Päivän sana on ”peruttu”. Lähikaupan ilmoitustaululla on kaikkien tapahtumailmoitusten päälle vedetty vinosti tuo sana ”peruttu”. Tulee sellainen tunne, että koko elämä on peruttu ja tämän kaiken sai aikaan yksi pieni ja silmille näkymätön virus. Uhkaava ilmapiiri leijuu kaikkialla, vaikka mitään uhkaa ei ole silmin nähtävissä.

Sateisen ja harmaan talven jälkeen paistaa vihdoin aurinko, linnut laulavat ja kotipihan tulppaanit nostavat lehtiään nurmen alta. Elämää ei siis ole peruttu ja päätän lähteä pitkälle ja rauhalliselle kävelylenkille.

Astuessani kotiovesta kadulle, näen ensimmäisenä tutun eläkeläispariskunnan lähdössä sauvakävelylle. Hehän ovat täällä, vaikka tähän aikaan vuodesta heidän pitäisi olla Espanjassa. Jotain on siis muuttunut.

Tunnelma metsäpolulla on rauhallinen, ihmisiä on liikkeellä, mutta kenelläkään ei tunnu olevan kiire minnekään. Näen useita vanhempia pienten lastensa kanssa, jollakin on mukana pallo, toinen vanhempi keinuttaa lastaan ja kolmas tutkii lapsensa kanssa maahan pudonneita käpyjä. Kun on tottunut näkemään lapsia ulkoilemassa isoissa päiväkotiryhmissä huomioliivit päällään tai sitten vanhempiensa kanssa kauppakeskuksissa tai hoplopeissa, tämän päivän näky näyttää suorastaan idylliseltä. Näinhän sen kuuluisi olla.

Vastaan tulee myös muutama vanhempi kouluikäisen lapsen kanssa. Ehkä he ovat suorittamassa koulusta annettua liikunnan tehtävää. Olkoon mikä tahansa tehtävä, on hienoa seurata heidän yhteistä kävelyään ja puheensorinaansa. En muista nähneeni tällaista viime vuosina ja se näyttää hyvältä.

Välillä poikkean polulta lammen rantaan. Vesi on paikoitellen kevyessä jääpeitteessä ja paikoitellen sulana. Ihmisellä ei ole jäälle mitään asiaa, mutta sorsan se näyttää kantavan. Ja jos ei kanna, niin sorsa pistää uinniksi. Jos jää pettää, niin vesi kantaa, ajatus tuntuu rohkaisevalta tämän koronatilanteen keskellä.

Rauhallisesti kävelen korkean harjun päälle ja jään sinne hetkeksi seisomaan. Vanha mies on myös kävellyt kovan nousun ja pysähtyy kuvailemaan tunnelmiaan nousun jälkeen. Puhumme toisillemme huomioiden turvallisen välimatkan. Nyt on aikaa pysähtyä juttelemaan.

Kävelyn päätteeksi, vielä keskellä aurinkoista puistometsää aukaisen puhelimesta työporukan whatsupin. Siellä on 78 lukematonta viestiä ja lisää tulvii koko ajan. Opettajakollegat ovat aloittaneet tehokkaasti etäopetuksen. Viesteissä vilahtelevat kaikki mahdolliset koulun sähköiset oppimisalustat, joku toimii, joku tökkii, joku on ylikuormittunut jne.

Kävelyni aikana olen mielessäni käynyt läpi vallitsevan poikkeustilanteen. Kaikkialla leijuva uhkaava ilmapiiri ei enää hallitse ajatuksiani eikä elämää ole peruttu, se on vain vähän erilaista. En ole enää ylikuormittunut, hoitakoon digimaailma sen tehtävän. Elämä on tässä ja nyt.

Ehkä on hyvä aloittaa etäopetus tehokkaasti, mutta minä olen tyytyväinen omaan aloitukseeni. Tämä kävely oli kuin retriitti, nyt olen valmis siirtymään tähän poikkeustilanteeseen. Kovasti toivoisin, että olisimme valmiit oppimaan jotain tästä tilanteesta. Meidän tehtävämme ei ole ensisijaisesti suorittaa, vaan elää niin kauan kuin meille elämää annetaan.