Kirjoitukset avainsanalla elämä

Kun lapsuuskoti alkaa näyttää rapistuneelta, ei omakaan jaksaminen ole samaa kuin nuorena. Työelämässä pitäisi kuitenkin pysyä.

”Onkohan minulle tässä firmassa tulevaisuutta?” Ikätoverini kertoi esittäneensä tuon kysymyksen useasti työnantajalleen ja saaneensa joka kerta myönteisen vastauksen. Vaikka työnantaja vakuuttaa, että on sinulla tulevaisuutta, se ei silti tunnu siltä.

Miksi ei? Jos asioista neuvotellaan vain nuorempien työntekijöiden kanssa ja uudet työtehtävät annetaan heille. Vanha työntekijä saa tehtäväkseen sen, mitä muilta jää.

”Työnantaja esitteli minulle uuden työntekijän ja kertoi, että tässä on sitten sinun seuraajasi, jonka saat opettaa talon tavoille.” Näin kertoi toinen ikätoverini. Ikää on yli 60, mutta työvuosia ja -haluja olisi vielä jäljellä ja silti mieleen hiipii epäilys, aiotaankohan minut piankin siirtää syrjään.

Toinen ikätoverini kertoo, että työnantaja ehdotti hänelle hienovaraisesti siirtymistä eläkeputkeen. Se nuori kaveri, jonka tutorina hän on toiminut pari vuotta, on nyt valmis siirtymään puikkoihin eikä vanhaa enää tarvita. Jos irtisanoutuisit itse, kun meidän firmassa ei ole tapana antaa potkuja.

Menneen kesän aikana olen kuullut ystäviltäni melko monta karua tarinaa työelämästä. Me, joiden ikä alkaa kuutosella, emme enää ole työmarkkinoiden priimaa ja moni on saanut todeta sen käytännössä.

Näiden työelämän tosikertomusten rinnalla valtakunnan tasolla on jälleen kerran nostettu esille ehdotus työuran pidentämisestä ja ikääntyvien ihmisten pitämisestä työelämässä mahdollisimman pitkään. Olemme samaan aikaan korvaamattomia ja tarpeettomia. Osaamme paljon ja silti olemme putoamassa kelkasta.

Olisikohan aika kuunnella meitä työelämän konkareita. Emme me ole yksi ja yhtenäinen joukko. Meillä on jokaisella oma työhistoriamme, elämäntilanteemme, terveytemme tai sairautemme. Osaamme jo itse kertoa, mitä jaksamme ja mihin kykenemme, jos vain joku kuuntelisi.

Me olemme työelämän priimaa. Samalla, kun vauhti hidastuu, osaamme nähdä tehokkuuden ja nopeuden lisäksi muitakin arvoja. Emme ehkä pysy nuorempien tahdissa, mutta työn sisällön ja laadun suhteen meillä on paljon annettavaa.

Ja jos joku meistä kokee, että nyt on aika tehdä elämässä jotain muutakin, kuin pyöriä tehoyhteiskunnan rattaissa, niin sekin on arvokasta. Ehkä meidän paikkamme olisikin jo lastenlasten tai omien vanhempien hoitajina, heille saattaisimme olla korvaamaton apu.

Olisiko jo aika kysyä, mikä on tämän elämän tarkoitus. Siksikö minä täällä maan päällä pyörin, että talous pyörii. Ja kun olen antanut kaikkeni talouden rattaisiin, niin mitä sitten.

En ole korvaamaton enkä tarpeeton. Sen olen oppinut, että ei nuorikaan ole korvaamaton eikä tarpeeton. Mutta jokaisen elämä on korvaamaton ja siksi tämän elämän tarkoitusta kannattaa kysyä muualtakin kuin talousguruilta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sateisen talven jälkeen pajunkissat aukeavat lammessa.

Ensin oli talvi, jota ei koskaan tullut, sitten tuli kevät, joka yllätti monella tavalla ja edessä on kesä, jota ei oikein osaa odottaa eikä ainakaan suunnitella. Jotenkin vain koko elämä on heittänyt kuperkeikkaa eikä kukaan tiedä, miten tästä keikauksesta selvitään.

