Vaikka uutuusromaanin huumori on taattua Minna Lindgreniä, mukaan kietoutuu entistä enemmän tummia sävyjä.

Tuhannet lukijat jonottavat parhaillaan kirjastosta Minna Lindgrenin uutta romaania Vihainen leski. Humoristinen Ehtoolehto-sarja on kerännyt vankkumattoman lukijakunnan, joka on jäänyt ikävöimään kirjailijan teräväkatseisia havaintoja vanhenemisesta

Ehtoolehto-trilogian 90-vuotiaat sankarit on haudattu. Vihainen leski kertoo 74-vuotiaan Ulla-Riitta Rauskion ja hänen ikäluokkansa naisten tarinan. Humoristinen tyyli on taattua Lindgreniä, mutta mukaan kietoutuu entistä enemmän tummia sävyjä. 

Liikkeelle lähdetään ronskin ottein mummodiskosta, jossa viina virtaa ja seuraa metsästetään kuin viimeistä päivää. Kun ihmiset elävät aina vain pidempään, seitsemänkymppisille on tarjoutunut mahdollisuus olla vastuuttomia ja vapaita. Pallolaajennus ja potenssilääkkeet pitävät miehiäkin mukana menossa. Kuolemankaarteessa painetaan kaasu pohjaan.

Meillä ei ole mitään menetettävää. Sen kun nautitaan ja naidaan, khikhikhi…

Vaikka kulissit olivat kunnossa, elämä kutistui vuosi vuodelta.

Vihaisen lesken Ulla-Riitta Rauskion – Ulliksen – uusi kuohuviininhuuruinen elämä alkaa vasta miehen kuoltua. Sitä ennen hän ennätti hankkia akateemisen loppututkinnon, työskennellä hammaslääkärinä, synnyttää kaksi lasta, elää espoolaista rivitaloelämää, parantua rintasyövästä ja toimia lopulta 12 vuotta puolisonsa omaishoitajana.

Vuosi vuodelta elämä kutistui. Vaikka kulissit olivat kunnossa, mies joi ja lopetti puhumisenkin vaimolle jo kauan ennen aivoinfarktia.

Kun Olli sairastui, avioero ei ollut vaihtoehto. Jumalauta, minut olisi poltettu roviolla, jos olisin jättänyt sairaan miehen yhteiskunnan vastuulle.

Ullis tajusi olevansa omaishoitaja vasta kun oli hoitanut miestään kuusi vuotta ympärivuorokautisesti.

Alkoholistin vaimo ehtii tehdä monta virhettä ennen kuin on liian myöhäistä. Olisi pitänyt ymmärtää, että juomisesta aiheutunut helvetti ei ole minun syytäni, eikä minun tarvitse kantaa kaksitoista vuotta joka päivä ja joka saatanan yö raskaammaksi käyvää taakkaa.

Minna Lindgren onnistuu sovittamaan railakkaan huumorin lomaan hyytävää tekstiä omaishoitajahelvetistä, jolla yhteiskunta säästää vuosittain miljardeja euroja lähimmäisenrakkauden nimissä. 

Kaikkein vittumaisimmista töistä ei jumalauta tarvitse maksaa kuin muodollinen korvaus, koska niitä muka tehdään kutsumuksesta. Ja se saatanan kutsumus on vain jollain meistä, harvoilla ja valituilla. Se on niin perkeleen palkitsevaa hoitaa halvaantuneen puolison märkiviä makuuhaavoja kaksitoista vuotta yksin kotona.

Kuin viimeistä päivää elämämme loppuun saakka, jumalauta.

Mutta nyt Ullis on vapaa. Enää pitäisi keksiä, mitä tällä vapaudella tekisi. 

Minna Lindgren on todennut, että kun nykyiset seitsenkymmenvuotiaat lesket ja eronneet viettävät vapaa-aikaa yhdessä, syntyy ihmissuhteita, jotka eivät noudata yhteiskunnan ja Raamatun viljelemää pyhää avioliittonormia.

Tämä taas tuottaa monenlaista päänvaivaa eläkeikäisten aikuisille lapsille. He ja koko muu yhteiskunta olettavat automaattisesti, että kaikki eläkeläiset ovat vain vanhuksia.

Kulumia nivelissä, jäykkyyttä raajoissa, vuotavat silmät, maksaläikkiä käsissä, kremppoja kaikkialla missä vielä oli tuntoa. – – Jos olisin poliitikko, kelpaisin enää presidentiksi.

Ullis pohtii, onko ihmisen pakko antautua jossain tietyssä iässä. Onko vain myönnettävä olevansa pelkkä avuton vanhus ja jatkuvan valvonnan tarpeessa, vailla ihmisarvoa, valmiina palvelutaloon – vaikka ei oikeasti siltä tuntuisi? 

Vai voisiko seitsemänkymppisenä elää viimein itselleen, pelkästään itselleen? Ja mitä tapahtuu, jos siihen antaa luvan? Voisiko tarina päättyä esimerkiksi näin:

Näin me kaksi leskeä eläisimme kuin viimeistä päivää elämämme loppuun saakka, sillä me tiesimme, että tämä saattoi päättyä koska tahansa, jumalauta.