kuuluu kuljettajan kuulutus: ”Hyvät nuoret, autossa on useita aikuisia seisomassa, luovuttakaahan heille istumapaikkoja.” Ja me teimme, kuten kehotus kuului, nousimme käytävälle seisomaan tai pakkauduimme sylikkäin muutamalle penkille. Matka jatkui yhtä iloisesti kuin oli alkanutkin.

Tilanne oli hyvin tyypillinen 45 vuotta sitten linja-autossa. Meidät nuoret kasvatettiin siihen, että auton täyttyessä aikuisille annettiin istumapaikka ja me nuoret nousimme seisomaan käytävälle. Nuorille tyypilliseen tapaan kritisoin joskus äidille, että voivathan nuoretkin olla väsyneitä koulupäivän jälkeen ja silti oletetaan, he he jaksavat seisoa aikuisten istuessa. Äiti vastasi: ”Sinä olet nuori ja terve ja jaksat kyllä seisoa. Sinustakin tulee aikuinen ja silloin saat vapaasti istua.”

Jonkin aikaa sitten matkustin paikallisliikenteen bussilla Helsingistä Espooseen. Bussi oli täynnä, lapset ja nuoret istuivat sujuvasti paikoillaan, minä, nyt yli 50- vuotias nainen seisoin kassieni kanssa käytävällä. Eräs suurin piirtein ikäiseni nainen nousi seisomaan ja tarjosi paikkaansa meitä vanhemmalle miehelle, lapset ja nuoret istuivat edelleen sujuvasti paikoillaan. Mieleeni tuli tuo kauan sitten äitini kanssa käyty keskustelu, jolloin hän lupasi, että sitten aikuisena saisin istua linja-autossa. Mietin, että näinkö tässä kävi, minun aikani ei tullut koskaan.

Tämän ilmasto- ja vaalikevään aikana olen usein tuntenut seisovani ihmetellen sivussa. Nuorten ilmastolakon aikaan joku nuori sanoi televisiouutisissa, että aikuiset eivät välitä, koska he kuitenkin kuolevat kohta pois. Sama ajatus tuli esille puhuttaessa äänestämisestä. Tilastojen mukaan suurin äänestäjaikäluokka ovat 55 – 69- vuotiaat ja pienin alle 30- vuotiaat. Eräs lukiolainen ehdotti, että vanhemmilta ihmisiltä luovutettaisiin ääniä nuorille, koska aikuiset eivät osaa ajatella tulevaisuutta, kun he kuolevat kohta.

Kuulun siis ikäluokkaan, joka kasvatettiin nuorena luovuttamaan paikkansa vanhemmille ja nyt, kun olen itse se vanhempi, julkisuudessa levitetään asennetta, että meidän vanhempien pitää luovuttaa paikkamme ja äänemme nuoremmille. Tilastollisesti minulla on elinaikaa vielä 30 vuotta, mutta silti olen nuorten mielestä kohta kuolemassa.

Mihin tässä välissä on hävinnyt vanhempien ihmisten kunnioitus? Ei vanhempien kunnioitus ole pois nuorilta eikä heikennä nuorten asemaa. Heillä on paikkansa ja äänensä, aivan kuten meillä vanhemmillakin. Heillä on tietoa ja taitoa, mutta niin on meillä vanhemmillakin.

Vanhempien kunnioittaminen luo turvallisen pohjan koko yhteiskunnalle. Nuorelle voi sanoa äitini tavoin, että sinun aikasi tulee vielä ja siinä toivossa on hyvä odottaa tulevaisuutta. Jos koko elämän arvo on nuoruudessa, silloin meillä kenelläkään ei ole muuta kuin menetettävää. Nuoruus ja fyysinen voima ovat kovin katoavia ominaisuuksia, niiden varaan rakennettu elämä on nopeasti ohittanut parhaat päivänsä. Ikä ja elämänkokemus karttuvat elämän loppuun asti.

Ja miksi me aikuiset emme välittäisi tulevaisuudesta. Tulevaisuus on meidän lastemme ja lastenlastemme elämää ja siksi todella tärkeää. Haluan jättää jälkeeni maapallon ja yhteiskunnan, jossa jälkeläisteni on hyvä elää. Se yhteiskunta ei ole vain nuorten ja vahvojen yhteiskunta, vaan myös vanhojen, heikkojen ja sairaiden yhteiskunta. Aion käyttää oman ääneni ja nuoret käyttäköön vapaasti oman äänensä. Tilaa riittää meille molemmille.