Elämä on ennenkin heittänyt kuperkeikkaa ja keikauksen jälkeen jatkunut.

Ensin uutisoitiin koronakuolemia Kiinasta, sitten Italiasta, Espanjasta ja lopulta koko maailmasta, myös Suomesta. Kuolemasta on tullut jokapäiväinen puheenaihe, mutta ei se mikään uusi asia ole. Kun kuolema osuu lähelle, se pysäyttää ja muuttaa elämää, oli kuolinsyy korona tai joku muu.

Sairaustapauksia tilastoidaan päivittäin. Paljonko on sairastuneita, montako potilasta on sairaalahoidossa ja kuinka moni heistä on tehohoidossa. Kautta ihmiskunnan historian sairaudet ovat muuttaneet ihmisten elämäntilanteita, usein väliaikaisesti ja usein myös pysyvästi.

Yrittäjät menettävät tulonsa, työntekijöitä lomautetaan ja talous romahtaa. Monen ihmisen elämässä taloudelliset huolet ja suoranainen köyhyys ovat olleet osa jokapäiväistä elämää jo ennen koronaepidemiaa.

Suuri osa meistä viettää aikaansa kotona karanteenissa. Kodista on tullut monille ihmisille pelkkä nukkumispaikka vasta tällä vuosituhannella. Vuosisatojen ajan ihmisten elämä on keskittynyt kotipiiriin.

Koko elämä tuntuu nyt oudolta, mutta mikä tässä on niin outoa. Eihän tämä ole tuonut mitään uutta elämään ja kuitenkin kaikki on muuttunut.

Outoa on ilmiön laajuus. Me länsimaisen hyvinvoinnin keskellä elävät ihmiset olemme kehitelleet illuusion siitä, kuinka elämä on hallittavissamme. Olemme kuvitelleet olevamme turvassa ja nyt tämä kuvitelma on pettänyt.

Oman perheeni elämä on matkan varrella särkynyt kuolemantapausten, vakavien sairastumisten ja taloudellisten huolien takia. Usein on tuntunut siltä, että tästä emme selviä. Joka kerta ympäröivä yhteiskunta on jatkanut kulkuaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tänä keväänä ympäröivä yhteiskunta ei jatka kulkuaan, vaan tilanne vaikuttaa jokaisen elämään. Tämä kriisi ei ole vain henkilökohtainen, vaan myös maailmanlaajuinen. Tämä maailmanlaajuinen poikkeustilanne on outoa.

Poikkeustila kestää aikansa, siitä selviäminen vie aikansa ja sen jälkeen elämä jatkuu. Jotain on todennäköisesti muuttunut, mutta uusi todellisuus saattaa olla parempaa kuin se, mitä meillä oli ennen tätä kevättä.

Uusi ja outo tilanne on pelottava, mutta vähitellen outous häviää, ihminen sopeutuu ja uskaltaa katsella elämää uudesta näkökulmasta. Ei elämää tarvitse suunnitella, sen voi vain ottaa vastaan päivä kerrallaan.

Jää kantaa, jos on tarpeeksi kevyt.

Päivän sana on ”peruttu”. Lähikaupan ilmoitustaululla on kaikkien tapahtumailmoitusten päälle vedetty vinosti tuo sana ”peruttu”. Tulee sellainen tunne, että koko elämä on peruttu ja tämän kaiken sai aikaan yksi pieni ja silmille näkymätön virus. Uhkaava ilmapiiri leijuu kaikkialla, vaikka mitään uhkaa ei ole silmin nähtävissä.

Sateisen ja harmaan talven jälkeen paistaa vihdoin aurinko, linnut laulavat ja kotipihan tulppaanit nostavat lehtiään nurmen alta. Elämää ei siis ole peruttu ja päätän lähteä pitkälle ja rauhalliselle kävelylenkille.

Astuessani kotiovesta kadulle, näen ensimmäisenä tutun eläkeläispariskunnan lähdössä sauvakävelylle. Hehän ovat täällä, vaikka tähän aikaan vuodesta heidän pitäisi olla Espanjassa. Jotain on siis muuttunut.

Tunnelma metsäpolulla on rauhallinen, ihmisiä on liikkeellä, mutta kenelläkään ei tunnu olevan kiire minnekään. Näen useita vanhempia pienten lastensa kanssa, jollakin on mukana pallo, toinen vanhempi keinuttaa lastaan ja kolmas tutkii lapsensa kanssa maahan pudonneita käpyjä. Kun on tottunut näkemään lapsia ulkoilemassa isoissa päiväkotiryhmissä huomioliivit päällään tai sitten vanhempiensa kanssa kauppakeskuksissa tai hoplopeissa, tämän päivän näky näyttää suorastaan idylliseltä. Näinhän sen kuuluisi olla.

Vastaan tulee myös muutama vanhempi kouluikäisen lapsen kanssa. Ehkä he ovat suorittamassa koulusta annettua liikunnan tehtävää. Olkoon mikä tahansa tehtävä, on hienoa seurata heidän yhteistä kävelyään ja puheensorinaansa. En muista nähneeni tällaista viime vuosina ja se näyttää hyvältä.

Välillä poikkean polulta lammen rantaan. Vesi on paikoitellen kevyessä jääpeitteessä ja paikoitellen sulana. Ihmisellä ei ole jäälle mitään asiaa, mutta sorsan se näyttää kantavan. Ja jos ei kanna, niin sorsa pistää uinniksi. Jos jää pettää, niin vesi kantaa, ajatus tuntuu rohkaisevalta tämän koronatilanteen keskellä.

Rauhallisesti kävelen korkean harjun päälle ja jään sinne hetkeksi seisomaan. Vanha mies on myös kävellyt kovan nousun ja pysähtyy kuvailemaan tunnelmiaan nousun jälkeen. Puhumme toisillemme huomioiden turvallisen välimatkan. Nyt on aikaa pysähtyä juttelemaan.

Kävelyn päätteeksi, vielä keskellä aurinkoista puistometsää aukaisen puhelimesta työporukan whatsupin. Siellä on 78 lukematonta viestiä ja lisää tulvii koko ajan. Opettajakollegat ovat aloittaneet tehokkaasti etäopetuksen. Viesteissä vilahtelevat kaikki mahdolliset koulun sähköiset oppimisalustat, joku toimii, joku tökkii, joku on ylikuormittunut jne.

Kävelyni aikana olen mielessäni käynyt läpi vallitsevan poikkeustilanteen. Kaikkialla leijuva uhkaava ilmapiiri ei enää hallitse ajatuksiani eikä elämää ole peruttu, se on vain vähän erilaista. En ole enää ylikuormittunut, hoitakoon digimaailma sen tehtävän. Elämä on tässä ja nyt.

Ehkä on hyvä aloittaa etäopetus tehokkaasti, mutta minä olen tyytyväinen omaan aloitukseeni. Tämä kävely oli kuin retriitti, nyt olen valmis siirtymään tähän poikkeustilanteeseen. Kovasti toivoisin, että olisimme valmiit oppimaan jotain tästä tilanteesta. Meidän tehtävämme ei ole ensisijaisesti suorittaa, vaan elää niin kauan kuin meille elämää annetaan.

Kommentit (1)

Käyttäjä11594
Liittynyt30.1.2022
1/1 | 

Sepelvaltimon retriitti voi olla erittäin tuskallista, vaikka kipua ei ehkä tunnu ennen kuin tila on edennyt. Kipu johtuu sydänlihaksen sisäkalvon tulehduksesta. Se johtuu kolesterolikertymien kerääntymisestä valtimoihin, jotka toimittavat verta sydänlihakseen. Nämä kerrostumat koostuvat rasvasta, kalsiumista ja muista aineista, jotka ovat kulkeutuneet verenkiertoon muista kehon osista.

Tila voi aiheuttaa rintakipua ja sydänkohtauksia ja voi myös aiheuttaa hengenahdistusta. Näiden oireiden vakavuus riippuu siitä, kuinka suureen sydämeen sepelvaltimoretriitti vaikuttaa. Tämä voi vaihdella muutamasta pienestä alueesta suureen kudosmäärään.

https://vocal.media/beat/lag-ja-gale-lyrics-lata-mangeshkar-woh-kaun-thi
https://vocal.media/beat/breathless-song-lyrics-shankar-mahadevan

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat