Kirjoitukset avainsanalla työelämä

Aikaan, jolloin puhelin oli puhelin eikä tietokone.

Forssan Lehdessä oli maanantaina 31.3.2025 artikkeli otsikolla ”Suomen uudet suuret ikäluokat ovat lama-ajan lapsia, kuuluuko heidän äänensä vaaleissa?” Samasta aiheesta kirjoitettiin muissakin medioissa. Syntymävuosia vertailtaessa Suomen suurimmat ikäluokat ovat vuosina 1990 ja 1992 syntyneitä.

Olen lama-ajan lasten äiti. Lapseni syntyivät epävarmaan ja ahdistavaan aikaan. Meidänkin perhettämme lama-aika kosketti ja raha oli todella tiukassa. Lama-ajan lapset saivat toiveisiinsa usein vastauksen, että ei ole rahaa. Baby Born-nukke oli aivan liian kallis joululahja tyttären toiveista huolimatta.

Lama-ajan lapset viettivät lähes digivapaan lapsuuden. He pelasivat pöytätietokoneella Rayman-pelejä ja kännykällä matopeliä. Ensimmäisen älypuhelimensa he saivat samaan aikaan ajokortin kanssa. Nuorina aikuisina he oppivat nopeasti hallitsemaan digitaalisen maailman ihmeet.

Nykyiset suuret ikäluokat eli kolmekymppiset aikuiset ovat kasvaneet lama-ajan lapsuudesta työikäisiksi. He saivat lapsuudessaan kuulla, että ei ole rahaa ja nyt he kuulevat sitä työpaikoillaan ja koko yhteiskunnassa. He syntyivät ahdistavien uutisten aikaan ja elävät nyt samanlaisissa tunnelmissa.

Lama-aika ei kohdellut perheitä tasapuolisesti. Jotkut harvat perheet hyötyivät lamasta, jotkut selvisivät ehjin nahoin, joillakin oli tiukkaa ja sitten oli se suuri joukko, joihin lama jätti pysyvän jäljen. Potkut työpaikalta veivät monet aikuiset henkilökohtaiseen lamaan.

Tasapuolisesti ei kohtele työelämä myöskään lama-ajan lapsia. Kovin harvassa ovat kolmekymppiset, jotka opiskelujen päätteeksi saavat vakituisen ja koulutustaan vastaavan työpaikan. Korkeakoulutuskaan ei sitä takaa.

Tarjolla on kymmenien työhakemusten laittamista.  Lopputuloksena työnhausta seuraa ehkä vain pätkätöitä pätkätöiden jälkeen. Toivottavasti lama-ajan lasten työelämä ei ala irtisanomisilla niin kuin monen heidän vanhempansa kohdalla kävi.

Osa saa vakituisen työpaikan. Onni saattaa kuitenkin loppua lyhyeen, sillä monella työpaikalla on menossa jonkinlainen kiristysmeininki, säästökuuri tai yt-neuvottelut. Eikö meillä todellakaan ole tarjota parempaa työelämää lama-ajan lapsillemme?

Kun on syntynyt ahdistavien uutisten aikaan ja elää varhaista aikuisuuttaan samoissa merkeissä, ei ole ihme, että joskus uuvuttaa. Nyt tarvittaisiin rohkaisua, kannustusta, työniloa ja uskoa tulevaisuuteen, sillä jatkuva huolipuhe lamaannuttaa.

Lehtiartikkelin mukaan Suomessa on vahva käsitys, että äänestäminen on eläkeläisten puuhaa ja kauaskantoisia suunnitelmia on vaikea tehdä, koska tulppana ovat aktiiviset, vanhemmat ikäluokat.

Lama-ajan lasten äitinä edustan tuota vanhempaa, aktiivista ikäluokkaa. En halua olla tulppana kenenkään tiellä, vaan päinvastoin poistamassa tulppia, jotka estävät lama-ajan lasten äänen kuulumista.