Kommentit (1)

Viivi-Sofia
1/1 | 

Olipa puhutteleva kirjoitus.
tse olen 44-vuotias ja opiskelen nuorten seassa. Ikäkriisiä pukkaa kun olen niin vanha, siis nuorten silmissä.

Elämän jäljet käsissä.

Hyppäsin onnellisena ja saunapuhtaana sänkyyn puhtaiden lakanoiden väliin ja huudahdin: "Kylläpäs elämä tuntuu hyvältä!" Takana oli mukava päivä melko tuoreen aviomiehen, pikkusiskon ja mummon kanssa. Sisko ja mies olivat yhtä onnellisia, mummo istui sohvan kulmalla, hieroi käsiään, huokaisi ja katsoi lempeästi meitä kolmea; tuoretta avioparia ja yhtä teini-ikäistä tyttöä. Tuosta illasta on kulunut yli kolme vuosikymmentä, mutta edelleen näen mummon kasvot silmissäni ja tilanne on mielessäni selkeänä muistikuvana.

Seuraavana aamuna herätessämme mummo ei ollut tuttuun tapaansa keittiössä keittämässä aamukahvia, vaan hän makasi tuskaisena sängyssään. Yöpöydällä oli avonainen nitropurkki. Rintaan koski ja olo oli kaikin puolin huono, mutta hän ei ollut malttanut herättää meitä nuoria. Hän oli viettänyt tuskaisen yön valvoen samaan aikaan, kun me nukuimme onnellisina ja terveinä seinän takana. Veimme mummon terveyskeskukseen, siitä hänet lähetettiin melkein saman tien lähimpään keskussairaalaan eikä hän enää kotiinsa palannut. Kahden kuukauden kuluttua seisoimme hänen haudallaan.

Kuinka usein olenkaan ajatuksissani palannut tuohon viimeiseen viikonloppuun mummon kanssa. En minä silloin osannut ajatella, miten hänen käsiään särki, en ymmärtänyt hänen sydänvaivojaan enkä paljon muutakaan. Tiesin, mutta en ymmärtänyt. Nyt hieron usein omia särkeviä käsiäni ja muistelen mummoa, nyt minä ymmärrän, miltä tuntuu elää särkevien nivelten kanssa. Ymmärrän jotain siitä syvästä huokauksesta ja lempeästä katseesta.

En syytä sitä nuorta ja onnellista aviovaimoa mistään. Se oli minun elämääni silloin. Ymmärrän, että ei mummokaan syyttänyt. Hän rakasti meitä ja oli onnellinen meidän puolestamme. Meidän läsnäolomme piristi häntä ja toi turvaa hänen vaivojensa keskelle. Yksin valvottu yö olisi ollut vielä tuskallisempi.

Samalla hänestä saattoi tuntua haikealta. Katsellessaan meitä, hän ehkä muisteli omaa nuoruuttaan, sodassa kuollutta ensimmäistä aviomiestään ja pari vuotta aikaisemmin kuollutta toista miestään. Ehkä hän muisteli elämänsä aktiivisia vuosia, niitä vuosia, jolloin hän oli ollut terve ja toimelias. Aktiiviset vuodet olivat silloin siirtymässä meille lapsenlapsille.

Nykyisin samaistun enemmän mummooni kuin silloiseen itseeni. Aktiiviset vuodet ovat vähitellen siirtymässä lapsilleni ja moni asia on omassa elämässä jo taakse jäänyttä elämää. Mummon muisteleminen tuntuu lohdulliselta. On turvallista kulkea kohti omaa vanhenemista tietäen, että tämän saman ovat kokeneet kaikki minua edeltäneet sukupolvet. Ei nuoren tarvitse ymmärtää, miltä vanheneminen tuntuu, se selviää hänelle aikanaan. Vanha voi muistaa ja ymmärtää, miltä tuntuu olla nuori, mutta nuori ei voi ymmärtää, miltä tuntuu olla vanha. Mummon huokaus ja lempeä katse ovat avautuneet minulle vuosien kuluessa ja säilytän niitä muistoissani arvokkaina aarteina.

Kommentit (1)

Viivi-Sofia
1/1 | 

Voi kuinka koskettava kirjoitus taas! Omaa mummoa ja iso-äitiä muistellen.

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat