Kirjoitukset avainsanalla Sirkka-Liisa Kivelä

Helsingistä löytyi vastikään viikkoja hengettömänä maannut kotihoidon asiakas. Alkuvuodesta toisen vanhuksen epäiltiin menehtyneen laiminlyönnin seurauksena Espoossa. Viime keväänä kotihoidolta katosi pääkaupungissa yksi ruumiskin.

Kotiin on moni kuollut, vaikka hallituksen kärkihanke lupaa pyhästi ikäihmisille parasta elämää kotona. Kunnat kehuvat, miten moniammatilliset kotihoidon tiimit avustavat senioreita niin syömisessä, peseytymisessä, pukeutumisessa, liikkumisessa kuin WC-käynneillä.

Palautetta kerätään hymynaamoilla ja kappas vain, myönteistähän se tuppaa olemaan. Suurin osa vanhuksista on jäänyt kuulemma oikein hyvillä mielin kotiin.

Yhteiskunnallista kaltoinkohtelua

Vanhuspalvelulaki määrää, että pitkäaikaisen hoidon ja huolenpidon turvaavat sosiaali- ja terveyspalvelut on toteutettava niin, että iäkäs ihminen voi kokea elämänsä turvalliseksi, merkitykselliseksi ja arvokkaaksi. 

Kun haastattelin taannoin emeritaprofessori Sirkka-Liisa Kivelää, hän totesi, että kotihoidon nykyinen taso täyttää jo yhteiskunnallisen kaltoinkohtelun tunnusmerkit. Juhlapuheissa luvataan yhdenvertaisia palveluja ja toimivaa kotihoitoa 24/7, mutta todellisuus lyö kuin märkä vaippa vasten kasvoja.

Turvallisen, merkityksellisen ja arvokkaan elämän sijaan vanhuksia kituu ja kuolee kotiin unohdettuina, nälissään ja omissa ulosteissaan maaten. Laki on niin kuin se luetaan.

Kesäksi tilanne vain pahenee.

Kotihoidon sekasortoinen tila pahenee lähiviikkoina merkittävästi, kun hoitajien kesälomakausi alkaa. Nuoret, kokemattomat kesätyöntekijät alkavat tehdä yksin kotikäyntejä vanhusten luona. Kaiken kukkuraksi listoilta saattaa puuttua jopa puolet sijaisista. 

Kiire ja kokemattomuus kostautuvat, enkä jaksa uskoa, että uusilta kauheuksilta voidaan välttyä. Vaikka työntekijät tekevät parhaansa, vetoan tässä tilanteessa omaisiin, ystäviin ja naapureihin: huolehtikaa, ettei yksikään vanhus enää kuole kotihoidon varassa.

Älkää jättäkö ketään selviytymään omin päin. Kysykää kuulumisia. Pitäkää vähän silmällä, soittakaa ovikelloa ja kutsukaa tarvittaessa apua. Jos ei ole hengenhätä, tehkää huoli-ilmoitus

Kotihoitoon on moni kuollut. 

Kommentit (2)

Annamummi

Olipa hyvä kirjoitus Ari Liimatainen! Itsellä tuttu, nykyisin eläkkeellä oleva ent.kodinhoitaja, jonka tarinoita vuosikaudet kuuntelin, toki nimettöminä hän niitä kertoili: oli pompotusta sairaala-koti-sairaala, pahimmoillaan sama ihminen kotiutettiin aamulla ja haettiin ambulanssilla illalla takaisin sairaalaan (ambulanssihenkilökunnan mukaan "ihan normaalia"). Dementikoilta kysyttiin hoitoneuvotteluissa haluaisiko hän mieluummin asua kotona vai haettaisiinko hoitopaikkaa. Miten dementikko pystyy tuollaiseen harkiten vastaamaan? Yksi toinen tuttu vanha rouva asuu yksin omakotitalossa, ei pääse ulos, koska ei voi kävellä edes muutamaa rappusta. Hänellä käy kunnan kotihoidosta kerran viikossa ihminen avustamassa suihkussa peseytymisessä. Hän on ilmoittanut, ettei halua miestä suihkuttamaan itseään. Kahdesti lyhyen ajan sisällä on kuitenkin lähetetty mieshoitaja ja rouva jäänyt suihkutta. Pääsiäisen aikaan saman rouvan kauppapalvelun tilattu ruokakassi oli jäänyt tulematta . Jollei ystävä olisi tullut käymään, olisi rouva ollut ilman ruokaa. Hänellä ei ole omaisia, jotka hoitaisivat asioita tai olisivat yhteydessä kotihoitoon. Itse hän ei uskalla kyseenalaistaa tai moittia, koska pelkää että hoitotilanne vieläkin huononee. Ja kuitenkin hän maksaa palvelusta. Läheiseni perusti aikanaan Antinkodin vanhusten hoitokodiksi, jo silloin - noin 40 vuotta sitten - sanottiin olevan pulaa vanhusten hoitopaikoista. Kaikki eivät vain kykene asumaan kotona kuolemaansa asti, ellei sitten kuolema korjaa kesken kaiken. Vai siihenkö pyritäänkin?

Itse haluaisin/toivoisin löytäväni sellaisen asumismuodon, jossa minulla olisi oma huone, mutta myös yhteistiloja, joissa voisi laittaa ruokaa, harrastaa, oleilla. Eli olla osa muuta porukkaa, kuulua joukkoon. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa mielenterveyspotilaiden tai alkoholistien asuntolatyyppiset asunnot. Vaikkapa sellaiset, kuin Malmilla sijaitseva Niemikotisäätiön Pekinkoti ja Siltamäen Palvelukoti alkoholisteille. Kumpikin toimii osin vanhoissa, perinteisissä rakennuksissa ja osin uudisrakennuksissa. Toivottavasti tällaisia koteja saataisiin myös meille muille vanheneville ihmisille, ilman tiukkoja sairaus-/terveyskriteerejä. Voisko tällainen asumismuoto olla vaikka kaupungin tai jonkin muun säätiön/yhtiön omistama vaihtoehto vuokra-asunnolle? Koska en omista asuntoa, ei minulla ole mahdollisuutta kalliiseen yhteisötaloon, joita kyllä ainakin Helsingissä jo onkin muutamia. Meitä varmaan löytyisi monia tämäntyyppisestä asumisesta kiinnostuneita. Samalla vapautuisi vuokra-asuntoja, kotipalvelun tarvetta, mahdollisesti yhteisöllisyyden myötä myös vähenisi terveyspalveluiden käyttö.

Vierailija

Vetoat kirjoituksessa omaisiin, ystäviin ja naapureihin. Hyvä niin. Mielestäni lähiomaisten pitäisi ensisijassa katsoa yksin asuvan vanhuksen perään. Toisaalta monella yksin asuvalla, iäkkäällä sellaisia ei ole. Ei ole omia lapsia, ei puolisoa tai hän on kuollut, saman ikäiset ystävät ja sisarukset ovat kuolleet.
Seinänaapurini on noin 80-vuotias, yksinäinen mies. Naapurina olen törmännyt sellaiseen "ongelmaan", että hän ei katso tarvitsevansa naapuriapua. Esimerkiksi hän kaatui vuosi sitten kadulla ja toisen jalan akillesjänne meni poikki. Palattuaan sairaalasta kainalokeppien kanssa tarjouduin käymään hänen puolestaan kaupassa. Hän kiitti tarjouksesta mutta sanoi, ettei tarvitse apua. Itseltäni on jalka ollut kipsissä monta vuotta sitten ja tiedän miten vaikeaa on silloin liikkuminen, puhumattakaan kaupassa käymisestä. Naapurin on hyvin vaikea katsoa apua tarvitsevan vanhuksen perään jos hän kieltäytyy avusta.

Berliinissä on ollut kevään tuntu jo pitkään, vaikka sää on pysynyt tavanomaista viileämpänä. Kun aamulla avaa ikkunan, lintujen vivahteikas konsertto tuntuu täyttävän koko tajunnan ilolla. Kaikkialla kukkii ja vihertää.

Palasin illansuussa Vantaalle. Räntä iski vaakatasossa päin naamaa. Ympäristössä näkyi tasan kaksi sävyä: likaisen- ja mustanharmaa.

Päätin kävellä asemalta kotiin ja ottaa kurjuudesta kaiken irti. Tilanne olisi ollut pelkästään surkuhupaisa, ellen olisi lentokoneessa sattunut lukemaan geriatrian erikoislääkäri Sirkka-Liisa Kivelän kirjaa iäkkäiden ihmisten masennustiloista.

Olin jo läpimärkä, mutta oli pakko jäädä huilaamaan hetkeksi pikku kävelysillalle matkalaukkuineni. Kun siinä räntäsateessa katselin yksin mustassa Mätäojassa uiskentelevaa telkkää, tajusin yhtäkkiä, että masentuneen ihmisen kevään täytyy näyttäytyä juuri tällaisena. Luonto havainnollisti asian kouraantuntuvasti.

Masennus ei kuulu vanhuuteen.

Sirkka-Liisa Kivelä kuvaa, että depressioon sairastuneen iäkkään ihmisen koko elämä ja ympäristö ovat harmaan tai mustan peitossa. Masennustila kasvattaa panssarin, jota eivät läpäise aurinkoinen päivä, kevään koittaminen, kukkien puhkeaminen tai lintujen laulu.

Sairastumisen jälkeen mikään ei herätä myönteisiä tunteita. Mikään ei tunnu kiinnostavan. ”Parasta olisi kuolla” -ajatukset hiipivät mieleen.

Silloin iäkäs ihminen tarvitsee omaista, ystävää tai ketä tahansa muuta ihmistä ohjaamaan hänet hoitoon.

Masennustilat eli depressiot eivät ole vanhuuteen kuuluvia normaaleja tunnetiloja, vaan ne ovat iäkkäilläkin psyykkisiä sairauksia, joiden toteaminen on vaativa tehtävä. Depression tunnistaminen on hoidon perusta, ja diagnoosin voi tehdä vain lääkäri.

Masennustilan paraneminen edellyttää, että iäkäs ihminen löytää elämälleen tarkoituksen. Oireet poistuvat ja elämänilo palautuu depression parantuessa.

Masentuneen iäkkään omaiset ja ystävät voivat edistää toipumista omilla asenteillaan ja konkreettisella tuellaan. Kannattaa puhua myös iloisista asioista, vaikka masentunut iäkäs ei jaksa itse olla positiivinen. Kannattaa muistella myönteisesti, liikkua yhdessä, hoitaa kasveja tai lemmikkejä ja laulaa porukalla.

Masennus ei kuulu vanhuuteen. Jonain päivänä aurinko vielä pilkottaa.

Kommentit (4)

70-vuotias

Masennuksen voi aiheuttaa myös läheinen ihminen, puoliso, sisar, tai henkilö joka on olevinaan ystäväsi. Mielestäni usein iäkkään masennuksen aiheuttaja on puoliso joka manipuloi heikompaa puolisoaan alistamalla ja vahtimalla toisen tekemisiä. Alistetulle syntyy tilanne jolloin on joko pakko yrittää miellyttää, valehdella tai alistua ja menettää oman elämänsä hallinta. Alistettuna ihminen syöksyy masennukseen ja silloin ei riitä enää ymmärrys itsensä pelastamiseen koska pelko kahlitsee terveen järjen.

70-vuotias

Masennus on hankala asia myös masentuneen omaisille. Vaatii pitkää pinnaa auttajalta että jaksaa suhtautua tyynesti masentuneen mustaan maailmaan. Jaksamista ja vieläkin jaksamista vaikka mieli tekisi heittää pyyhe kehään ja sanoa hyvästit koko hommalle.

Seuraa 

Geron (kreik.) 'vanhus, vanha mies'

Olen Ari Liimatainen, geronomi, järjestöviestijä ja freelancer, joka innostuu sekä viestinnästä että vanhustöistä.

Geronomi toimii sosiaali- ja terveysalan vanhustyön asiantuntijana ja kehittää laadukkaita palveluja ikääntyneille. Palveluksessanne!

Muuten olen sitä mieltä, että kulttuuri pidentää ikää.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat