Kirjoitukset avainsanalla vanhustyö

Kuva: Ari Liimatainen
Kuva: Ari Liimatainen

Kirjoitin ensimmäisen blogitekstini reilut kolme vuotta sitten. Olin sanonut itseni irti kustannusalalta ja aloittanut vanhustyön opinnot. Alun perin Geron-blogin oli tarkoitus olla projekti, jonka avulla voisin jäsentää ajatuksiani minulle uudesta ammattialasta.

Sain geronomiopinnot päätökseen ja nyt olen työskennellyt jo toista vuotta omaishoitoyhdistyksessä viestinnän asiantuntijana. Työpaikan valinta osui naulan kantaan, koska valtaosa omaishoitajista on iäkkäitä puolison hoivaajia ja saan yhdistää kaksi ammatillisen intohimoni kohdetta: viestinnän ja vanhustyöt.

Tarvitaan asenteenmuutos

Väestön ikääntyessä hyvä vanhustyö ja vanhuspolitiikka kaipaavat äänekkäitä puolestapuhujia enemmän kuin koskaan. Vanhustenhoito herättää kyllä vilkasta mielenkiintoa. Media uutisoi epäkohdista kärkkäästi, mutta jääkö homma aina sikseen? Miten vanhusten asemaa voi parantaa todellisuudessa?

Juhlapuheissa vanhuus on viisautta, vaikka käytännössä vanhoihin ihmisiin suhtaudutaan meillä hyvin väheksyvästi ja jopa vihamielisesti. Suomi on ikärasistinen maa, jossa tarvitaan kipeästi asenteenmuutosta.

Tietoa, taitoa, tahtoa ja tunnetta

Toistakymmenentä vuotta sitten Vanhustyön keskusliiton silloinen toiminnanjohtaja Pirkko Karjalainen kiteytti hyvän vanhustyön määritelmän neljään t-kirjaimeen: tieto, taito, tahto ja tunne.

Tuo nelikko on edelleen paras tietämäni muistisääntö sekä vanhustyön että vanhuspolitiikan tekijöille. 

Olen Karjalaisen kanssa samaa mieltä myös siitä, että vanhustyö on nyt ja tulevaisuudessa ihmisten työtä ihmisten kanssa. Teknologia on hyvä apulainen, mutta se ei voi koskaan korvata ammattitaitoista henkilöstöä. 

Olkoon viimeinen sana toivo

Yhden t-kirjaimen haluaisin omasta puolestani vielä lisätä. Olkoon viimeinen sana toivo. Jotkut miettivät tuonpuoleisia, mutta osaltani haluan elätellä toivoa paremmasta elämästä täällä maan päällä.

Yhteiskuntamme ei kannata hylätä vanhoja ihmisiä eikä yhtäkään saa jättää yksin. Toivo voi löytyä eletystä elämästä tai toisen ihmisen läsnäolosta arjessa. Toivo tekee tästä hetkestä merkityksellisen, meille kaikille.

Tämä on viimeinen tekstini ET-lehden blogeissa. Vastedes puheenvuoroni voi lukea Uuden Suomen verkkosivuilta ja Geron-nettisivulta. Kiitän kaikkia lukijoita näistä vuosista ja toivotan hyvää vanhuutta. Kiitos palautteista ja kohtaamisista!

Vanhentukoon jokainen meistä rohkeasti tyylillään. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (5)

Terhi
1/5 | 

Kiitos Ari näistä blogiteksteistäsi, ikävä että niitä ei fiidiini jatkossa enää tule. Omaishoitajuuden alkumetreillä nämä kaikki kertomasi ovat koskettaneet vahvasti. Toivo on hyvä lisäys, sitä ja tietoa tarvitsen, tunne on aina mukana, taito...sitä toivon ammattiosaajilta. Kaikkea hyvää sinulle❤️

Tuulikki
2/5 | 

Mielestäni blogisi on ollut yksi et-netin parhaista. Harmi, että se loppuu täällä, missä on paljon vanhuksia sitä lukemassa. Hyvät jatkot sinulle ja kiitos , että jaksoit näinkin pitkään kirjoitella tänne.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Helsingistä löytyi vastikään viikkoja hengettömänä maannut kotihoidon asiakas. Alkuvuodesta toisen vanhuksen epäiltiin menehtyneen laiminlyönnin seurauksena Espoossa. Viime keväänä kotihoidolta katosi pääkaupungissa yksi ruumiskin.

Kotiin on moni kuollut, vaikka hallituksen kärkihanke lupaa pyhästi ikäihmisille parasta elämää kotona. Kunnat kehuvat, miten moniammatilliset kotihoidon tiimit avustavat senioreita niin syömisessä, peseytymisessä, pukeutumisessa, liikkumisessa kuin WC-käynneillä.

Palautetta kerätään hymynaamoilla ja kappas vain, myönteistähän se tuppaa olemaan. Suurin osa vanhuksista on jäänyt kuulemma oikein hyvillä mielin kotiin.

Yhteiskunnallista kaltoinkohtelua

Vanhuspalvelulaki määrää, että pitkäaikaisen hoidon ja huolenpidon turvaavat sosiaali- ja terveyspalvelut on toteutettava niin, että iäkäs ihminen voi kokea elämänsä turvalliseksi, merkitykselliseksi ja arvokkaaksi. 

Kun haastattelin taannoin emeritaprofessori Sirkka-Liisa Kivelää, hän totesi, että kotihoidon nykyinen taso täyttää jo yhteiskunnallisen kaltoinkohtelun tunnusmerkit. Juhlapuheissa luvataan yhdenvertaisia palveluja ja toimivaa kotihoitoa 24/7, mutta todellisuus lyö kuin märkä vaippa vasten kasvoja.

Turvallisen, merkityksellisen ja arvokkaan elämän sijaan vanhuksia kituu ja kuolee kotiin unohdettuina, nälissään ja omissa ulosteissaan maaten. Laki on niin kuin se luetaan.

Kesäksi tilanne vain pahenee.

Kotihoidon sekasortoinen tila pahenee lähiviikkoina merkittävästi, kun hoitajien kesälomakausi alkaa. Nuoret, kokemattomat kesätyöntekijät alkavat tehdä yksin kotikäyntejä vanhusten luona. Kaiken kukkuraksi listoilta saattaa puuttua jopa puolet sijaisista. 

Kiire ja kokemattomuus kostautuvat, enkä jaksa uskoa, että uusilta kauheuksilta voidaan välttyä. Vaikka työntekijät tekevät parhaansa, vetoan tässä tilanteessa omaisiin, ystäviin ja naapureihin: huolehtikaa, ettei yksikään vanhus enää kuole kotihoidon varassa.

Älkää jättäkö ketään selviytymään omin päin. Kysykää kuulumisia. Pitäkää vähän silmällä, soittakaa ovikelloa ja kutsukaa tarvittaessa apua. Jos ei ole hengenhätä, tehkää huoli-ilmoitus

Kotihoitoon on moni kuollut. 

Kommentit (2)

Annamummi
1/2 | 

Olipa hyvä kirjoitus Ari Liimatainen! Itsellä tuttu, nykyisin eläkkeellä oleva ent.kodinhoitaja, jonka tarinoita vuosikaudet kuuntelin, toki nimettöminä hän niitä kertoili: oli pompotusta sairaala-koti-sairaala, pahimmoillaan sama ihminen kotiutettiin aamulla ja haettiin ambulanssilla illalla takaisin sairaalaan (ambulanssihenkilökunnan mukaan "ihan normaalia"). Dementikoilta kysyttiin hoitoneuvotteluissa haluaisiko hän mieluummin asua kotona vai haettaisiinko hoitopaikkaa. Miten dementikko pystyy tuollaiseen harkiten vastaamaan? Yksi toinen tuttu vanha rouva asuu yksin omakotitalossa, ei pääse ulos, koska ei voi kävellä edes muutamaa rappusta. Hänellä käy kunnan kotihoidosta kerran viikossa ihminen avustamassa suihkussa peseytymisessä. Hän on ilmoittanut, ettei halua miestä suihkuttamaan itseään. Kahdesti lyhyen ajan sisällä on kuitenkin lähetetty mieshoitaja ja rouva jäänyt suihkutta. Pääsiäisen aikaan saman rouvan kauppapalvelun tilattu ruokakassi oli jäänyt tulematta . Jollei ystävä olisi tullut käymään, olisi rouva ollut ilman ruokaa. Hänellä ei ole omaisia, jotka hoitaisivat asioita tai olisivat yhteydessä kotihoitoon. Itse hän ei uskalla kyseenalaistaa tai moittia, koska pelkää että hoitotilanne vieläkin huononee. Ja kuitenkin hän maksaa palvelusta. Läheiseni perusti aikanaan Antinkodin vanhusten hoitokodiksi, jo silloin - noin 40 vuotta sitten - sanottiin olevan pulaa vanhusten hoitopaikoista. Kaikki eivät vain kykene asumaan kotona kuolemaansa asti, ellei sitten kuolema korjaa kesken kaiken. Vai siihenkö pyritäänkin?

Itse haluaisin/toivoisin löytäväni sellaisen asumismuodon, jossa minulla olisi oma huone, mutta myös yhteistiloja, joissa voisi laittaa ruokaa, harrastaa, oleilla. Eli olla osa muuta porukkaa, kuulua joukkoon. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa mielenterveyspotilaiden tai alkoholistien asuntolatyyppiset asunnot. Vaikkapa sellaiset, kuin Malmilla sijaitseva Niemikotisäätiön Pekinkoti ja Siltamäen Palvelukoti alkoholisteille. Kumpikin toimii osin vanhoissa, perinteisissä rakennuksissa ja osin uudisrakennuksissa. Toivottavasti tällaisia koteja saataisiin myös meille muille vanheneville ihmisille, ilman tiukkoja sairaus-/terveyskriteerejä. Voisko tällainen asumismuoto olla vaikka kaupungin tai jonkin muun säätiön/yhtiön omistama vaihtoehto vuokra-asunnolle? Koska en omista asuntoa, ei minulla ole mahdollisuutta kalliiseen yhteisötaloon, joita kyllä ainakin Helsingissä jo onkin muutamia. Meitä varmaan löytyisi monia tämäntyyppisestä asumisesta kiinnostuneita. Samalla vapautuisi vuokra-asuntoja, kotipalvelun tarvetta, mahdollisesti yhteisöllisyyden myötä myös vähenisi terveyspalveluiden käyttö.

Vierailija
2/2 | 

Vetoat kirjoituksessa omaisiin, ystäviin ja naapureihin. Hyvä niin. Mielestäni lähiomaisten pitäisi ensisijassa katsoa yksin asuvan vanhuksen perään. Toisaalta monella yksin asuvalla, iäkkäällä sellaisia ei ole. Ei ole omia lapsia, ei puolisoa tai hän on kuollut, saman ikäiset ystävät ja sisarukset ovat kuolleet.
Seinänaapurini on noin 80-vuotias, yksinäinen mies. Naapurina olen törmännyt sellaiseen "ongelmaan", että hän ei katso tarvitsevansa naapuriapua. Esimerkiksi hän kaatui vuosi sitten kadulla ja toisen jalan akillesjänne meni poikki. Palattuaan sairaalasta kainalokeppien kanssa tarjouduin käymään hänen puolestaan kaupassa. Hän kiitti tarjouksesta mutta sanoi, ettei tarvitse apua. Itseltäni on jalka ollut kipsissä monta vuotta sitten ja tiedän miten vaikeaa on silloin liikkuminen, puhumattakaan kaupassa käymisestä. Naapurin on hyvin vaikea katsoa apua tarvitsevan vanhuksen perään jos hän kieltäytyy avusta.

Tuore raportti osoittaa suomalaisen vanhustenhoidon kehittyvän aina vain huolestuttavampaan suuntaan. Ympärivuorokautisessa hoivassa ei ole tapahtunut juurikaan positiivista kehitystä, ja kotihoidon työolot ovat heikentyneet aiemmasta. Yleiskuva suomalaisen vanhustyön tilasta ja kehityksestä näyttää erittäin negatiiviselta.

Kotihoidon työntekijöistä 41 % harkitsee työnsä lopettamista.

Kotihoidossa asiakasmäärät ovat nousseet merkittävästi, mikä on johtanut työpaineen kohoamiseen Pohjoismaiden korkeimmalle tasolle. Samalla työntekijät kokevat vaikutusmahdollisuuksiensa vähentyneen ja kontrollin lisääntyneen. Kotihoidon työntekijät eivät luota esimiehiinsä.

Kotihoidon työntekijät ovat huolestuneita omasta terveydestään ja turvallisuudestaan, mutta he ovat huolestuneita myös asiakkaista. Henkilökunta on Pohjoismaiden kriittisintä hoivan laadun ja yksilöllisyyden suhteen. Hoitajat eivät pysty tarjoamaan riittävää hoitoa, ja henkilöstön vähyyden pelätään aiheuttavan usein riskejä asiakkaille.

Työn lopettamista vakavasti harkitsevien osuus on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa. Peräti 41 prosenttia kotihoidon työntekijöistä harkitsee nykyisen työnsä lopettamista.

Laitoshoidon työntekijöistä 40 % ei haluaisi vanhana hoidettavaksi omaan yksikköönsä.

Ympärivuorokautisessa hoivassa eli laitoshoidossa ei mene sen paremmin. Työ on raskaampaa kuin kotihoidossa, ja henkilökunnan fyysiset ja henkiset rasitusoireet ovat hyvin yleisiä. Väkivaltaa tai sen uhkaa viikoittain kokevien työntekijöiden osuus on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa peräti 40 prosenttiin.

Myös laitoshoidossa suomalaiset työntekijät ovat Pohjoismaiden kriittisimpiä hoidon yksilöllisyyden sekä asiakkaille aiheutuvien riskien suhteen. Kaksi viidestä laitoshoidon työntekijästä ei haluaisi vanhana ottaa itse vastaan oman yksikkönsä tarjoamaa apua.

Työntekijöiden kokema työn kontrollointi on kasvanut ja vaikutusmahdollisuudet oman työn organisointiin ovat vähentyneet myös laitoshoidossa. Työolosuhteet ovat heikentyneet aiemmasta, ja työnsä lopettamista harkitsee 38 prosenttia hoitajista.

Vanhuksia ei kohdella ihmisarvoisesti.

Viva-kollektiivi – Hanna-Kaisa Hoppania, Olli Karsio, Lena Näre, Antero Olakivi, Liina Sointu, Tiina Vaittinen ja Minna Zehner – julkaisi toissa vuonna tärkeän puheenvuoron suomalaisen hoiva-alan tilasta.

Teoksessaan Hoivan arvoiset – Vaiva yhteiskunnan ytimessä tutkijat nostavat esille monia väisteltyjä kysymyksiä. Käytännössä hoivapolitiikka kehittyy koko ajan taloudellisia arvoja ja tehokkuutta korostavaan suuntaan. Päätökset saadaan ehkä näyttämään humaaneita, inhimillisiltä ja edistyksellisiltä, mutta ikään kuin sattumalta ne ovat aina säästö- ja tehokkuustavoitteiden mukaisia.

Suomalainen hoiva ei kohtele vanhuksia enää ihmisarvoisesti.

Hyvä hoiva on mahdollista.

Viva-kollektiivi vaatii muutosta, sillä yhteiskuntamme heikoimmat ja hauraimmat ovat jäämässä heitteille. Tutkijaryhmä uskoo, että hyvä ja oikeudenmukainen vanhusten hoiva on mahdollinen hoivapolitiikan ja toimintatapojen syvällisellä muutoksella.

Ensinnäkin hoivapolitiikassa on luovuttava kapeasti ymmärretystä taloudellisen tehokkuuden ideaalista. Se, että vanhukset tarvitsevat hoivaa, ei ole taloudellinen ongelma vaan eettinen kysymys. 

Toiseksi on luotava järjestelmä, joka takaa kaikille avoimen, tarpeenmukaisen ja yksilöllisen hoivan. Köyhät jäävät ilman apua, kun julkisia palveluja karsitaan. Useampi kuin joka kymmenes pienituloinen vanhus ei mene enää lääkäriin rahan puutteen vuoksi.

Kolmanneksi vanhushoivan työntekijöille on järjestettävä paremmat työolot: riittävästi henkilökuntaa, kunnon palkka ja työsuhdeturva sekä hyvin organisoitu työ.

Neljänneksi hoivasuhteessa on oltava mahdollisuus määrittää hoivan sisältöä ja sitä, mitä kohtaamisissa tapahtuu. Asiakkaiden toivoma valinnanvapaus koskee usein pieniä ja konkreettisia asioita, kuten helppoa ajanvarausta.

Hoivakriisi pitää ratkaista ihmisyyttä kunnioittaen. 

Viidenneksi kaikenikäisten ihmisten työnteko tulee järjestää siten, että työelämässä otetaan huomioon yhteiskunnassa aina vain lisääntyvä vanhuus ja vaivaisuus. Huoli ja hoivavastuu vanhemmista sukupolvista kuormittaa yhä useampia työikäisiä siinä missä omien lasten sairastaminen. Ylen terveysohjelma Akuutti tosin kertoi juuri, että vain 46 prosenttia suomalaisista olisi valmiita ryhtymään oman vanhempansa omaishoitajaksi.

On helppo yhtyä Viva-kollektiivin teoksessaan esittämään näkemykseen siitä, että väestön ikääntymisestä johtuva hoivakriisi pitää ratkaista ihmisyyttä kunnioittaen. Hoivapolitiikassa on kyse paitsi taloudesta ja vallasta myös siitä, millä tavalla olemme ihmisiä. Valinta eri vaihtoehtojen välillä on päättäjien tehtävä.

Teppo Kröger, Lina van Aerschot ja Jiby Mathew Puthenparambil: Hoivatyö muutoksessa – Suomalainen vanhustyö pohjoismaisessa vertailussa. Jyväskylän yliopisto 2018
Hanna-Kaisa Hoppania, Olli Karsio, Lena Näre, Antero Olakivi, Liina Sointu, Tiina Vaittinen ja Minna Zehner: Hoivan arvoiset – Vaiva yhteiskunnan ytimessä. Gaudeamus 2016

Kommentit (4)

toivotonta touhua
1/4 | 

En tiedä pitäiskö huutaa raivosta vai  painua masentuneena maa rakoon.

70-vuotias
2/4 | 

Eiköhän moni vanhus ole painunut jo maanrakoon nuolemaan haavojaan. Kun Helsinki Info-lehdessä oli haastateltu uusia pormestareita, niin jokaisen määränpää oli parantaa lapsiperheiden ja nuorten oloja. Kukaan ei maininnut sanallakaan vanhuksia. Laitoin kaikille heille kyselyn että miksi ei kukaan halua edistää vanhusten asioita, niin vastaus oli että oli kuulemma niin vähän artikkeli tilaa.  Mitäpä meitä vanhuksia hoivaamaan ja huolehtimaan, mehän olemme vain kuluerä valtion budjetissa. Tosiasia on että vanhuksia saa kohdella ihan miten huonosti eikä päättäjät korvaansa lotkauta.

Moni meistä kantaa huolta iäkkäiden omaisten selviytymisestä, mutta yhä useampi joutuu olemaan huolissaan myös puolituttujen tai jopa tuntemattomien vanhusten elämäntilanteesta.

Etenkin kotihoidossa olevien vanhusten turvallisuus huolettaa. Lähikadulla voi törmätä eksyneen oloisena harhailevaan muistisairaaseen. Kykeneeköhän naapurin vanha pariskunta huolehtimaan terveydestään?

Sydäntä ahdistaa, kun tuntuu, ettei pysty tekemään mitään.

Huoli-ilmoitus on taikasana.

Laki tarjoaa yhden takuuvarman keinon auttaa. Huoli-ilmoitus on taikasana, joka pakottaa kunnan edes selvittämään iäkkään ihmisen palveluntarpeen.

Vanhuspalvelulaki määrää, että kunnan on järjestettävä iäkkäälle henkilölle laadukkaita sosiaali- ja terveyspalveluja, jotka ovat hänen tarpeisiinsa nähden oikea-aikaisia ja riittäviä. Jotta lain kirjain voi toteutua, täytyy tarpeista ensin hankkia selvyys.

Huoli-ilmoituksen tarkoituksena on varmistaa, että iäkäs ihminen saa tarvitsemansa hoidon ja palvelut silloinkin, kun hän ei itse osaa tai ymmärrä niitä pyytää.

Ilmoituksen iäkkään henkilön palvelutarpeesta voi tehdä joko yksityishenkilö tai viranomainen. Esimerkiksi poliisille sekä sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöstölle ilmoitus on lakiin perustuva velvollisuus. Tavalliselle kuntalaiselle huoli-ilmoituksen tekeminen on oikeus, jota käytetään turhan varovaisesti.

Laki määrää tutkimaan kaikki huoli-ilmoitukset.

Jos iäkäs ihminen ei kykene huolehtimaan itsestään, terveydestään tai turvallisuudestaan, kuka tahansa voi tehdä huoli-ilmoituksen kunnan sosiaalihuollosta vastaavalle viranomaiselle. Ilmoittaja voi olla esimerkiksi naapuri tai ystävä.

Huoli-ilmoituksen tekemisen käytännöt vaihtelevat eri kunnissa, mutta tämän ei pidä antaa hämätä. Kaikissa kunnissa ilmoitus on otettava vastaan ja sen on johdettava aina palvelutarpeen selvittämiseen.

Oikean tavan tehdä huoli-ilmoitus saa tietää oman kunnan nettisivuilta, neuvonnasta tai puhelinvaihteesta. Monissa kunnissa ilmoituslomakkeen voi täyttää kätevästi netissä, myös niin että ilmoituksen tekijän nimi jää salaiseksi.

Palvelutarpeen arvioinnissa selvitetään, miten vanhus suoriutuu tavanomaisista elämäntilanteista ja missä hän tarvitsee apua. Arvioinnissa otetaan huomioon esimerkiksi esteettömyys, turvallisuus ja palvelujen saatavuus.

Kommentit (6)

huolestunut naapuri
1/6 | 

Minua kiinnostaa tietää, koskeeko tämä huoli-ilmoitus myös mielisairaita ihmisiä ja minkä ikäinen on iäkäs? Naapurissani on asunut noin 10 vuotta, nykyään 66 vuotias skitsofreniaa sairastava nainen. Hän on kirjoilla yli sadan kilometrin päässä olevassa kunnassa , jossa oli avohoidossa mutta jätti sen kesken viitisen vuotta sitten eikä perään ole kyselty. Hän muutti naapuriini, vanhemmiltaan perimäänsä omakotitaloon mutta ei ole siirtänyt kirjojaan kuntaan, jossa asuu. Mihin  kuntaan tehdään huoli-ilmoitus, siihen missä oikeasti asuu vai siihen missä on kirjoilla? Nykyaikana kynnys saada henkilö pakkohoitoon on korkea eikä naapurini tunnista olevansa hoidon tarpeessa. Hän vihaa lääkäreitä. Nähdäkseni hän elää nykyisin nälässä koska ei ymmärrä eikä osaa ostaa ruokaa, talo ja piha ovat siivottomassa kunnossa. Hän hukkasi silmälasinsa eikä ole ostanut uusia koska ei halua mennä silmälääkärille näöntarkastukseen jne. Vien hänelle joskus ruokaa ja hän ahmii sitä kuin viimeistä päivää.  Olisiko huoli-ilmoitus ratkaisu tähän ongelmaan? En halua, että hän saisi tietää minun tehneen ilmoituksen.

Ari Liimatainen
Liittynyt4.11.2015

Kiitos kommentista. Ilmoituksen palvelutarpeen arvioimiseksi voi tehdä niin lapsesta, aikuisesta kuin vanhuksesta  - myös itsestä tai perheestään. Yksityishenkilö voi tehdä ilmoituksen sosiaalipalveluihin nimettömänä, ja ilmoituksen tekemisen jälkeen vastuu hoidon- ja avuntarpeen arvioinnista on ammattilaisilla. - Käsittääkseni kunta huolehtii omista kuntalaisistaan, jolloin ilmoitus tehtäisiin siihen kuntaan, missä ihminen on kirjoilla. Tämä on kuitenkin omaa spekulaatiotani. Ei kai ilmoitusta voi jättää käsittelemättä (esim. pääkaupunkiseudulla) sillä perusteella, että se on tehty "väärään" kuntaan?

"Äly etsii, mutta sydän löytää." www.etlehti.fi/geron

Hoitava

Tärkeintä on tehdä huoli-ilmoitus. Hallintolain mukaan viranomaisella on velvollisuus huolehtia, että ilmoitus/asia siirretään  toimivaltaisen viranomaisen hoitoon. Eli jos ilmoitus tehdään "väärään" kuntaan, heidän on ohjeistettava tai itse siirrettävä asia oikean kunnan viranomaiselle.

70-vuotias
2/6 | 

Erittäin hyvä tämä huoli-ilmoitus asia. Onhan meidän pidettävä huoli toinen toisestamme ettei kukaan kuole yksin asuntoonsa ja löydetään vasta viikkojen kuluessa. Tämä huoli-ilmoitus mahdollistaa ilmoituksen tekemisen vaikkei tunne lähemmin esim. naapuriaan, eli jos esim. muistisairas naapuri käy säännöllisesti ulkona ja sitten ei näy pariin päivään, niin kannattaa jo huolestua.

Kiitos Ari että tuot tänne tiedoksi erittäin hyödyllisiä asioita ja muutenkin mukava lukea ajatuksiasi ja neuvojasi. Vieläkös sinulla on miten pitkä pesti siellä saksassa?

Seuraa 

Geron (kreik.) 'vanhus, vanha mies'

Olen Ari Liimatainen, geronomi, järjestöviestijä ja freelancer, joka innostuu sekä viestinnästä että vanhustöistä.

Geronomi toimii sosiaali- ja terveysalan vanhustyön asiantuntijana ja kehittää laadukkaita palveluja ikääntyneille. Palveluksessanne!

Muuten olen sitä mieltä, että kulttuuri pidentää ikää.

Blogiarkisto

2018
Joulukuu
2017
2016

Kategoriat