Kirjoitukset avainsanalla vanhustyö

Helsingistä löytyi vastikään viikkoja hengettömänä maannut kotihoidon asiakas. Alkuvuodesta toisen vanhuksen epäiltiin menehtyneen laiminlyönnin seurauksena Espoossa. Viime keväänä kotihoidolta katosi pääkaupungissa yksi ruumiskin.

Kotiin on moni kuollut, vaikka hallituksen kärkihanke lupaa pyhästi ikäihmisille parasta elämää kotona. Kunnat kehuvat, miten moniammatilliset kotihoidon tiimit avustavat senioreita niin syömisessä, peseytymisessä, pukeutumisessa, liikkumisessa kuin WC-käynneillä.

Palautetta kerätään hymynaamoilla ja kappas vain, myönteistähän se tuppaa olemaan. Suurin osa vanhuksista on jäänyt kuulemma oikein hyvillä mielin kotiin.

Yhteiskunnallista kaltoinkohtelua

Vanhuspalvelulaki määrää, että pitkäaikaisen hoidon ja huolenpidon turvaavat sosiaali- ja terveyspalvelut on toteutettava niin, että iäkäs ihminen voi kokea elämänsä turvalliseksi, merkitykselliseksi ja arvokkaaksi. 

Kun haastattelin taannoin emeritaprofessori Sirkka-Liisa Kivelää, hän totesi, että kotihoidon nykyinen taso täyttää jo yhteiskunnallisen kaltoinkohtelun tunnusmerkit. Juhlapuheissa luvataan yhdenvertaisia palveluja ja toimivaa kotihoitoa 24/7, mutta todellisuus lyö kuin märkä vaippa vasten kasvoja.

Turvallisen, merkityksellisen ja arvokkaan elämän sijaan vanhuksia kituu ja kuolee kotiin unohdettuina, nälissään ja omissa ulosteissaan maaten. Laki on niin kuin se luetaan.

Kesäksi tilanne vain pahenee.

Kotihoidon sekasortoinen tila pahenee lähiviikkoina merkittävästi, kun hoitajien kesälomakausi alkaa. Nuoret, kokemattomat kesätyöntekijät alkavat tehdä yksin kotikäyntejä vanhusten luona. Kaiken kukkuraksi listoilta saattaa puuttua jopa puolet sijaisista. 

Kiire ja kokemattomuus kostautuvat, enkä jaksa uskoa, että uusilta kauheuksilta voidaan välttyä. Vaikka työntekijät tekevät parhaansa, vetoan tässä tilanteessa omaisiin, ystäviin ja naapureihin: huolehtikaa, ettei yksikään vanhus enää kuole kotihoidon varassa.

Älkää jättäkö ketään selviytymään omin päin. Kysykää kuulumisia. Pitäkää vähän silmällä, soittakaa ovikelloa ja kutsukaa tarvittaessa apua. Jos ei ole hengenhätä, tehkää huoli-ilmoitus

Kotihoitoon on moni kuollut. 

Kommentit (2)

Annamummi

Olipa hyvä kirjoitus Ari Liimatainen! Itsellä tuttu, nykyisin eläkkeellä oleva ent.kodinhoitaja, jonka tarinoita vuosikaudet kuuntelin, toki nimettöminä hän niitä kertoili: oli pompotusta sairaala-koti-sairaala, pahimmoillaan sama ihminen kotiutettiin aamulla ja haettiin ambulanssilla illalla takaisin sairaalaan (ambulanssihenkilökunnan mukaan "ihan normaalia"). Dementikoilta kysyttiin hoitoneuvotteluissa haluaisiko hän mieluummin asua kotona vai haettaisiinko hoitopaikkaa. Miten dementikko pystyy tuollaiseen harkiten vastaamaan? Yksi toinen tuttu vanha rouva asuu yksin omakotitalossa, ei pääse ulos, koska ei voi kävellä edes muutamaa rappusta. Hänellä käy kunnan kotihoidosta kerran viikossa ihminen avustamassa suihkussa peseytymisessä. Hän on ilmoittanut, ettei halua miestä suihkuttamaan itseään. Kahdesti lyhyen ajan sisällä on kuitenkin lähetetty mieshoitaja ja rouva jäänyt suihkutta. Pääsiäisen aikaan saman rouvan kauppapalvelun tilattu ruokakassi oli jäänyt tulematta . Jollei ystävä olisi tullut käymään, olisi rouva ollut ilman ruokaa. Hänellä ei ole omaisia, jotka hoitaisivat asioita tai olisivat yhteydessä kotihoitoon. Itse hän ei uskalla kyseenalaistaa tai moittia, koska pelkää että hoitotilanne vieläkin huononee. Ja kuitenkin hän maksaa palvelusta. Läheiseni perusti aikanaan Antinkodin vanhusten hoitokodiksi, jo silloin - noin 40 vuotta sitten - sanottiin olevan pulaa vanhusten hoitopaikoista. Kaikki eivät vain kykene asumaan kotona kuolemaansa asti, ellei sitten kuolema korjaa kesken kaiken. Vai siihenkö pyritäänkin?

Itse haluaisin/toivoisin löytäväni sellaisen asumismuodon, jossa minulla olisi oma huone, mutta myös yhteistiloja, joissa voisi laittaa ruokaa, harrastaa, oleilla. Eli olla osa muuta porukkaa, kuulua joukkoon. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa mielenterveyspotilaiden tai alkoholistien asuntolatyyppiset asunnot. Vaikkapa sellaiset, kuin Malmilla sijaitseva Niemikotisäätiön Pekinkoti ja Siltamäen Palvelukoti alkoholisteille. Kumpikin toimii osin vanhoissa, perinteisissä rakennuksissa ja osin uudisrakennuksissa. Toivottavasti tällaisia koteja saataisiin myös meille muille vanheneville ihmisille, ilman tiukkoja sairaus-/terveyskriteerejä. Voisko tällainen asumismuoto olla vaikka kaupungin tai jonkin muun säätiön/yhtiön omistama vaihtoehto vuokra-asunnolle? Koska en omista asuntoa, ei minulla ole mahdollisuutta kalliiseen yhteisötaloon, joita kyllä ainakin Helsingissä jo onkin muutamia. Meitä varmaan löytyisi monia tämäntyyppisestä asumisesta kiinnostuneita. Samalla vapautuisi vuokra-asuntoja, kotipalvelun tarvetta, mahdollisesti yhteisöllisyyden myötä myös vähenisi terveyspalveluiden käyttö.

Vierailija

Vetoat kirjoituksessa omaisiin, ystäviin ja naapureihin. Hyvä niin. Mielestäni lähiomaisten pitäisi ensisijassa katsoa yksin asuvan vanhuksen perään. Toisaalta monella yksin asuvalla, iäkkäällä sellaisia ei ole. Ei ole omia lapsia, ei puolisoa tai hän on kuollut, saman ikäiset ystävät ja sisarukset ovat kuolleet.
Seinänaapurini on noin 80-vuotias, yksinäinen mies. Naapurina olen törmännyt sellaiseen "ongelmaan", että hän ei katso tarvitsevansa naapuriapua. Esimerkiksi hän kaatui vuosi sitten kadulla ja toisen jalan akillesjänne meni poikki. Palattuaan sairaalasta kainalokeppien kanssa tarjouduin käymään hänen puolestaan kaupassa. Hän kiitti tarjouksesta mutta sanoi, ettei tarvitse apua. Itseltäni on jalka ollut kipsissä monta vuotta sitten ja tiedän miten vaikeaa on silloin liikkuminen, puhumattakaan kaupassa käymisestä. Naapurin on hyvin vaikea katsoa apua tarvitsevan vanhuksen perään jos hän kieltäytyy avusta.

Tuore raportti osoittaa suomalaisen vanhustenhoidon kehittyvän aina vain huolestuttavampaan suuntaan. Ympärivuorokautisessa hoivassa ei ole tapahtunut juurikaan positiivista kehitystä, ja kotihoidon työolot ovat heikentyneet aiemmasta. Yleiskuva suomalaisen vanhustyön tilasta ja kehityksestä näyttää erittäin negatiiviselta.

Kotihoidon työntekijöistä 41 % harkitsee työnsä lopettamista.

Kotihoidossa asiakasmäärät ovat nousseet merkittävästi, mikä on johtanut työpaineen kohoamiseen Pohjoismaiden korkeimmalle tasolle. Samalla työntekijät kokevat vaikutusmahdollisuuksiensa vähentyneen ja kontrollin lisääntyneen. Kotihoidon työntekijät eivät luota esimiehiinsä.

Kotihoidon työntekijät ovat huolestuneita omasta terveydestään ja turvallisuudestaan, mutta he ovat huolestuneita myös asiakkaista. Henkilökunta on Pohjoismaiden kriittisintä hoivan laadun ja yksilöllisyyden suhteen. Hoitajat eivät pysty tarjoamaan riittävää hoitoa, ja henkilöstön vähyyden pelätään aiheuttavan usein riskejä asiakkaille.

Työn lopettamista vakavasti harkitsevien osuus on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa. Peräti 41 prosenttia kotihoidon työntekijöistä harkitsee nykyisen työnsä lopettamista.

Laitoshoidon työntekijöistä 40 % ei haluaisi vanhana hoidettavaksi omaan yksikköönsä.

Ympärivuorokautisessa hoivassa eli laitoshoidossa ei mene sen paremmin. Työ on raskaampaa kuin kotihoidossa, ja henkilökunnan fyysiset ja henkiset rasitusoireet ovat hyvin yleisiä. Väkivaltaa tai sen uhkaa viikoittain kokevien työntekijöiden osuus on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa peräti 40 prosenttiin.

Myös laitoshoidossa suomalaiset työntekijät ovat Pohjoismaiden kriittisimpiä hoidon yksilöllisyyden sekä asiakkaille aiheutuvien riskien suhteen. Kaksi viidestä laitoshoidon työntekijästä ei haluaisi vanhana ottaa itse vastaan oman yksikkönsä tarjoamaa apua.

Työntekijöiden kokema työn kontrollointi on kasvanut ja vaikutusmahdollisuudet oman työn organisointiin ovat vähentyneet myös laitoshoidossa. Työolosuhteet ovat heikentyneet aiemmasta, ja työnsä lopettamista harkitsee 38 prosenttia hoitajista.

Vanhuksia ei kohdella ihmisarvoisesti.

Viva-kollektiivi – Hanna-Kaisa Hoppania, Olli Karsio, Lena Näre, Antero Olakivi, Liina Sointu, Tiina Vaittinen ja Minna Zehner – julkaisi toissa vuonna tärkeän puheenvuoron suomalaisen hoiva-alan tilasta.

Teoksessaan Hoivan arvoiset – Vaiva yhteiskunnan ytimessä tutkijat nostavat esille monia väisteltyjä kysymyksiä. Käytännössä hoivapolitiikka kehittyy koko ajan taloudellisia arvoja ja tehokkuutta korostavaan suuntaan. Päätökset saadaan ehkä näyttämään humaaneita, inhimillisiltä ja edistyksellisiltä, mutta ikään kuin sattumalta ne ovat aina säästö- ja tehokkuustavoitteiden mukaisia.

Suomalainen hoiva ei kohtele vanhuksia enää ihmisarvoisesti.

Hyvä hoiva on mahdollista.

Viva-kollektiivi vaatii muutosta, sillä yhteiskuntamme heikoimmat ja hauraimmat ovat jäämässä heitteille. Tutkijaryhmä uskoo, että hyvä ja oikeudenmukainen vanhusten hoiva on mahdollinen hoivapolitiikan ja toimintatapojen syvällisellä muutoksella.

Ensinnäkin hoivapolitiikassa on luovuttava kapeasti ymmärretystä taloudellisen tehokkuuden ideaalista. Se, että vanhukset tarvitsevat hoivaa, ei ole taloudellinen ongelma vaan eettinen kysymys. 

Toiseksi on luotava järjestelmä, joka takaa kaikille avoimen, tarpeenmukaisen ja yksilöllisen hoivan. Köyhät jäävät ilman apua, kun julkisia palveluja karsitaan. Useampi kuin joka kymmenes pienituloinen vanhus ei mene enää lääkäriin rahan puutteen vuoksi.

Kolmanneksi vanhushoivan työntekijöille on järjestettävä paremmat työolot: riittävästi henkilökuntaa, kunnon palkka ja työsuhdeturva sekä hyvin organisoitu työ.

Neljänneksi hoivasuhteessa on oltava mahdollisuus määrittää hoivan sisältöä ja sitä, mitä kohtaamisissa tapahtuu. Asiakkaiden toivoma valinnanvapaus koskee usein pieniä ja konkreettisia asioita, kuten helppoa ajanvarausta.

Hoivakriisi pitää ratkaista ihmisyyttä kunnioittaen. 

Viidenneksi kaikenikäisten ihmisten työnteko tulee järjestää siten, että työelämässä otetaan huomioon yhteiskunnassa aina vain lisääntyvä vanhuus ja vaivaisuus. Huoli ja hoivavastuu vanhemmista sukupolvista kuormittaa yhä useampia työikäisiä siinä missä omien lasten sairastaminen. Ylen terveysohjelma Akuutti tosin kertoi juuri, että vain 46 prosenttia suomalaisista olisi valmiita ryhtymään oman vanhempansa omaishoitajaksi.

On helppo yhtyä Viva-kollektiivin teoksessaan esittämään näkemykseen siitä, että väestön ikääntymisestä johtuva hoivakriisi pitää ratkaista ihmisyyttä kunnioittaen. Hoivapolitiikassa on kyse paitsi taloudesta ja vallasta myös siitä, millä tavalla olemme ihmisiä. Valinta eri vaihtoehtojen välillä on päättäjien tehtävä.

Teppo Kröger, Lina van Aerschot ja Jiby Mathew Puthenparambil: Hoivatyö muutoksessa – Suomalainen vanhustyö pohjoismaisessa vertailussa. Jyväskylän yliopisto 2018
Hanna-Kaisa Hoppania, Olli Karsio, Lena Näre, Antero Olakivi, Liina Sointu, Tiina Vaittinen ja Minna Zehner: Hoivan arvoiset – Vaiva yhteiskunnan ytimessä. Gaudeamus 2016

Kommentit (4)

toivotonta touhua

En tiedä pitäiskö huutaa raivosta vai  painua masentuneena maa rakoon.

70-vuotias

Eiköhän moni vanhus ole painunut jo maanrakoon nuolemaan haavojaan. Kun Helsinki Info-lehdessä oli haastateltu uusia pormestareita, niin jokaisen määränpää oli parantaa lapsiperheiden ja nuorten oloja. Kukaan ei maininnut sanallakaan vanhuksia. Laitoin kaikille heille kyselyn että miksi ei kukaan halua edistää vanhusten asioita, niin vastaus oli että oli kuulemma niin vähän artikkeli tilaa.  Mitäpä meitä vanhuksia hoivaamaan ja huolehtimaan, mehän olemme vain kuluerä valtion budjetissa. Tosiasia on että vanhuksia saa kohdella ihan miten huonosti eikä päättäjät korvaansa lotkauta.

Ari Liimatainen
Liittynyt4.11.2015

Kiitos kommentista. Vanhuksia ei saa kohdella huonosti. Voisinkin yrittää kirjoittaa lähiaikoina, mitä voi tehdä, jos huomaa huonoa kohtelua tai laiminlyöntiä. 

"Äly etsii, mutta sydän löytää." www.etlehti.fi/geron

Moni meistä kantaa huolta iäkkäiden omaisten selviytymisestä, mutta yhä useampi joutuu olemaan huolissaan myös puolituttujen tai jopa tuntemattomien vanhusten elämäntilanteesta.

Etenkin kotihoidossa olevien vanhusten turvallisuus huolettaa. Lähikadulla voi törmätä eksyneen oloisena harhailevaan muistisairaaseen. Kykeneeköhän naapurin vanha pariskunta huolehtimaan terveydestään?

Sydäntä ahdistaa, kun tuntuu, ettei pysty tekemään mitään.

Huoli-ilmoitus on taikasana.

Laki tarjoaa yhden takuuvarman keinon auttaa. Huoli-ilmoitus on taikasana, joka pakottaa kunnan edes selvittämään iäkkään ihmisen palveluntarpeen.

Vanhuspalvelulaki määrää, että kunnan on järjestettävä iäkkäälle henkilölle laadukkaita sosiaali- ja terveyspalveluja, jotka ovat hänen tarpeisiinsa nähden oikea-aikaisia ja riittäviä. Jotta lain kirjain voi toteutua, täytyy tarpeista ensin hankkia selvyys.

Huoli-ilmoituksen tarkoituksena on varmistaa, että iäkäs ihminen saa tarvitsemansa hoidon ja palvelut silloinkin, kun hän ei itse osaa tai ymmärrä niitä pyytää.

Ilmoituksen iäkkään henkilön palvelutarpeesta voi tehdä joko yksityishenkilö tai viranomainen. Esimerkiksi poliisille sekä sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöstölle ilmoitus on lakiin perustuva velvollisuus. Tavalliselle kuntalaiselle huoli-ilmoituksen tekeminen on oikeus, jota käytetään turhan varovaisesti.

Laki määrää tutkimaan kaikki huoli-ilmoitukset.

Jos iäkäs ihminen ei kykene huolehtimaan itsestään, terveydestään tai turvallisuudestaan, kuka tahansa voi tehdä huoli-ilmoituksen kunnan sosiaalihuollosta vastaavalle viranomaiselle. Ilmoittaja voi olla esimerkiksi naapuri tai ystävä.

Huoli-ilmoituksen tekemisen käytännöt vaihtelevat eri kunnissa, mutta tämän ei pidä antaa hämätä. Kaikissa kunnissa ilmoitus on otettava vastaan ja sen on johdettava aina palvelutarpeen selvittämiseen.

Oikean tavan tehdä huoli-ilmoitus saa tietää oman kunnan nettisivuilta, neuvonnasta tai puhelinvaihteesta. Monissa kunnissa ilmoituslomakkeen voi täyttää kätevästi netissä, myös niin että ilmoituksen tekijän nimi jää salaiseksi.

Palvelutarpeen arvioinnissa selvitetään, miten vanhus suoriutuu tavanomaisista elämäntilanteista ja missä hän tarvitsee apua. Arvioinnissa otetaan huomioon esimerkiksi esteettömyys, turvallisuus ja palvelujen saatavuus.

Kommentit (6)

huolestunut naapuri

Minua kiinnostaa tietää, koskeeko tämä huoli-ilmoitus myös mielisairaita ihmisiä ja minkä ikäinen on iäkäs? Naapurissani on asunut noin 10 vuotta, nykyään 66 vuotias skitsofreniaa sairastava nainen. Hän on kirjoilla yli sadan kilometrin päässä olevassa kunnassa , jossa oli avohoidossa mutta jätti sen kesken viitisen vuotta sitten eikä perään ole kyselty. Hän muutti naapuriini, vanhemmiltaan perimäänsä omakotitaloon mutta ei ole siirtänyt kirjojaan kuntaan, jossa asuu. Mihin  kuntaan tehdään huoli-ilmoitus, siihen missä oikeasti asuu vai siihen missä on kirjoilla? Nykyaikana kynnys saada henkilö pakkohoitoon on korkea eikä naapurini tunnista olevansa hoidon tarpeessa. Hän vihaa lääkäreitä. Nähdäkseni hän elää nykyisin nälässä koska ei ymmärrä eikä osaa ostaa ruokaa, talo ja piha ovat siivottomassa kunnossa. Hän hukkasi silmälasinsa eikä ole ostanut uusia koska ei halua mennä silmälääkärille näöntarkastukseen jne. Vien hänelle joskus ruokaa ja hän ahmii sitä kuin viimeistä päivää.  Olisiko huoli-ilmoitus ratkaisu tähän ongelmaan? En halua, että hän saisi tietää minun tehneen ilmoituksen.

Ari Liimatainen
Liittynyt4.11.2015

Kiitos kommentista. Ilmoituksen palvelutarpeen arvioimiseksi voi tehdä niin lapsesta, aikuisesta kuin vanhuksesta  - myös itsestä tai perheestään. Yksityishenkilö voi tehdä ilmoituksen sosiaalipalveluihin nimettömänä, ja ilmoituksen tekemisen jälkeen vastuu hoidon- ja avuntarpeen arvioinnista on ammattilaisilla. - Käsittääkseni kunta huolehtii omista kuntalaisistaan, jolloin ilmoitus tehtäisiin siihen kuntaan, missä ihminen on kirjoilla. Tämä on kuitenkin omaa spekulaatiotani. Ei kai ilmoitusta voi jättää käsittelemättä (esim. pääkaupunkiseudulla) sillä perusteella, että se on tehty "väärään" kuntaan?

"Äly etsii, mutta sydän löytää." www.etlehti.fi/geron

Hoitava

Tärkeintä on tehdä huoli-ilmoitus. Hallintolain mukaan viranomaisella on velvollisuus huolehtia, että ilmoitus/asia siirretään  toimivaltaisen viranomaisen hoitoon. Eli jos ilmoitus tehdään "väärään" kuntaan, heidän on ohjeistettava tai itse siirrettävä asia oikean kunnan viranomaiselle.

70-vuotias

Erittäin hyvä tämä huoli-ilmoitus asia. Onhan meidän pidettävä huoli toinen toisestamme ettei kukaan kuole yksin asuntoonsa ja löydetään vasta viikkojen kuluessa. Tämä huoli-ilmoitus mahdollistaa ilmoituksen tekemisen vaikkei tunne lähemmin esim. naapuriaan, eli jos esim. muistisairas naapuri käy säännöllisesti ulkona ja sitten ei näy pariin päivään, niin kannattaa jo huolestua.

Kiitos Ari että tuot tänne tiedoksi erittäin hyödyllisiä asioita ja muutenkin mukava lukea ajatuksiasi ja neuvojasi. Vieläkös sinulla on miten pitkä pesti siellä saksassa?

”Huomista päivää meille ei ole luvattu. Voit tehdä tänään niitä asioita, joita oikeasti pidät tärkeinä.” Aki Hintsa (1958−2016)

Kolme vuotta sitten kippistin tässä samassa pöydässä irtisanoutumiselleni. Olin päättänyt lähteä hyväpalkkaiselta kustannusalalta opiskelemaan vanhustyötä.

Yrityskauppojen pyörityksessä olin alkanut miettiä suunnanmuutosta, ja ison kustantamon rattaissa mitta tuli lopulta täyteen. Sosiaali- ja terveysala ei houkutellut palkkauksellaan, mutta ratkaisu vain tuntui oikealta.

Nyt skoolataan valmistumistani geronomiksi, kokonaisvaltaisen vanhustyön asiantuntijaksi. Kippis!

Ei ole kaduttanut.

Päivääkään en ole katunut, vaikka opiskelu ammattikorkeakoulussa osoittautui oppisisällöiltään kovin heppoiseksi. Pahimmillaan vähäisillä oppitunnilla vain puuhasteltiin tai katsottiin televisiota. Yleensä opettajat vetivät puuduttavia kalvosulkeisia, minkä jälkeen keskusteltiin ryhmissä jostain asian liepeiltä.

Toki oli myös asiansa osaavia, jopa karismaattisia opettajia. Opinnäytetyöhön saimme lopulta hyvin innostavaa ja ammattitaitoista ohjausta. Kokemusasiantuntijat vakuuttivat poikkeuksetta.

Vaikka kyse oli valtaosin etäopiskelusta, opintojen aikana ei olisi ollut pakko lukea yhtään kokonaista kirjaa.

En tiedä, miltä tietopohjalta aloittaisin nyt geronomin työt, ellen olisi samaan aikaan suorittanut opintoja Jyväskylän yliopiston avoimessa yliopistossa, osallistunut ylimääräisiin koulutuksiin ja vieraillut jopa ulkomailla alan kansainvälisessä konferenssissa. Oma käsikirjastokin tuli hankittua vähistä rahoista.

Kiitos kohtaamisista!

Kolmessa vuodessa olisin ehtinyt jo pitkälle gerontologian yliopisto-opinnoissa, mutta yksi asia pelasti tilanteen ammattikorkeakoulussa. Käytännön harjoitteluissa vanhustyön opiskelijalla oli mahdollisuus tavata vanhoja ihmisiä.

Arvoisat vanhukset, olen kiitollinen, että sain kohdata teitä ja läheisiänne hoivakodeissa, palvelutaloissa, vuodeosastoilla, järjestötyössä, päivätoiminnassa ja omissa kodeissanne.

Jaoitte vieraalle miehelle elämäntarinanne, kerroitte salaisuuksianne ja muistelitte menneitä. Nauroimme, tanssimme ja istutimme kukkia.

Usein myös kyynel kirposi silmäkulmaan. Monella teistä tulevaisuus on hyvin synkkien pilvien peitossa. Juhlapuheissa vanhuus on viisautta, mutta todellisuudessa vanhoihin ihmisiin suhtaudutaan yhteiskunnassamme erittäin väheksyvästi ja vihamielisesti. Suomi on ikärasistinen maa.

Kiitos rehellisyydestä. Teiltä saamani elämänviisaudet olen yrittänyt kätkeä sydämeeni, eikä aina tarvittu edes sanoja. Olen kiitollinen siitä, että osuitte matkani varrelle.

Kiitos myös teille, Geron-blogin lukijat. Olen ollut iloinen palautteista, joita olen saanut kasvokkain, puhelimitse ja sähköisesti.

Minulle kirjoittaminen on ollut tapa yrittää jäsentää ajatuksiani – enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Alun perin tarkoitin tämän blogin opiskeluajan projektiksi, mutta ainakin nyt minulla on sellainen olo, että viimeistä sanaa ei ole vielä sanottu.

Uudet urakat odottavat.

En tiedä, mikä ihme sai minut viime vuonna lukemaan urheilulääkäri Aki Hintsan pitkän haastattelun, jonka loppuriveillä hän toivoi ihmisten käyttävän aikansa oikeasti tärkeisiin asioihin. Tavallisesti hyppään urheilusivujen yli.

Kirjoitin Hintsan mietelmän muistiin ja ajattelin, että joskus kannattaa näemmä eksyä paikkoihin, joissa ei yleensä käy – jopa urheiluosastolle. Kannattaa heittäytyä.

Kun seitsemän kuukautta myöhemmin luin Aki Hintsan kuolleen syöpään, mieleen tulivat erään tapaamani rouvan eväät elämää varten. Harjoitteluni päätteeksi hän sanoi: "Niin se on, Ari. Elät kerran ja kuolet kerran. Mukaan saat puupalttoon ja vähän rääsyjä."

Olen onnellinen, että kolme vuotta sitten päätin alkaa opiskella tärkeänä pitämääni vanhustyötä. Ratkaisu tuntuu edelleen oikealta, ja vasta valmistuneena geronomina on aika siirtyä sanoista tekoihin.

Apurahan turvin minulla on mahdollisuus työskennellä tämä kesä Berliinissä. Syksyllä Helsingissä taas odottavat uudet innostavat urakat.

Toivotan hyvää vanhuutta! Vanhentukoon jokainen meistä rohkeasti tyylillään.

Kommentit (2)

Seuraa 

Geron (kreik.) 'vanhus, vanha mies'

Olen Ari Liimatainen, geronomi, järjestöviestijä ja freelancer, joka innostuu sekä viestinnästä että vanhustöistä.

Geronomi toimii sosiaali- ja terveysalan vanhustyön asiantuntijana ja kehittää laadukkaita palveluja ikääntyneille. Palveluksessanne!

Muuten olen sitä mieltä, että kulttuuri pidentää ikää.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat