Kirjoitukset avainsanalla vanhuus

Tuore raportti osoittaa suomalaisen vanhustenhoidon kehittyvän aina vain huolestuttavampaan suuntaan. Ympärivuorokautisessa hoivassa ei ole tapahtunut juurikaan positiivista kehitystä, ja kotihoidon työolot ovat heikentyneet aiemmasta. Yleiskuva suomalaisen vanhustyön tilasta ja kehityksestä näyttää erittäin negatiiviselta.

Kotihoidon työntekijöistä 41 % harkitsee työnsä lopettamista.

Kotihoidossa asiakasmäärät ovat nousseet merkittävästi, mikä on johtanut työpaineen kohoamiseen Pohjoismaiden korkeimmalle tasolle. Samalla työntekijät kokevat vaikutusmahdollisuuksiensa vähentyneen ja kontrollin lisääntyneen. Kotihoidon työntekijät eivät luota esimiehiinsä.

Kotihoidon työntekijät ovat huolestuneita omasta terveydestään ja turvallisuudestaan, mutta he ovat huolestuneita myös asiakkaista. Henkilökunta on Pohjoismaiden kriittisintä hoivan laadun ja yksilöllisyyden suhteen. Hoitajat eivät pysty tarjoamaan riittävää hoitoa, ja henkilöstön vähyyden pelätään aiheuttavan usein riskejä asiakkaille.

Työn lopettamista vakavasti harkitsevien osuus on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa. Peräti 41 prosenttia kotihoidon työntekijöistä harkitsee nykyisen työnsä lopettamista.

Laitoshoidon työntekijöistä 40 % ei haluaisi vanhana hoidettavaksi omaan yksikköönsä.

Ympärivuorokautisessa hoivassa eli laitoshoidossa ei mene sen paremmin. Työ on raskaampaa kuin kotihoidossa, ja henkilökunnan fyysiset ja henkiset rasitusoireet ovat hyvin yleisiä. Väkivaltaa tai sen uhkaa viikoittain kokevien työntekijöiden osuus on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa peräti 40 prosenttiin.

Myös laitoshoidossa suomalaiset työntekijät ovat Pohjoismaiden kriittisimpiä hoidon yksilöllisyyden sekä asiakkaille aiheutuvien riskien suhteen. Kaksi viidestä laitoshoidon työntekijästä ei haluaisi vanhana ottaa itse vastaan oman yksikkönsä tarjoamaa apua.

Työntekijöiden kokema työn kontrollointi on kasvanut ja vaikutusmahdollisuudet oman työn organisointiin ovat vähentyneet myös laitoshoidossa. Työolosuhteet ovat heikentyneet aiemmasta, ja työnsä lopettamista harkitsee 38 prosenttia hoitajista.

Vanhuksia ei kohdella ihmisarvoisesti.

Viva-kollektiivi – Hanna-Kaisa Hoppania, Olli Karsio, Lena Näre, Antero Olakivi, Liina Sointu, Tiina Vaittinen ja Minna Zehner – julkaisi toissa vuonna tärkeän puheenvuoron suomalaisen hoiva-alan tilasta.

Teoksessaan Hoivan arvoiset – Vaiva yhteiskunnan ytimessä tutkijat nostavat esille monia väisteltyjä kysymyksiä. Käytännössä hoivapolitiikka kehittyy koko ajan taloudellisia arvoja ja tehokkuutta korostavaan suuntaan. Päätökset saadaan ehkä näyttämään humaaneita, inhimillisiltä ja edistyksellisiltä, mutta ikään kuin sattumalta ne ovat aina säästö- ja tehokkuustavoitteiden mukaisia.

Suomalainen hoiva ei kohtele vanhuksia enää ihmisarvoisesti.

Hyvä hoiva on mahdollista.

Viva-kollektiivi vaatii muutosta, sillä yhteiskuntamme heikoimmat ja hauraimmat ovat jäämässä heitteille. Tutkijaryhmä uskoo, että hyvä ja oikeudenmukainen vanhusten hoiva on mahdollinen hoivapolitiikan ja toimintatapojen syvällisellä muutoksella.

Ensinnäkin hoivapolitiikassa on luovuttava kapeasti ymmärretystä taloudellisen tehokkuuden ideaalista. Se, että vanhukset tarvitsevat hoivaa, ei ole taloudellinen ongelma vaan eettinen kysymys. 

Toiseksi on luotava järjestelmä, joka takaa kaikille avoimen, tarpeenmukaisen ja yksilöllisen hoivan. Köyhät jäävät ilman apua, kun julkisia palveluja karsitaan. Useampi kuin joka kymmenes pienituloinen vanhus ei mene enää lääkäriin rahan puutteen vuoksi.

Kolmanneksi vanhushoivan työntekijöille on järjestettävä paremmat työolot: riittävästi henkilökuntaa, kunnon palkka ja työsuhdeturva sekä hyvin organisoitu työ.

Neljänneksi hoivasuhteessa on oltava mahdollisuus määrittää hoivan sisältöä ja sitä, mitä kohtaamisissa tapahtuu. Asiakkaiden toivoma valinnanvapaus koskee usein pieniä ja konkreettisia asioita, kuten helppoa ajanvarausta.

Hoivakriisi pitää ratkaista ihmisyyttä kunnioittaen. 

Viidenneksi kaikenikäisten ihmisten työnteko tulee järjestää siten, että työelämässä otetaan huomioon yhteiskunnassa aina vain lisääntyvä vanhuus ja vaivaisuus. Huoli ja hoivavastuu vanhemmista sukupolvista kuormittaa yhä useampia työikäisiä siinä missä omien lasten sairastaminen. Ylen terveysohjelma Akuutti tosin kertoi juuri, että vain 46 prosenttia suomalaisista olisi valmiita ryhtymään oman vanhempansa omaishoitajaksi.

On helppo yhtyä Viva-kollektiivin teoksessaan esittämään näkemykseen siitä, että väestön ikääntymisestä johtuva hoivakriisi pitää ratkaista ihmisyyttä kunnioittaen. Hoivapolitiikassa on kyse paitsi taloudesta ja vallasta myös siitä, millä tavalla olemme ihmisiä. Valinta eri vaihtoehtojen välillä on päättäjien tehtävä.

Teppo Kröger, Lina van Aerschot ja Jiby Mathew Puthenparambil: Hoivatyö muutoksessa – Suomalainen vanhustyö pohjoismaisessa vertailussa. Jyväskylän yliopisto 2018
Hanna-Kaisa Hoppania, Olli Karsio, Lena Näre, Antero Olakivi, Liina Sointu, Tiina Vaittinen ja Minna Zehner: Hoivan arvoiset – Vaiva yhteiskunnan ytimessä. Gaudeamus 2016

Kommentit (4)

toivotonta touhua

En tiedä pitäiskö huutaa raivosta vai  painua masentuneena maa rakoon.

70-vuotias

Eiköhän moni vanhus ole painunut jo maanrakoon nuolemaan haavojaan. Kun Helsinki Info-lehdessä oli haastateltu uusia pormestareita, niin jokaisen määränpää oli parantaa lapsiperheiden ja nuorten oloja. Kukaan ei maininnut sanallakaan vanhuksia. Laitoin kaikille heille kyselyn että miksi ei kukaan halua edistää vanhusten asioita, niin vastaus oli että oli kuulemma niin vähän artikkeli tilaa.  Mitäpä meitä vanhuksia hoivaamaan ja huolehtimaan, mehän olemme vain kuluerä valtion budjetissa. Tosiasia on että vanhuksia saa kohdella ihan miten huonosti eikä päättäjät korvaansa lotkauta.

Ari Liimatainen
Liittynyt4.11.2015

Kiitos kommentista. Vanhuksia ei saa kohdella huonosti. Voisinkin yrittää kirjoittaa lähiaikoina, mitä voi tehdä, jos huomaa huonoa kohtelua tai laiminlyöntiä. 

"Äly etsii, mutta sydän löytää." www.etlehti.fi/geron

Kuva: Turun kaupunki, Sanna Moisala
Kuva: Turun kaupunki, Sanna Moisala

Tuntuu, että juuri tänä maailman aikana tarvitaan vanhoja ihmisiä. Heitä tarvitaan avaamaan asioita historian perspektiivistä. Heitä tarvitaan rohkaisemaan ja kertomaan nuoremmille, että aina ennenkin on selvitty.

Vanhoja ihmisiä tarvitaan asettumaan vastahankaan. Heitä tarvitaan vastustamaan nykyajan järjettömimpiä hullutuksia ja epäilyttävimpiä uudistuksia.

Vanhat ihmiset hahmottavat kokonaisuuksia, näkevät kehityskulkuja ja tunnistavat monet uudenaikaiset päähänpistot muunnelmiksi jostain aikaisemmasta. Vanhoilla ihmisillä on suhteellisuudentajua.

Psykologi ja psykoterapeutti Marja Saarenheimo kirjoittaa viisaasti vanhenemisesta ja sen psykologiasta uudessa kirjassaan Vanhenemisen taito.

Vanheneminen vaatii harjoittelua.

Jokaisessa elämänvaiheessa on ilonsa ja hankaluutensa, eikä vanheneminen tee poikkeusta.

Toki ihminen voi vanheta antamalla elämän pelkästään tapahtua. Marja Saarenheimon mukaan on kiinnostavampaa alkaa tutkia, mihin kaikkeen voi vanhetessaan vaikuttaa ja millaisilla valinnoilla pystyy parhaiten toteuttamaan elämänsä tarkoitusta.

Kaikkea ei voi muuttaa, mutta ainakin voi yrittää valita, miten suhtautuu elämänsä väistämättömyyksiin. Tässä vanhenemisen taidot tulevat mukaan kuvaan, ja taitojen oppiminen vaatii aina harjoittelua.

Saarenheimo toteaa, että ihmisen on mahdollista säilyttää uteliaisuutensa, ystävällisyytensä ja mielenrauhansa elämänsä loppuun asti – tai ehkä jopa saavuttaa nämä taidot juuri myöhäisessä iässä.

Kannattaa siis kysyä, mitkä asiat haluaa jättää taakseen ja mitä tavoitella. Vanhetessaan ihminen voi kasvaa aina vain syvemmin omaksi itsekseen.

Vanheneminen ei ole syy lakata haastamasta itseään.

Mummot rauhan puolesta

Usein puhutaan siitä, mitä vanheneminen tuo mukanaan. Marja Saarenheimo kääntää asian toisin päin ja pohtii, mitä kaikkea voimme viedä mukanamme vanhuuteen.

Kuinka voisimme säilyttää elämänhalumme, kyvykkyytemme ja ihmissuhteemme vielä vanhana? Miten harjaantuisimme sietämään kaikkia vanhuuden epämukavuuksia? Ja kuinka rohkaistuisimme kertomaan meitä nuoremmille, että haluamme yhä keskustella meitä kiinnostavista asioista ja olla tärkeä osa yhteisöämme?

Vanhat ihmiset eivät ole yhtenäinen ryhmä vaan joukko erilaisia ihmisiä yksilöllisine ajatuksineen, kiinnostuksen kohteineen, tarpeineen, toiveineen ja rajoitteineen. Valitettavan usein vanhoista kuitenkin tulee ”toisia”, joille eivät esimerkiksi kuulu samat palvelut kuin muille. Myös uusi teknologia lisää eriarvoisuutta.

Vanhojen ihmisten tulisi ottaa rohkeasti kantaa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Heillä on taipumus kokea erilaisissa tilanteissa paljon enemmän myönteisiä tunteita kuin nuoremmilla. Ystävälliset teot ja kiitollisuus kantavat hedelmää, mutta Kanadassa toimii myös aktivistiryhmä Raging grannies 'Raivoisat mummot'.

Mummous – vanhuus – on yksi vähiten käytetyistä aseista taistelussa rauhan ja yhdenvertaisuuden puolesta.

Kirjat | Marja Saarenheimo: Vanhenemisen taito. Vastapaino 2017

Kommentit (11)

Touho

Erittäin hyvä ja osuva kirjoitus. Meillä vanhoillakin on oikeus ajatella, sanoa ja tehdä. Meillä on oikeus paitsi alistua ja kiittää, oikeus, jopa velvollisuus, antaa äänemme kuulua. Meidän pitää tarvittaessa rohjeta vaatia, jopa huutaa! Meidän on noustava kapinaan epäoikeutta ja sortoa ja sotaa vastaan. Huudetaan ja vaikka rukoillaan rauhan, itsemme ja tulevien sukupolvien puolesta!

Vierailija

Ei pidä alistua kynnysmatoksi, ikinä! Meissä vanhuksissa on monenlaista tallaajaa niin viisaita ja tyhmiä ja kaikkea siltä väliltä ihan niin kuin kaikissa ihmisissä. Pelkkä vanheneminen ei automaattisesti tee ketään viisaaksi eikä suhteellisuudentajuiseksi. Tässä iässä en itse ole enää niin helposti kiihtyvä kuin nuorena joten  se kehitys on ollut mieluista ja sitä taitoa voin käyttää tarvittaessa rauhoittamaan kiihtyneitä tilanteita.  

70-vuotias

Tukholmassa toimii "tantpatrull" joka pitää hyvin esillä pieneläkeläisten asiaa. Samoin olen nähnyt Kanarialla kun eläkeläiset marssivat ja lyövät rumpua ajaakseen asioita parempaan suuntaan. Meillä täällä suomessa ollaan hissukseen eikä uskalleta sanoa suoraan mitä mieltä kukin on asioista. Nähdään päättäjät kuin jumalina joita pitää palvoa. Missä on ne rohkeat naiset/miehet jotka uskaltautuvat sanomaan vanhusten puolesta sanasen.  Ei vanhan ihmisen tarvitse olla suvaitsevainen kaikkea kohtaan. Onko meidät vanhat opetettu niin nöyriksi ettei sovi tuoda julki omaa eriävää mielipidettä.  Ikävältä kuulosti sekin kun vanha mummo kertoi ettei uskalla puhua uskonasioista kun heti pilkataan. Miksi halutaan pilkata vanhan ihmisen vakaumusta? Kuinka hienoa olisi jos mummoa kuunneltaisiin ja terveellä uteliaisuudella kysyttäisiin onko vakaumus tuonut lohtua hänen pitkään elämäänsä. Vanhoilla ihmisillä ei ole vaikuttamiskanavia  niin että saisivat äänensä kuuluville.

Ari Liimatainen
Liittynyt4.11.2015

Kiitos kommentista. Terve uteliaisuus ja kiinnostus sekä rohkeutta sanoa ja kuunnella. Siinäpä onkin hyviä neuvoja. Vaikutuskanavien puute on totta. Pitäisi varmaankin päästä jollakin tavalla luontevasti yhteispeliin eri ikäpolvien kanssa.

"Äly etsii, mutta sydän löytää." www.etlehti.fi/geron

Tyttö 70 vuotta ja risat

1.Tuttavani, 80-vuotias, omillaan toimeentuleva ja huippukunnossa olena meni yksityispotilaana leikkaukseen, josta oli tarkoitus jatkaa yhtä reippaana matkustellen. Sattui hoitovirhe ja sen kälkeen muu huono tuuri. Puolen vuoden sairaalareissu oli hänen elämänsä karmein kokemus, joka nujersi hänet henkisesti. Kokemus erään pikkukaupungin terveyskeskuksen vuodeosaston, myöhemmin geratrisen osaston toiminnasta järkytti niin häntä kuin omaisiaan. Jokaisen tulisi käydä vielä hyväkuntoisena katsomassa, missä jamassa hoiva-ala voi pahimmillaan olla. Se ei ollut resursseista/rahasta kiinni. Kyse oli osastonhoitajan edimiestyöstä ja parin hoitajan/sairaala-apulaisen asenteesta ja kohtelusta. Päätin itse, että otan etukäteen selville vanhustenhoivapalvelut ja niiden vastuuihmisten nimet ja yhteystiedot, jotta ne ovat valmiina, jos jotain itselle tapahtuu. Olen tyrmistynyt. Vaikka tiedän, että usealla voi olla ihan hyviä kokemuksia.
2. Lähiomainen 1 vuosi sitten sairastui, joutui ensin HYKSiin (jossa huippupalvelu), sieltä Helsingin erääseen sairaalaan (jossa hoitsuilla ei kiire rasittanut ja hoitajien asenne huono) ja sieltä kotiin kotisairaanhoitoon (stressaantunut hyvä hoitaja), josss hoitaja kävi aamuin illoin, samalla ottaen vastaan puhelimella kyselyjä ja järjestellen samanaikaisesti monen potilaan asioita. Kyllä oli isot erot hoitajien tasossa. Ennen kaikkea asenteessa. Potilas kuoli 6 viikon ssiraalareissun jälkeen. Onneksi ei enempää tarvinnut kokea.
Soten valinnanvapaus olisi hyvä asia. Hoiva-ala on niin raskas rakenteiltaan ja asenteiltaan, että huonon johtajuuden takia meillä on samanaikaisesti sekä erittäin heikkoja paikkoja, kun onneksi superhyviä palveluprosesseja toteuttavia paikkoja.
Olen ollut pari kertaa erään sairaalan päiväkirurgiassa, jossa palvelu on ollut aivan huippua aina aamulla vastaanotosta itse leikkaukseen ja poislähtöön ja aamusoittoon asti.

Vierailija

Kuka enää vanhoista välittää?  Ihan sama mitä vanhat sanovat tai toivovat, kukaan ei kuuntele eikä välitä pätkääkään miten vanhuksia kohdellaan. Maailma on some-kansan, vanhat ovat tippuneet laidan yli jo aikaa sitten.

Ari Liimatainen
Liittynyt4.11.2015

Kiitos kommentista. Kyllä moni välittää ja arvostaa, vaikka olen samaa mieltä siitä, että Suomessa on paljon välinpitämättömyyttä ja ikärasismia. Some-kansa kyllästyy ja saattaa tulla joskus jopa järkiinsä. Luotan, että aidot ja oikeat asiat nousevat vielä arvoon. Valoisaa mieltä syyspäiviin!

"Äly etsii, mutta sydän löytää." www.etlehti.fi/geron

Ellen

Olet tainnut olla väärässä paikassa. Mene tavallisiin, ei vanhuspaikkoihin ja osallistu napakasti keskusteluun. Kyllä kuunnellaan, tiedän kokemuksesta. Mitään anteeksipyyntöjä ja selittelyjä "kun olen vanha" ei kannata ladella. Huumori ja sopivassa paikassa hirtehishuumori saa keskustelukumppanit huomaamaan, ettet ole lahopää. Somessa on oikein hyvä laukoa totuuksia asioiden yksinkertaistamista vastaan.

Vierailija

Ellen, mitä konkreettista on tapahtunut mistä olet puhunut ja sinua on kuunneltu?

”Huomista päivää meille ei ole luvattu. Voit tehdä tänään niitä asioita, joita oikeasti pidät tärkeinä.” Aki Hintsa (1958−2016)

Kolme vuotta sitten kippistin tässä samassa pöydässä irtisanoutumiselleni. Olin päättänyt lähteä hyväpalkkaiselta kustannusalalta opiskelemaan vanhustyötä.

Yrityskauppojen pyörityksessä olin alkanut miettiä suunnanmuutosta, ja ison kustantamon rattaissa mitta tuli lopulta täyteen. Sosiaali- ja terveysala ei houkutellut palkkauksellaan, mutta ratkaisu vain tuntui oikealta.

Nyt skoolataan valmistumistani geronomiksi, kokonaisvaltaisen vanhustyön asiantuntijaksi. Kippis!

Ei ole kaduttanut.

Päivääkään en ole katunut, vaikka opiskelu ammattikorkeakoulussa osoittautui oppisisällöiltään kovin heppoiseksi. Pahimmillaan vähäisillä oppitunnilla vain puuhasteltiin tai katsottiin televisiota. Yleensä opettajat vetivät puuduttavia kalvosulkeisia, minkä jälkeen keskusteltiin ryhmissä jostain asian liepeiltä.

Toki oli myös asiansa osaavia, jopa karismaattisia opettajia. Opinnäytetyöhön saimme lopulta hyvin innostavaa ja ammattitaitoista ohjausta. Kokemusasiantuntijat vakuuttivat poikkeuksetta.

Vaikka kyse oli valtaosin etäopiskelusta, opintojen aikana ei olisi ollut pakko lukea yhtään kokonaista kirjaa.

En tiedä, miltä tietopohjalta aloittaisin nyt geronomin työt, ellen olisi samaan aikaan suorittanut opintoja Jyväskylän yliopiston avoimessa yliopistossa, osallistunut ylimääräisiin koulutuksiin ja vieraillut jopa ulkomailla alan kansainvälisessä konferenssissa. Oma käsikirjastokin tuli hankittua vähistä rahoista.

Kiitos kohtaamisista!

Kolmessa vuodessa olisin ehtinyt jo pitkälle gerontologian yliopisto-opinnoissa, mutta yksi asia pelasti tilanteen ammattikorkeakoulussa. Käytännön harjoitteluissa vanhustyön opiskelijalla oli mahdollisuus tavata vanhoja ihmisiä.

Arvoisat vanhukset, olen kiitollinen, että sain kohdata teitä ja läheisiänne hoivakodeissa, palvelutaloissa, vuodeosastoilla, järjestötyössä, päivätoiminnassa ja omissa kodeissanne.

Jaoitte vieraalle miehelle elämäntarinanne, kerroitte salaisuuksianne ja muistelitte menneitä. Nauroimme, tanssimme ja istutimme kukkia.

Usein myös kyynel kirposi silmäkulmaan. Monella teistä tulevaisuus on hyvin synkkien pilvien peitossa. Juhlapuheissa vanhuus on viisautta, mutta todellisuudessa vanhoihin ihmisiin suhtaudutaan yhteiskunnassamme erittäin väheksyvästi ja vihamielisesti. Suomi on ikärasistinen maa.

Kiitos rehellisyydestä. Teiltä saamani elämänviisaudet olen yrittänyt kätkeä sydämeeni, eikä aina tarvittu edes sanoja. Olen kiitollinen siitä, että osuitte matkani varrelle.

Kiitos myös teille, Geron-blogin lukijat. Olen ollut iloinen palautteista, joita olen saanut kasvokkain, puhelimitse ja sähköisesti.

Minulle kirjoittaminen on ollut tapa yrittää jäsentää ajatuksiani – enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Alun perin tarkoitin tämän blogin opiskeluajan projektiksi, mutta ainakin nyt minulla on sellainen olo, että viimeistä sanaa ei ole vielä sanottu.

Uudet urakat odottavat.

En tiedä, mikä ihme sai minut viime vuonna lukemaan urheilulääkäri Aki Hintsan pitkän haastattelun, jonka loppuriveillä hän toivoi ihmisten käyttävän aikansa oikeasti tärkeisiin asioihin. Tavallisesti hyppään urheilusivujen yli.

Kirjoitin Hintsan mietelmän muistiin ja ajattelin, että joskus kannattaa näemmä eksyä paikkoihin, joissa ei yleensä käy – jopa urheiluosastolle. Kannattaa heittäytyä.

Kun seitsemän kuukautta myöhemmin luin Aki Hintsan kuolleen syöpään, mieleen tulivat erään tapaamani rouvan eväät elämää varten. Harjoitteluni päätteeksi hän sanoi: "Niin se on, Ari. Elät kerran ja kuolet kerran. Mukaan saat puupalttoon ja vähän rääsyjä."

Olen onnellinen, että kolme vuotta sitten päätin alkaa opiskella tärkeänä pitämääni vanhustyötä. Ratkaisu tuntuu edelleen oikealta, ja vasta valmistuneena geronomina on aika siirtyä sanoista tekoihin.

Apurahan turvin minulla on mahdollisuus työskennellä tämä kesä Berliinissä. Syksyllä Helsingissä taas odottavat uudet innostavat urakat.

Toivotan hyvää vanhuutta! Vanhentukoon jokainen meistä rohkeasti tyylillään.

Kommentit (2)

Teatteri | Kuolema Venetsiassa. Kantaesitys Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 5.4.2017. Teksti Thomas Mann, suomennos Oili Suominen. Ohjaus ja dramatisointi Michael Baran. Rooleissa Jukka-Pekka Palo ja Jukka Puotila, muusikko Artturi Aalto.

★ ★ ★ ★ Maineensa huipulla oleva kirjailija Gustav von Aschenbach (Jukka Puotila) lähtee etsimään kadonnutta inspiraatiota tarunhohtoisesta Venetsiasta. Siellä hän odottamatta rakastuu samassa hotellissa asuvan puolalaisperheen kuvankauniiseen teinipoikaan Tadzioon.

Vanheneva – vanhuutta kauhisteleva – kirjailija seuraa ja jumaloi nuorta ihastustaan Venetsian sokkeloisilla kujilla ja lämpöä hehkuvilla hiekkarannoilla. Näyttämö viettelee häntä kohti jotain tuntematonta, salattua ja lopullista.

Aina vain ankarammin paahtavan auringon alla von Aschenbach kohtaa kauneutta ja rumuutta, ylhäistä ja alhaista, valheita ja totuuksia. Millä on merkitystä kuoleman hetkellä?

Thomas Mannin novelli Kuolema Venetsiassa ilmestyi 1912. Kansallisteatterissa Michael Baranin ohjaus klassikosta on hyvin kirjallinen. Elämän ja kuoleman kysymyksiä vuolassanaisesti pohtiva esitys on palkitseva, mutta vaatii herpaantumatonta otetta myös katsojalta.

Jukka Puotila juhlistaa esityksellä 35-vuotistaiteilijauraansa. Ilta on hänen. Vanhenevan taiteilijan rooli on henkilökohtainen ja elämänfilosofinen. Tadziossa voi rakastaa nuoruutta ja kauneutta, vaikka oma nuoruuden aika on auttamattomasti takana. Mutta mitä on kauneus? Mikä on taiteilijan tehtävä?

Jukka-Pekka Palo peilaa kertojana kirjailijan ajatuksia. Vanhojen konkareiden yhteispeli toimii. Ensi-illassa olisin pidätellyt vähän tempoa etenkin Sokrateen ja Faidroksen dialogeissa.

Kaunis Tadzio ei ole fyysisesti näyttämöllä, vaan poika ilmenee sellisti Artturi Aallon soittamana musiikkina. Upea ratkaisu syventää kaipuun ja surumielisen tunnelman käsin kosketeltavaksi. Oivaltavia ovat myös visuaaliset elementit: veden peili ja tiimalasi, jossa hiekka juoksee loppuun.

Kuolema Venetsiassa. Vihdoinkin olen tarpeeksi vanha ymmärtääkseni siitä edes jotain. I did it my way.

Kommentit (0)

Seuraa 

Geron (kreik.) 'vanhus, vanha mies'

Olen Ari Liimatainen, geronomi, järjestöviestijä ja freelancer, joka innostuu sekä viestinnästä että vanhustöistä.

Geronomi toimii sosiaali- ja terveysalan vanhustyön asiantuntijana ja kehittää laadukkaita palveluja ikääntyneille. Palveluksessanne!

Muuten olen sitä mieltä, että kulttuuri pidentää ikää.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat