Näyttelijä Marc Gassot on luonut oman fyysisen teatterin tyylinsä.

ON pelkkää ennakkoluuloani, että mielleyhtymä Kansallisteatterista minkäänlaisen komedian tyyssijana herättää aina vahvoja epäilyksiä. Olisin pomminvarmasti jättänyt väliin oudonnimisen Rakkaudesta sähköön -esityksen, ellen olisi huomannut, että pääosassa on arvostamani näyttelijä Marc Gassot. 

Kolmisen vuotta sitten Gassot teki lähtemättömän vaikutuksen Kuopion kaupunginteatterissa vierailunäytännöllään Lion – The Weird and Magical Abracadabra Circus Show. Oli sattuman kauppaa, että ylipäänsä eksyin katsomaan (oudonnimisen) show’n, mutta kokemus osoittautui tajunnanräjäyttäväksi. Mikä omintakeinen ilmaisuvoima ja läsnäolo! 

Viime vuonna Marc Gassot sai teatteritaiteen valtionpalkinnon esiintyjänä, jonka ilmaisu on dynaamista: hurjaa ja akrobaattista, mutta tarpeen vaatiessa myös pientä ja herkkää. Hän on rikastuttanut esittävien taiteiden kenttää luomalla oman fyysisen teatterin tyylinsä, jossa näkyy ja kuuluu ranskalaisen klovnerian ja mimiikan perinne.

Markku on surullisen hahmon ritari.

UUDESSA fyysisessä komediassa Marc Gassot on elämäänsä katkeroitunut Markku, joka upottaa huonot fiiliksensä pulloon ja piehtaroi reippaasti itsesäälissä. Markku ei hyväksy itseään eikä muita, ja seuraa hänelle pitävät vain mielikuvitusystävät (Tanjalotta Räikkä ja Kari Sinkkonen). 

Kansallisteatterin ”sisältövaroituksessa” katsojia pyydetään huomioimaan, että esitys käsittelee kuolemaa, itsemurhayrityksiä sekä ikääntymisen mukanaan tuomaa epätoivoa ja yksinäisyyttä. Näyttämöllä voi nähdä julmuuden ja väkivallan esittämistä, miimisen humalatilan, surun tunteita ja seksuaalisia eleitä. 

No mutta nyt tämä vasta alkoi kiinnostaa! 

Markkua jäi ikävä.

RAKKAUDESTA sähköön -esityksen on ohjannut fyysisen teatterin ja klovnerian mestariksi tituloitu Aitor Basauri. Hänen mukaansa teoksen pääsanoma on selkeä: Meidän täytyy nauraa paljon enemmän. Meidän täytyy oppia nauramaan itsellemme ja lopettaa yhdentekevä tärkeily. 

Paljon esitys naurattikin. Marc Gassot hallitsi tilanteet näyttämöllä suvereenisti, mutta reilun tunnin komedia oli ennemmin potpuri yksittäisiä klovnerian hetkiä kuin kokonainen näyttämöteos. Laulut olivat minulle aika yhdentekeviä, ja pesäpallopeli venyi pitkäksi. 

Markkua jäi kyllä ikävä. Tähän surullisen hahmon ritariin kiteytyi niin paljon suomalaisen miehen sisintä, että monesti nauru pakkautui kurkkuun. Rakkaudesta klovniin antaisin täydet viisi tähteä, mutta unohtumatonta teatteri-iltaa tästä ei muuten virinnyt.