Kirjoitukset avainsanalla turvallisuus

Ruusu lukuvuoden läpi sinnitelleelle.

Kyllä tätä on odotettu, vihdoin päättyy lukuvuoden mittainen piina. Päättyvät aamut, jolloin joutuu pelonsekaisin tuntein lähtemään kouluun. Päättyvät päivät, jolloin joutuu pelonsekaisin tuntein istumaan oppitunneilla, selviytymään kouluruokalassa ja välitunneilla. Päättyvät päivät, jolloin joutuu sietämään huutelua, ilkeitä kommentteja, tönimistä ja yksinäisyyttä. Vihdoinkin.

Kaiken tämän kouluviidakon keskellä moni nuori on kovin yksin. Joku sinnittelee lukuvuoden läpi hiljaa kärsien. Joku toinen ei jaksa sinnitellä, vaan päättää jäädä kotiin, ensin yhdeksi päiväksi, sitten viikoksi ja lopulta siinä vierähtää huomaamatta koko lukukausi. Vihdoinkin on kesä eikä tarvitse enää sinnitellä.

Apua on tarjolla, on opettajia, ohjaajia, valmentajia, kuraattoreita, psykologeja, nuorisotyöntekijöitä, terveydenhoitajia, poliiseja, lukematon määrä aikuisia auttajia. On projekteja, hankkeita, tutkimuksia, yhteisiä tiedotustilaisuuksia, kaikkea mahdollista. Miksi mikään apu ei riitä?

Niin monta tarinaa mahtuu kuluneeseen lukuvuoteen. On tarinoita yksinäisyydestä, ahdistuksesta, peloista, kiusaamisesta, kotiin jäämisestä, syrjäytymisestä. Koulupudokkaiden ohjaaja kuulee monta tarinaa, kuulee ja ymmärtää, yrittää auttaa ja huomaa olevansa aivan liian voimaton näiden tarinoiden keskellä.

Eivät nämä syrjäytyneet lopu, jos kouluissa meno ei rauhoitu. Eivät pudokkaat lopu, jos kodeissa on pudottu yhteiskunnan kyydistä. Ei pelko lopu, jos pelon aiheuttajat mellastavat vapaasti luokkahuoneissa ja koulujen käytävillä. Ei nuorelta lopu pelko, jos aikuinenkin pelkää.

Vihdoinkin viimeinen viikko ja vihdoinkin aikaa hengähtää. Olisiko myös aikaa ja mahdollisuuksia tehdä suunnan muutos kohti turvallisempaa seuraavaa lukuvuotta.

Meillä on toimiva koulusysteemi, meillä on ammattitaitoiset ja työhönsä sitoutuneet opettajat ja meillä on paljon oppimishaluisia nuoria. Meillä on myös liian äänekäs ja vaikutusvaltainen käytöshäiriöisten nuorten vähemmistö terrorisoimassa enemmistön toimintaa.

Voisimmeko saada koulusta pois heidät, jotka eivät kykene sopeutumaan koulun sääntöihin, jotta oppimishaluisten ja -kykyisten nuorten ei tarvitsisi pelätä? Voisivatko koulussa saada äänensä kuulumaan he, jotka kykenevät rakentamaan yhteishenkeä eivätkä he, jotka kylvävät ympärilleen pelkoa? Voisiko koulusta tulla työpaikka, jossa opettajia kuunneltaisiin ja kunnioitettaisiin?

Kovasti toivoisin, että he, jotka tämän lukuvuoden ovat käyneet koulua pelokkaina ja syrjittyinä, voisivat aloittaa seuraavan lukuvuoden turvallisin mielin. Eivät he välttämättä tarvitse auttajia, vaan turvallisen koulun ilman pelkoa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Turvallisesti emon rinnalla

Porvoolaisessa peruskoulussa tapahtui tammikuussa. Tiedotusvälineistä saimme lukea tapauksesta, jossa kolmea henkilöä ammuttiin koulupäivän aikana kuula-aseella kasvoihin.

Koulun rehtori kommentoi: ”Meillä on yksittäisiä levottomia oppilaita, mutta suurin osa on kuitenkin hyvin käyttäytyviä.” Ihmeellinen kommentti, joka sisältää ajatuksen, että hyväksymme tämän tapahtuman, koska suurin osa oppilaista on hyvin käyttäytyviä. Onneksi on.

En todellakaan halua, että työpaikallani on yhtään ihmistä (oppilaskin on ihminen), joka ampuu minua kesken työpäivän kuula-aseella kasvoihin. Se nyt vielä puuttuisi, että niitä ihmisiä olisi useampia, jopa enemmistö, silloinhan työpaikalla vallitsisi täysi kaaos.

Miksi ei voi suoraan kommentoida, että yksikään koulumme oppilas ei saa ampua ketään kuula-aseella. Yksikin tapaus on liikaa, näin ei yksinkertaisesti vain saa tehdä. Ja jos joku näin toimii, niin sillä toiminnalla on seurauksensa.

Rehtorin logiikalla voisimme sanoa myymälävarkaudesta, että suurin osa asiakkaista on hyvin käyttäytyviä, mutta tämä yksi nyt jotenkin vahingossa teki aseellisen ryöstön. Ei mitään hätää.

Eihän Vastaamon tietovuotoon syyllistynyt kuin yksi ihminen. Älkää siis välittäkö, te kaikki uhrit, hyvin käyttäytyvät ihmiset, kaikki on hyvin.

Yksi rikollinen pystyy saamaan aikaan valtavan suuren vahingon. Yksi väkivaltainen henkilö saattaa vahingoittaa pysyvästi monia ihmisiä. Yhdellä aseella voi tappaa joukon ihmisiä ja yksi oppilas saattaa pilata koko luokan työrauhan.

Yksikin väkivaltainen oppilas luokkahuoneessa tai koulun pihalla on liikaa. Asialle on tehtävä jotain. Väkivaltainen asiakas marssitetaan kaupasta vartijoiden saattelemana, mitä tehdään koulussa väkivaltaiselle oppilaalle.

Ei väkivaltaista oppilasta tarvitse poliisisaattueessa vankilaan marssittaa. Apua hän tarvitsee, ja omalle ikäkaudelleen sopivaa apua, mutta luokkahuoneesta hänet pitää saada pois. Jos opettaja ei kykene häntä poistamaan luokasta, hän tarvitsee apua.

Opettajalla on oikeus poistaa luokasta häiritsevä oppilas, kyllä. Helpommin sanottu kuin tehty. Pienikokoisena naisopettajana tiedän, kuinka helppoa on poistaa luokasta itseään puolet isompi teini. Ei toimi tämä yhtälö, onneksi oma itsesuojeluvaisto toimii.

Koulu on yhteiskunta pienoiskoossa. Kouluissa toimii opetus, ruokahuolto, terveydenhoito, vapaa-ajantoiminta, sosiaalitoimi, psykologipalvelut, mutta ei turvallisuuspalvelut. Jos yhteisön turvallisuus on uhattuna, siihen pitää puuttua toimivalla tavalla, ei pelkästään kauniilla puheilla.

Meillä on jotenkin outo tarve väheksyä nuorten tekemiä rikoksia ja siitä vähättelystä kärsivät ne hyvin käyttäytyvät lapset ja nuoret, se enemmistö, jolla on oikeus turvalliseen koulupäivään. Siitä kärsivät myös opettajat.

Kuula-aseella ammuskelu ei lisää turvallisuutta, päinvastoin. Ei kaikissa kouluissa tarvita vartijoita, mutta silloin, kun jotain tapahtuu, asian ratkaisemiseen ei riitä se, että opettajat hoitavat homman. Opettajatkin ansaitsevat turvallisen työpaikan, heitä ei saa jättää yksin.

Onko edessämme kirkas päivä vai synkkä yö? Kumpikin on mahdollinen tulevaisuuskuva

Suomen sääkartoilla paistaa aurinko, maassa vallitsee rauha ja kalenterin mukaan olemme siirtyneet kevääseen. Siinä ilon aiheita tähän viikkoon.

Samaan aikaan kansainvälisellä kartalla taivaalla näkyy uhkaavia pilviä, rauha on haavoittuvainen ja alkanut kevät nostattaa huolta ja ahdistusta. Alkanut kevät, tuleva kesä ja koko tulevaisuus pelottaa.

Kun tulevaisuus on uhattuna, se koskee eniten ihmisiin, joilla elämää on enemmän edessä kuin takana, siis lapsiin, nuoriin ja nuoriin aikuisiin.

Ensin tuli ilmastoahdistus, joka sai nuoret huolestumaan maapallon tulevaisuudesta. Sitten tuli korona, joka sai nuoret väsymään ja masentumaan monenlaisten opiskeluun ja työelämään liittyvien asioiden keskellä. Liian moni jäi liian yksin.

Kruunuksi kaiken tämän päälle tuli Venäjän itsevaltainen hallitsija, joka päätti toteuttaa suuruudenhullun suunnitelmansa, jonka seurauksia voimme vain arvailla.

Koko maapallon, Euroopan, Suomen ja meidän jokaisen tulevaisuus on monella tavalla uhattuna. Monen nuoren mielessä pyörii ajatus, onko minulla tulevaisuutta ollenkaan.

Meneillään on yhteishakuaika perusasteen koulutuksen jälkeiseen koulutukseen. Koulutus on suuntautumista tulevaisuuteen, siihen tulevaisuuteen, joka nyt näyttää epävarmalta.

Tulevaisuus on aina ollut epävarma ja maailma on aina ollut rauhaton paikka. Yksikään sukupolvi ei ole kyennyt näkemään tulevaisuuteen. Jokainen sukupolvi on vain aikanaan ryhtynyt rakentamaan omaansa ja maansa tulevaisuutta olemassa olevien mahdollisuuksiensa mukaan.

Olemme kuvitelleet olevamme turvassa tällä sivistyneellä 2000-luvulla, mutta se on ollut vain kupla, joka on nyt puhjennut.

Tulevaisuus ei ole kadonnut, meillä on se edelleen. Meillä kenelläkään ei ole muuta kuin tämä päivä ja tulevaisuus. Menneisyyttä voi muistella, mutta siihen ei voi palata.

Olisi helppo ajatella, että tällaisessa maailmassa ei kannata opiskella, tehdä töitä tai perustaa perhettä. Mutta juuri nyt on katsottava eteenpäin. Niin kauan kuin on elämää, on mahdollisuus tehdä töitä hyvän tulevaisuuden eteen.

Mitä enemmän tulevaisuuden taivaalla näkyy uhkaavia pilviä, sitä enemmän tarvitaan tulevaisuuden rakentajia. Mitä enemmän ympärillä on vihaa, sitä enemmän tarvitaan ihmisiä, jotka jaksavat rakastaa. Mitä enemmän ympärillä on epätoivoa, sitä enemmän tarvitaan toivon tuojia.

Jokainen sota loppuu aikanaan, toivottavasti mahdollisimman pian ja mahdollisimman vähin vaurioin. Tarvitsemme tulevaisuuden rakentajia emmekä tuhoajia. Hyvän tulevaisuuden eteen kannattaa opiskella ja tehdä töitä, muuten se on menetetty.

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat