Angels in America ei lähde lentoon

Nuori näyttelijäpolvi tuo modernin klassikon näyttämölle hengettömästi.

ANGELS in America (1991–92) on moderni, palkittu klassikkonäytelmä, joka vie Kansallisteatterissa 1980-luvun New Yorkiin. Louis (Markku Haussila) saa kuulla, että hänen poikaystävällään Priorilla (Aleksi Holkko) on aids, ja hän pakenee juuri silloin, kun rakastettu tarvitsisi eniten tukea. Kärsivä Prior alkaa nähdä outoja näkyjä, ja enkeli ilmestyy kertomaan hänen olevan profeetta.

Nuorella mormonijuristi Joella (Otto Rokka) taas on edessään lupaava ura politiikassa, mutta oman homouden tiedostaminen sekoittaa elämän. Joen masentunut vaimo Harper (Aksa Korttila) pakenee piinaavaa todellisuutta lääkkeiden tuomiin harhanäkyihin. 

Samaan aikaan kivenkova poliittinen peluri Roy Cohn (Timo Tuominen) joutuu käymään kamppailua menneisyyden haamujensa kanssa. Cohnin hahmo perustuu todelliseen henkilöön, jolla oli vaikutusvaltaa muun muassa Ethel (Kristiina Halttu) ja Julius Rosenbergin oikeudenkäynnissä. Aviopari tuomittiin kuolemaan vakoilusta vuonna 1951.

Roy Cohn (Timo Tuominen) kärsii ja hoitaja (Leo Ikhilor) auttaa hädässä.

MUISTAN, millaisen vaikutuksen Angels in America teki televisiosarjana kaksikymmentä vuotta sitten. Minisarja voitti viisi Golden Globe -palkintoa, 11 Emmyä ja muita palkintoja. Minusta tarina oli paitsi koskettava myös älykäs, pelottava ja kiihottava. 

Erityisen vaikuttavana mieleen jäi Al Pacinon esittämä ristiriitainen Roy Cohn. Aidsiin sairastunut Cohn ei omien sanojensa mukaan ollut mikään homo; hän oli hetero, joka vain sattui harrastamaan seksiä miesten kanssa. Pacino oli hurjassa iskussa, ja hänet palkittiin ansaitusti parhaasta miespääosasta.

Ihmisiä pelotti aids-epidemia, otsonikato ja kylmä sota, eikä kukaan tiennyt, oliko maailma ajautumassa vielä pahempaan katastrofiin. Homofobia ja rasismi rehottivat.

Tämä kaikki taitaa olla jo nähty.

AIKAKAUDEN kollektiivinen pelko näkyy Angels in America -näytelmässä yksilöiden traagisina kohtaloina, jotka kietoutuvat toisiinsa. Jostain sairauden, epäuskon ja ennakkoluulojen alta pyrkii sentään kantautumaan viesti: lisää elämää, enemmän toivoa ja rakkautta.

Kansallisteatterin nykyversiossa tuo viesti ei välity erityisen vahvana. Lopputulos on hengetön nuoren näyttelijäpolven raivokkaasta yrityksestä huolimatta. Yhtymäkohdat tämän hetken todellisuuteen ovat ilmeisiä, mutta tekstimassa hukuttaa näyttelijät. Parhaimmillaan Aleksi Holkko koskettaa omassa roolisuorituksessaan. Vanhat ketut Kristiina Halttu ja Timo Tuominen ovat toki varmaotteisia, ja Cohnin kuolinvuoteella Tuomisen fyysisyys satuttaa. 

Kaikkea on, mutta Angels in America ei lähde oikein kunnolla lentoon. Vaikka Linda Wallgrenin ohjaus lomittaa tapahtumia ja teemoja näppärästi, pitkän ja täyteen ladatun esityksen lopussa paatos saa jo pidättämään haukotusta. Tämä kaikki taitaa olla nähty.