Kirjoitukset avainsanalla Kansallisteatteri

Komediassa Markku (Marc Gassot) upottaa huonot fiiliksensä pulloon ja piehtaroi itsesäälissä. Kuvat: Mitro Härkönen

Näyttelijä Marc Gassot on luonut oman fyysisen teatterin tyylinsä.

TEATTERI | Rakkaudesta sähköön. Kantaesitys Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 19.3. Ohjaus Aitor Basauri, alkuperäisidea Marc Gassot ja Kari Sinkkonen. Näyttämöllä Marc Gassot, Tanjalotta Räikkä ja Kari Sinkkonen. Musiikki Kari Sinkkonen, laulujen sanat Saara Törmä. Pukusuunnittelu Kaija Siekkinen, valo- ja äänisuunnittelu Mikko Hynninen, naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi. ★★★

ON pelkkää ennakkoluuloani, että mielleyhtymä Kansallisteatterista minkäänlaisen komedian tyyssijana herättää aina vahvoja epäilyksiä. Olisin pomminvarmasti jättänyt väliin oudonnimisen Rakkaudesta sähköön -esityksen, ellen olisi huomannut, että pääosassa on arvostamani näyttelijä Marc Gassot

Kolmisen vuotta sitten Gassot teki lähtemättömän vaikutuksen Kuopion kaupunginteatterissa vierailunäytännöllään Lion – The Weird and Magical Abracadabra Circus Show. Oli sattuman kauppaa, että ylipäänsä eksyin katsomaan (oudonnimisen) show’n, mutta kokemus osoittautui tajunnanräjäyttäväksi. Mikä omintakeinen ilmaisuvoima ja läsnäolo! 

Viime vuonna Marc Gassot sai teatteritaiteen valtionpalkinnon esiintyjänä, jonka ilmaisu on dynaamista: hurjaa ja akrobaattista, mutta tarpeen vaatiessa myös pientä ja herkkää. Hän on rikastuttanut esittävien taiteiden kenttää luomalla oman fyysisen teatterin tyylinsä, jossa näkyy ja kuuluu ranskalaisen klovnerian ja mimiikan perinne.

Markku on surullisen hahmon ritari.
Markku on surullisen hahmon ritari.

UUDESSA fyysisessä komediassa Marc Gassot on elämäänsä katkeroitunut Markku, joka upottaa huonot fiiliksensä pulloon ja piehtaroi reippaasti itsesäälissä. Markku ei hyväksy itseään eikä muita, ja seuraa hänelle pitävät vain mielikuvitusystävät (Tanjalotta Räikkä ja Kari Sinkkonen). 

Kansallisteatterin ”sisältövaroituksessa” katsojia pyydetään huomioimaan, että esitys käsittelee kuolemaa, itsemurhayrityksiä sekä ikääntymisen mukanaan tuomaa epätoivoa ja yksinäisyyttä. Näyttämöllä voi nähdä julmuuden ja väkivallan esittämistä, miimisen humalatilan, surun tunteita ja seksuaalisia eleitä. 

No mutta nyt tämä vasta alkoi kiinnostaa! 

Markkua jäi ikävä.

RAKKAUDESTA sähköön -esityksen on ohjannut fyysisen teatterin ja klovnerian mestariksi tituloitu Aitor Basauri. Hänen mukaansa teoksen pääsanoma on selkeä: Meidän täytyy nauraa paljon enemmän. Meidän täytyy oppia nauramaan itsellemme ja lopettaa yhdentekevä tärkeily. 

Paljon esitys naurattikin. Marc Gassot hallitsi tilanteet näyttämöllä suvereenisti, mutta reilun tunnin komedia oli ennemmin potpuri yksittäisiä klovnerian hetkiä kuin kokonainen näyttämöteos. Laulut olivat minulle aika yhdentekeviä, ja pesäpallopeli venyi pitkäksi. 

Markkua jäi kyllä ikävä. Tähän surullisen hahmon ritariin kiteytyi niin paljon suomalaisen miehen sisintä, että monesti nauru pakkautui kurkkuun. Rakkaudesta klovniin antaisin täydet viisi tähteä, mutta unohtumatonta teatteri-iltaa tästä ei muuten virinnyt.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Enkeli vakuuttaa, että aidsiin sairastunut, poikaystävänsä hylkäämä ja epätoivoinen Prior (Aleksi Holkko) on profeetta. Kuvat: Mitro Härkönen

Nuori näyttelijäpolvi tuo modernin klassikon näyttämölle hengettömästi.

TEATTERI | Angels in America, Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 13.12. asti. Käsikirjoitus Tony Kushner, suomennos Juho Gröndahl. Ohjaus ja sovitus Linda Wallgren. Lavastus- ja pukusuunnittelu Tarja Simone, valosuunnittelu Ville Virtanen, videosuunnittelu Ville Virtanen ja Linda Wallgren. Musiikki Joonas Outakoski ja Stina Koistinen, äänisuunnittelu Joonas Outakoski. Koreografi Suvi Kemppainen, naamioinnin suunnittelu Saara Huuhtanen. Muusikko Stina Koistinen. Rooleissa Kristiina Halttu, Markku Haussila, Aleksi Holkko, Leo Ikhilor, Aksa Korttila, Inke Koskinen, Otto Rokka ja Timo Tuominen. ★★

ANGELS in America (1991–92) on moderni, palkittu klassikkonäytelmä, joka vie Kansallisteatterissa 1980-luvun New Yorkiin. Louis (Markku Haussila) saa kuulla, että hänen poikaystävällään Priorilla (Aleksi Holkko) on aids, ja hän pakenee juuri silloin, kun rakastettu tarvitsisi eniten tukea. Kärsivä Prior alkaa nähdä outoja näkyjä, ja enkeli ilmestyy kertomaan hänen olevan profeetta.

Nuorella mormonijuristi Joella (Otto Rokka) taas on edessään lupaava ura politiikassa, mutta oman homouden tiedostaminen sekoittaa elämän. Joen masentunut vaimo Harper (Aksa Korttila) pakenee piinaavaa todellisuutta lääkkeiden tuomiin harhanäkyihin. 

Samaan aikaan kivenkova poliittinen peluri Roy Cohn (Timo Tuominen) joutuu käymään kamppailua menneisyyden haamujensa kanssa. Cohnin hahmo perustuu todelliseen henkilöön, jolla oli vaikutusvaltaa muun muassa Ethel (Kristiina Halttu) ja Julius Rosenbergin oikeudenkäynnissä. Aviopari tuomittiin kuolemaan vakoilusta vuonna 1951.

Roy Cohn (Timo Tuominen) kärsii ja hoitaja (Leo Ikhilor) auttaa hädässä.

MUISTAN, millaisen vaikutuksen Angels in America teki televisiosarjana kaksikymmentä vuotta sitten. Minisarja voitti viisi Golden Globe -palkintoa, 11 Emmyä ja muita palkintoja. Minusta tarina oli paitsi koskettava myös älykäs, pelottava ja kiihottava. 

Erityisen vaikuttavana mieleen jäi Al Pacinon esittämä ristiriitainen Roy Cohn. Aidsiin sairastunut Cohn ei omien sanojensa mukaan ollut mikään homo; hän oli hetero, joka vain sattui harrastamaan seksiä miesten kanssa. Pacino oli hurjassa iskussa, ja hänet palkittiin ansaitusti parhaasta miespääosasta.

Ihmisiä pelotti aids-epidemia, otsonikato ja kylmä sota, eikä kukaan tiennyt, oliko maailma ajautumassa vielä pahempaan katastrofiin. Homofobia ja rasismi rehottivat.

Tämä kaikki taitaa olla jo nähty.

AIKAKAUDEN kollektiivinen pelko näkyy Angels in America -näytelmässä yksilöiden traagisina kohtaloina, jotka kietoutuvat toisiinsa. Jostain sairauden, epäuskon ja ennakkoluulojen alta pyrkii sentään kantautumaan viesti: lisää elämää, enemmän toivoa ja rakkautta.

Kansallisteatterin nykyversiossa tuo viesti ei välity erityisen vahvana. Lopputulos on hengetön nuoren näyttelijäpolven raivokkaasta yrityksestä huolimatta. Yhtymäkohdat tämän hetken todellisuuteen ovat ilmeisiä, mutta tekstimassa hukuttaa näyttelijät. Parhaimmillaan Aleksi Holkko koskettaa omassa roolisuorituksessaan. Vanhat ketut Kristiina Halttu ja Timo Tuominen ovat toki varmaotteisia, ja Cohnin kuolinvuoteella Tuomisen fyysisyys satuttaa. 

Kaikkea on, mutta Angels in America ei lähde oikein kunnolla lentoon. Vaikka Linda Wallgrenin ohjaus lomittaa tapahtumia ja teemoja näppärästi, pitkän ja täyteen ladatun esityksen lopussa paatos saa jo pidättämään haukotusta. Tämä kaikki taitaa olla nähty.

Blogikirjoitus on arvio ennakkoesityksestä 5.10.2024.

Teatteri | Kuolema Venetsiassa. Kantaesitys Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 5.4.2017. Teksti Thomas Mann, suomennos Oili Suominen. Ohjaus ja dramatisointi Michael Baran. Rooleissa Jukka-Pekka Palo ja Jukka Puotila, muusikko Artturi Aalto.

★ ★ ★ ★ Maineensa huipulla oleva kirjailija Gustav von Aschenbach (Jukka Puotila) lähtee etsimään kadonnutta inspiraatiota tarunhohtoisesta Venetsiasta. Siellä hän odottamatta rakastuu samassa hotellissa asuvan puolalaisperheen kuvankauniiseen teinipoikaan Tadzioon.

Vanheneva – vanhuutta kauhisteleva – kirjailija seuraa ja jumaloi nuorta ihastustaan Venetsian sokkeloisilla kujilla ja lämpöä hehkuvilla hiekkarannoilla. Näyttämö viettelee häntä kohti jotain tuntematonta, salattua ja lopullista.

Aina vain ankarammin paahtavan auringon alla von Aschenbach kohtaa kauneutta ja rumuutta, ylhäistä ja alhaista, valheita ja totuuksia. Millä on merkitystä kuoleman hetkellä?

Thomas Mannin novelli Kuolema Venetsiassa ilmestyi 1912. Kansallisteatterissa Michael Baranin ohjaus klassikosta on hyvin kirjallinen. Elämän ja kuoleman kysymyksiä vuolassanaisesti pohtiva esitys on palkitseva, mutta vaatii herpaantumatonta otetta myös katsojalta.

Jukka Puotila juhlistaa esityksellä 35-vuotistaiteilijauraansa. Ilta on hänen. Vanhenevan taiteilijan rooli on henkilökohtainen ja elämänfilosofinen. Tadziossa voi rakastaa nuoruutta ja kauneutta, vaikka oma nuoruuden aika on auttamattomasti takana. Mutta mitä on kauneus? Mikä on taiteilijan tehtävä?

Jukka-Pekka Palo peilaa kertojana kirjailijan ajatuksia. Vanhojen konkareiden yhteispeli toimii. Ensi-illassa olisin pidätellyt vähän tempoa etenkin Sokrateen ja Faidroksen dialogeissa.

Kaunis Tadzio ei ole fyysisesti näyttämöllä, vaan poika ilmenee sellisti Artturi Aallon soittamana musiikkina. Upea ratkaisu syventää kaipuun ja surumielisen tunnelman käsin kosketeltavaksi. Oivaltavia ovat myös visuaaliset elementit: veden peili ja tiimalasi, jossa hiekka juoksee loppuun.

Kuolema Venetsiassa. Vihdoinkin olen tarpeeksi vanha ymmärtääkseni siitä edes jotain. I did it my way.

Seuraa 

Ari Liimatainen

Olen laillistettu sosiaalihuollon ammattimies ja vapaa toimittaja. Geronomina edistän vanhojen ihmisten hyvinvointia ja terveyttä. Freelancerina kirjoitan mielelläni kulttuurista ja ikääntymisen ilmiöistä. Palveluksessanne! Muuten olen sitä mieltä, että kulttuuri pidentää ikää. – Geron ’vanhus, vanha mies’

geronposti[ät]gmail.com

Blogiarkisto

2018
Joulukuu
2017
2016

Kategoriat

Instagram