Nuorilla ikäluokilla on samanlainen mahdollisuus ottaa paikkansa yhteiskunnassa kuin meillä vanhemmilla oli omassa nuoruudessamme. Lama-ajan lasten ääni on tervetullut lisä työpaikoille ja yhteiskunnan päätöksentekoon. Antakaa äänenne kuulua.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Loputon taival

Yle uutisoi ma 19.8. nuorista opiskelijoista, jotka eivät usko pääsevänsä koskaan eläkkeelle, koska eläkeikää nostetaan jatkuvasti. Eliniän odote nousee ja sitä mukaa pitää nostaa myös eläkeikää. Uutisen mukaan joka toinen nykynuori tulee elämään satavuotiaaksi.

Muistan päivän yli 40 vuotta sitten. Olin valmistunut ensimmäiseen ammattiini ja aloittanut ensimmäisessä työpaikassani. Olin mummuni kanssa päiväkävelyllä ja juttelin innoissani työsuunnitelmistani.

Olin nuori ja täynnä uskoa tulevaisuuteen. Olin innoissani uudesta elämänvaiheesta. En tuohon aikaan uhrannut ajatustakaan eläköitymiselle, halusin olla töissä enkä eläkkeellä, vanhuus tuntui kovin kaukaiselta ajatukselta.

Mummu oli silloin saman ikäinen kuin minä nyt. Hän tuntui minusta tosi vanhalta ja oli mielestäni ollut aina eläkkeellä. Minun elinaikanani hän ei ollut ollut päivääkään töissä kodin ulkopuolella ja lehmätkin oli laitettu pois kymmenen vuotta aikaisemmin.

Olen siis tehnyt monta vuotta pidemmän työuran kuin mummuni. Olen myös tehnyt pidemmän työuran kuin vanhempani. Pidemmästä työurasta huolimatta olen päässyt monessa suhteessa työelämässä helpommalla kuin minua edeltävät sukupolvet.

Olen nähnyt työhyvinvoinnin kehittymisen ja saanut nauttia monista työelämän eduista, joista vanhempani ja isovanhempani eivät päässeet osallisiksi. Olen nauttinut vakituisista työsuhteista, viisipäiväisestä työviikosta, palkallisista lomista, äitiyslomista, vuorotteluvapaasta ja opintovapaasta.

Jos olisin nyt nuori ja työelämäni alussa, en murehtisi nousevaa eläkeikää. Murehtisin työelämän alasajoa. Suren työelämän alasajoa myös vanhana työntekijänä.

Haluaisin jättää nuoremmille sukupolville työelämän, jossa on varaa suunnitella tulevaisuutta, mahdollisuus innostua, kehittyä, opiskella ja etsiä uusia polkuja. Haluaisin jättää työelämän, jossa on varaa satsata myös perhe-elämään, vapaa-aikaan ja omaan hyvinvointiin.

Eläkeiän nostaminen on meidän vanhempien työntekijöiden ongelma, meidän, joiden nenän edestä sitä porkkanaa siirretään koko ajan eteenpäin. Meidän, joiden pitäisi edelleen jaksaa, vaikka voimat on jo kulutettu eivätkä aivot enää taivu jatkuvaan muutokseen.

Mutta eihän elinikä voi loputtomasti nousta eikä eläkeikää pohjattomasti nostaa. Ihmisen työkyky on rajallinen. Tehot vain hiipuvat ja voimat loppuvat, vaikka päättäjien suunnitelmat kuinka huutaisivat jatkuvaa tehostamista.

Mikä ihme tätä nykyaikaa vaivaa, kun tuottavuutta pitäisi jatkuvasti nostaa, tehoja saada lisää, kaiken pitäisi tapahtua aina vain halvemmalla ja pienemmällä työvoimalla. Mitä merkitystä on eläkeiän nostolla, jos nuoret uupuvat työelämässä jo alle kolmevitosina?

Ylen jutussa todetaan myös, että eläkejärjestelmää ehditään muuttaa vielä monta kertaa ennen nykyisten opiskelijoiden eläköitymistä. Miksi siis pelotella nuoria työntekijöitä eläkeiän nostolla, nyt on aika pitää huolta heidän jaksamisestaan työelämässä.

Lomalla voi pysähtyä katselemaan elämänsä näkymiä.

”Jippii ja sitten lomalle:” kirjoitti fb-kaveri päivityksessään. Siinä on monen suomalaisen lause tähän aikaan vuodesta. Osa on lomalla ja osa laskee päiviä loman alkamiseen.

Monella työntekijällä on takana rankka vuosi. On ollut lakkoja, lomautuksia, työolojen kiristyksiä ja huolta työpaikan säilymisestä. Epävarmuus on tullut osaksi suomalaista työelämää. Kaiken tämän uhkailun ja syyllistämisen keskellä työntekijä on lomansa ansainnut.

Monella työntekijällä on huoli omasta jaksamisesta. Pitäisi jaksaa aina vain enemmän ja tehdä nopeammin. Nuorella ei ole aikaa perehtyä ja opetella työelämää, vanhoilla ei ole varaa hidastaa tahtia. Työntekijä on lepotaukonsa ansainnut.

Monella työntekijällä on huoli taloudellisesta selviämisestä. Töitä riittää, mutta työstä saatu palkka ei riitä. Miten säästää, kun kaikesta on jo säästetty. Työntekijä on palkallisen lomansa ja lomarahansa ansainnut.

Monelle työntekijälle on helpotus saada olla vähän aikaa vapaana työkavereista, heidän arvostelultaan, ilkeiltä kommenteiltaan ja väheksynnältään. Liian monella työpaikalla on huono työilmapiiri. Työntekijä on hengähdystaukonsa ansainnut.

Monelle työntekijälle on helpotus, kun ei tarvitse vähään aikaan kohdata väkivaltaisia, aggressiivisia ja solvauksia huutelevia asiakkaita. Liian monelta suomalaiselta on kadonnut työtä tekevien ihmisten kunnioitus. Työntekijälle kuuluu ihmisarvoinen kohtelu, saakoon hän nauttia sitä edes lomallaan.

Moni työntekijä on työpaikallaan yksin ja näkymätön, kukaan ei halua tutustua häneen eikä kysellä kuulumisia. Jokainen työntekijä on ansainnut kiitoksen kuluneen työvuoden työstä ja hyvän loman toivotuksen.

Jippii ja sitten lomalle. Tuleeko jippii-hihkaisu siitä, että kukapa ei mielellään lähtisi lomalle. Lomalla on mahdollisuus tehdä itselleen mieleisiä asioita ja viettää aikaa rakkaiden ihmisten kanssa. Lomalla on lupa nauttia.

Jippii-hihkaisu voi tarkoittaa myös sitä, että pääsee hetkeksi vapaaksi työpaikan aiheuttamasta stressistä, ahdistuksesta ja mielipahasta. Jos koko loma kuluu työpahoinvoinnin purkamiseen, kannattaa miettiä, onko työ sen arvoista. Kannattaako työlle uhrata elämänsä?

Kuinka moni sanoo loman jälkeen: ”Jippii, kiva palata töihin!” Tai jos ei nyt ihan jippii-tunnelmissa, niin mukavissa ja rentoutuneissa kuitenkin, valmiina tarttumaan uuden työvuoden haasteisiin. Toivottavasti jokainen lomalta palaava työntekijä toivotetaan tervetulleeksi takaisin töihin. Kuinka hyvältä tuntuukaan kysymys: ”Miten lomasi meni?”

Jos lomaltapaluu sujuu ankeissa merkeissä ja uusi työvuosi näyttäytyy edessä painajaisunina, kannattaa katsoa peiliin. Peilistä saattaa katsoa takaisin ihminen, joka ansaitsee jotain parempaa. Ehkä se ihminen ansaitsee paremmat työolosuhteet, paremman palkan, paremmat työkaverit tai paremman esihenkilön.

Joskus kannattaa uskaltautua uusien alkujen tielle, joskus työpaikan vaihtaminen on ainoa oikea ratkaisu ja ruoho saattaa todella olla vihreämpää aidan takana.

Silta yhdistää vastarannoilla olijat.

Henkilöllä oli kokoaikainen kausityö. Kausi päättyi ja työsuhde sen mukana, näin käy kausiluonteisessa työssä. Alkoi työttömyysjakso ja työnhaku.

Työttömyyttä ei kestänyt kuin lyhyen ajan, sillä hän sai uuden työpaikan. Onnittelut työpaikasta. Kysyessäni uudesta työstä maksettavaa palkkaa, onnittelut saivat jatkoksi kysymyksen: ”Miten aiot pärjätä?”

Suomen hallituksella olisi varmaan vastaus esittämääni kysymykseen. Vastaus voisi olla esimerkiksi, että muuta halvempaan asuntoon. Halvasta yksiöstä on aika vaikea muuttaa pienempään ja halvempaan.

Vastaus voisi olla myös, että luovu autosta, mutta miten haja-asutusalueelta pääsee muutaman kymmenen kilometrin päähän työpaikalle ilman omaa autoa. Autoa ei voi vaihtaa halvempaan, sillä sen olisi tarkoitus toimia muutakin kuin varaosina.

Ihmettelen vain, kuinka pieniä palkkoja monista töistä kehdataan maksaa.

Toisella henkilöllä on työpaikka, mutta uusi vuosi alkoi lomautuspäätöksellä, eikä millään parin viikon lomautuksella, vaan muutaman kuukauden pituisella. Työttömyysturvan heikennykset osuvat sopivasti maaliinsa.

Työttömyysturvan heikennyksiä hallitus perustelee sillä, että ihmisten pitäisi hankkia työpaikka, siten heidän taloudellinen tilanteensa paranee. Ihmettelen vain, miksi lomautetun pitäisi hankkia työpaikka, hänellähän on jo sellainen.

Kolmas henkilö kutsuttiin koeajan viimeisenä päivänä ja viimeisellä työtunnilla työnjohtajan puheille. Viesti oli lyhyt ja selkeä, kerää tavarasi, tämä työsuhde päättyy tähän, ei suurempia selityksiä. Siinä särkyivät tulevaisuuden suunnitelmat ja itsetunto.

Ihmettelen vain, kuinka helposti ja epäinhimillisellä tavalla ihminen voidaan heittää ulos työpaikasta.

Neljäs henkilö selittää kiihtyneellä äänellä, kuinka ahneet työntekijät ovat taas lakkoilemassa. Hän, joka on tehnyt työuransa johtavassa asemassa ja vastuullisessa työssä. Jäätyään vuosituhannen alussa eläkkeelle tärkeästä virastaan hän on nauttinut suurempaa eläkettä kuin mitä moni työntekijä saa palkkaa.

Ihmettelen vain, miksi se ahne on aina työntekijä.

Vuonna 2005 presidenttimme Sauli Niinistö käynnisti vaalikampanjansa teemalla ”Vastakkainasettelun aika on ohi”. Kampanjan idea oli, että olemme kaikki työväkeä. Mihin on kadonnut tuo Niinistön kampanjan hieno ajatus?

Suomalainen työelämä ja yhteiskunta kaipaa kovasti sillanrakentajia. Sillarakentajien sijaan meillä riittää vastakkaisilla rannoilla huutelijoita. Kansa huutelee vastakkaisilla rannoilla samalla, kun hallitus kääntää hitaasti velkalaivaansa.

Velkalaiva kääntyy hitaasti ja puheet ovat kovia. Pelkään, että moni yksityinen talous ajaa karille tuota laivaa käännettäessä. Voisiko kovien puheiden ja huutelun lisäksi myös kuunnella ihmisiä, jotka ovat aidosti huolissaan selviämisestään.

Kasvatus-, koulutus- ja ohjausalan ammattilaisena ihmettelen, millaiseen työelämään olen ohjaamassa nuoria. Monille nuorille työelämä näyttäytyy aivan liian kovana ja vaativana. Työelämässä käytössä olevat uhkailu ja kiristys ovat huonoja motivaattoreita.

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat