Kirjoitukset avainsanalla sosiaali- ja terveyspolitiikka

Suomalaisessa vanhustenhoidossa odotukset ovat kääntyneet vahvasti perheen ja omaisten suuntaan. Voiko vanha ihminen edes selviytyä ilman omaisia, pelkän julkisen sektorin tarjoaman hoivan varassa?

Parhaillaan hoivaa typistetään sote-palveluksi, jota voidaan pilkkoa, myydä ja ostaa. Samalla perheenjäsenet ja läheiset nähdään hyödyllisenä resurssina ja heitä houkutellaan mukaan vanhushoivan tuottamiseen. 

Hoivapalvelujen pirstoutuminen lisää omaisten vastuuta asioiden hoitamisessa, avun koordinoinnissa ja varmistamisessa. Omaisilla on oltava tietoa, taitoa, aikaa ja ymmärrystä järjestelmän toiminnasta.

Perheettömistä vanhuksista ei puhuta juuri lainkaan.

Ilman omaisia riskit kaksinkertaistuvat.

Terveystieteiden maisteri Päivi Ahosola tarkastelee uunituoreessa väitöskirjassaan virallisen hoivan avulla selviytyvien vanhojen ihmisten asemaa ja toimijuuden mahdollisuuksia.

Ahosola toteaa, että ilman omaisia hoivan tarvitsijalla on kaksinkertainen riski jäädä vaille tarvitsemaansa apua. Sen lisäksi että tällainen vanhus on vailla epävirallista hoivaa ja huolenpitoa, häneltä puuttuvat myös virallisen avun varmistajat.

Palveluseteli on hyvä esimerkki nykyajan vanhuspalvelusta, jonka käyttäminen edellyttää heikkokuntoisen vanhuksen kohdalla joko omaisten tai viranomaisen tukea valinnoissa ja järjestelyissä. 

Mistä vanha ihminen saa tuen ilman omaisia?

Monenlaisia elämänpolkuja

Pirstoutuneita vanhuspalveluja on mahdotonta pitää sellaisena hoivana, johon sisältyisi paitsi pitkä vuorovaikutussuhde myös välittämistä, luottamusta ja vanhuksen muuttuviin tarpeisiin vastaamista.

Nämä hoivan elementit olisivat erityisen tärkeitä sellaisille vanhoille ihmisille, joiden tulee selviytyä arjestaan pelkän virallisen hoivan varassa. 

Ilman omaisia selviytyviä vanhoja ihmisiä pidetään nyt korkeintaan joidenkin syrjäytymistä ehkäisevien toimien kohteena, vaikka tilanteeseen ovat voineet johtaa hyvin monenlaiset elämänpolut. 

Päivi Ahosolan haastattelemat omaisettomat vanhukset arvostivat toimivia julkisia palveluita, pyrkivät selviytymään itsenäisesti ja tekivät monenlaisia asioita resurssiensa mukaan – aivan kuten muutkin ikääntyneet. 

On merkittävä eettinen kysymys, miten Suomi haluaa huolehtia vanhenevasta väestöstään. Nyt paalupaikka on tarjolla niille, jotka ovat toimintakykyisiä ja saavat apua omaisiltaan. 

Onko muilla enää väliä?

Päivi Ahosola: Vanhushoivapolitiikan uusfamilismi – Omaisettomat hoivan tarvitsijat institutionaalisen hallinnan kohteena. Tampere University Press

Kommentit (11)

Tuulikki

Hieno ja ajankohtainen kirjoitus kuten aina. Vanhan ja sairaan selviytyminen ilman omaisia on todella haasteellista nykyaikana. Moni ei selviydy, ei ole voimia tai kykyä hoitaa asioitaan. On muistisairautta tai ei pysy mukana kun melkein kaikki on netissä, mitä ei osaa käyttää. 

Isäni kuoli v. 2006 ja äitini v.2009. He eivät missään tapauksessa olisi selvinneet ilman meitä lapsia. Molemmilla oli useita sairauksia. Isältäni jouduttiin jopa amputoimaan toinen jalka diabeteksen takia, joten oli rullatuolipotilas viimeiset vuotensa.  Kotihoito kävi kaksi kertaa päivässä, arkisin. Viikonlopuiksi jouduimme palkkaamaan yksityistä hoitoa.  Kotihoito oli molempien osalta sitä, että käytiin nopeasti ja annettiin lääkkeet. Kerran viikossa pesivät molemmat vanhukset. Meille lapsille jäi huolehtiminen kaikesta muusta vaikka olimme kaikki työssäkäyviä ja asuimme kaukana vanhemmistani. 

Voin vain kuvitella kuinka heitteille nyky-yhteiskunta jättää sairaat vanhukset, joilla ei ole lähiomaisia pitämässä heidän puoliaan ja hoitamassa heidän asioitaan. 

Vierailija

"Palveluseteli on hyvä esimerkki nykyajan vanhuspalvelusta, jonka käyttäminen edellyttää heikkokuntoisen vanhuksen kohdalla joko omaisten tai viranomaisen tukea valinnoissa ja järjestelyissä"

Palveluseteillä pestään omatunto puhtaaksi, niin se vain on. Tyrkätään palveluseteli käteen ja ihastellaan yhdessä hyvinvointiyhteiskuntaa. Miksi mikään ei muutu vanhustenhoidon kohdalla? Ainoa toive on, että nykypäättäjät saavat maistaa omaa lääkettään ollessaan vanhuksina yhteiskunnan armoilla.

Sukka Sirpa

Työikäisenä olin muutaman vuoden kotihoidossa hoitajana. Silloin vielä teimme työtä kokonaisvaltaisesti. Huolehdimme ravinnosta, lääkityksestä hygieniasta ja taloudestakin, niillä vanhuksilla joilla ei omaisia ollut hoidon tukena. Pikkuhiljaa palvelut pilkottiin ja ulkoistettiin, vanhus on jätetty yksin ja palvelujen suunnittelu ja henkilöstöresurssit ovat jääneet laman jalkoihin. 
Vastauksena yksin elävien vanhusten loppuelämän turvaamiseen kotona olisi toimiva kotihoito, eikä minuuttiaikataululla toimiva,  väsynyt ja leipiintynyt  henkilöstö niinkuin nykyisin. Uskon, että jokainen hoitaja haluaisi tehdä työnsä vähintään kunnolla, jos kerran hyvään hoitoon ei ole aikaa, mutta antavatko nykyresurssit siihen mahdollisuuden?

Päätä ravisteleva vammaistyönt...

Vanhukset näemmä ajetaan samanlaisen kohtelun piiriin kuin mitä vammaiset ovat jo pitkän kokeneet. Heidän oikeuksia rikotaan väliin niin räikeästi, että hirvittää. Eikä siinä, että rikotaan vain heidän, mutta kun rikotaan vielä omaisten ja omaishoitajienkin. On kyllä laadittu lait ja kaikki, mutta kummasti niistä väännetään omia tulkintoja niin kuntien kuin muiden julkisia ja yksityisiä palveluja tarjoavien tahojen osalta. Ja miksi - raha ratkaisee ja ahneet kuorivat kerman. Ja mitä tekee hallitus - keventää verotusta jotta pienituloisen, heikomman ihmisen oikeus ihmisarvoiseen elämään voidaan viedä mahdollisimman monelta. Tässäkin pätee sanonta -Ihminen on susi toiselle - !

Seuraa 

Geron (kreik.) 'vanhus, vanha mies'

Olen Ari Liimatainen, geronomi, järjestöviestijä ja freelancer, joka innostuu sekä viestinnästä että vanhustöistä.

Geronomi toimii sosiaali- ja terveysalan vanhustyön asiantuntijana ja kehittää laadukkaita palveluja ikääntyneille. Palveluksessanne!

Muuten olen sitä mieltä, että kulttuuri pidentää ikää.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat