
KIRJASTON täti oli pannut Pirkko Saision Kadonnut aurinko -romaanin esille pyörivään rautalankahäkkyrään vuonna 1979. Lainasin teoksen, koska tapahtumat sijoittuvat pieneen, ikävään kaupunkiin ja satuin asumaan sellaisessa. Muistan, kuinka sydän laukkasi vauhkosti romaanihenkilö Jussin kuiskatessa ”Tule”. Mikään ei ollut kuin ennen.
Samaisessa sivukirjastossa kävin koulun jälkeen ahmimassa Jukka Kajavan kolumneja ja kritiikkejä. Hänen iskevillä ja kursailemattomilla teksteillään oli suorastaan maaginen vaikutus. Näinkin voi kirjoittaa!
Kummastakin nuoruuteni idolista on nyt julkaistu elämäkertateos. Heini Junkkaalan kirjoittama Pirkko Saisio – Sopimaton on paisunut sivumäärältään raamatullisiin mittoihin. Hannu Harjun Kajava – Pelätty, parjattu, palvottu päästää lukijan helpommalla, mutta pitää yksityiselämän jokseenkin pimennossa.
Mikä on totta, mikä Saision lisättyä todellisuutta?
ELÄMÄKERTURI Heini Junkkaala kertoo painineensa massiivisen teoksen kimpussa neljättä vuotta. Lopputulos hykerryttää ja hengästyttää. Mikä on totta, mikä Saision omaa lisättyä todellisuutta? Ja miten tämä tarina vielä päättyy? Pirkko Saisio on sentään vasta 74-vuotias.
Junkkaalan teos pääsi vuoden 2023 tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi. Raadin mukaan Pirkko Saisio – Sopimaton on suuri ja villi kertomus ihmisestä, joka ei asetu mihinkään ennalta tarjottuun muottiin. Ja totta tosiaan, sinä-puhuttelumuoto uudistaa elämäkertojen kerrontaa.
Elämäkertateos on myös tarina Suomesta, Helsingistä, teatterista, taiteesta, kirjoittamisesta, homoudesta, identiteetistä ja tuhannen sivun verran vahvoista tunteista. Tähän kaikkeen sisältyy jo yliannostuksen vaara.
Kajava muuttui peräkyliä myöten tunnetuksi instituutioksi.
KRIITIKKO, ohjaaja Jukka Kajava menehtyi vuonna 2005 sairauskohtaukseen Berliinissä vain 62-vuotiaana. Hannu Harjun kirjoittamassa elämäkerrassa Kajava – Pelätty, parjattu, palvottu elämänkumppani Antti Einari Halonen sanoo tajunneensa jo vuosia aiemmin, että ”tuo mies ei tule Kustaankartanossa kuolemaan”.
Arvostelijan työ oli Jukka Kajavalle kutsumus, ja siitä tuli hänelle elämäntehtävä. Harju toteaa, että Kajava vaati tekijöiltä aina heidän parastaan, ei suvainnut heikosti mietittyä ja puolivillaisesti tehtyä, ei pyrkimyksiltään kunnianhimotonta ja laiskaa.
Kajava muuttui Helsingin Sanomien brändiksi ja peräkyliä myöten tunnetuksi kriitikkoinstituutioksi. Traditionaalisessa elämäkerrassa Hannu Harju korostaa työroolia ja ajautuu pitkien lainausten ajaksi herkkähipiäisten teatterintekijöiden sisäpiireihin. Kuka lopulta oli Jukka Kajava, jää vastausta vaille.
Osaavissa käsissä teoksen pohjalta syntyisi keskustelua herättävä näytelmä – kajavalaiseen tapaan.