”Huomista päivää meille ei ole luvattu. Voit tehdä tänään niitä asioita, joita oikeasti pidät tärkeinä.” Aki Hintsa (1958−2016)

Kolme vuotta sitten kippistin tässä samassa pöydässä irtisanoutumiselleni. Olin päättänyt lähteä hyväpalkkaiselta kustannusalalta opiskelemaan vanhustyötä.

Yrityskauppojen pyörityksessä olin alkanut miettiä suunnanmuutosta, ja ison kustantamon rattaissa mitta tuli lopulta täyteen. Sosiaali- ja terveysala ei houkutellut palkkauksellaan, mutta ratkaisu vain tuntui oikealta.

Nyt skoolataan valmistumistani geronomiksi, kokonaisvaltaisen vanhustyön asiantuntijaksi. Kippis!

Ei ole kaduttanut.

Päivääkään en ole katunut, vaikka opiskelu ammattikorkeakoulussa osoittautui oppisisällöiltään kovin heppoiseksi. Pahimmillaan vähäisillä oppitunnilla vain puuhasteltiin tai katsottiin televisiota. Yleensä opettajat vetivät puuduttavia kalvosulkeisia, minkä jälkeen keskusteltiin ryhmissä jostain asian liepeiltä.

Toki oli myös asiansa osaavia, jopa karismaattisia opettajia. Opinnäytetyöhön saimme lopulta hyvin innostavaa ja ammattitaitoista ohjausta. Kokemusasiantuntijat vakuuttivat poikkeuksetta.

Vaikka kyse oli valtaosin etäopiskelusta, opintojen aikana ei olisi ollut pakko lukea yhtään kokonaista kirjaa.

En tiedä, miltä tietopohjalta aloittaisin nyt geronomin työt, ellen olisi samaan aikaan suorittanut opintoja Jyväskylän yliopiston avoimessa yliopistossa, osallistunut ylimääräisiin koulutuksiin ja vieraillut jopa ulkomailla alan kansainvälisessä konferenssissa. Oma käsikirjastokin tuli hankittua vähistä rahoista.

Kiitos kohtaamisista!

Kolmessa vuodessa olisin ehtinyt jo pitkälle gerontologian yliopisto-opinnoissa, mutta yksi asia pelasti tilanteen ammattikorkeakoulussa. Käytännön harjoitteluissa vanhustyön opiskelijalla oli mahdollisuus tavata vanhoja ihmisiä.

Arvoisat vanhukset, olen kiitollinen, että sain kohdata teitä ja läheisiänne hoivakodeissa, palvelutaloissa, vuodeosastoilla, järjestötyössä, päivätoiminnassa ja omissa kodeissanne.

Jaoitte vieraalle miehelle elämäntarinanne, kerroitte salaisuuksianne ja muistelitte menneitä. Nauroimme, tanssimme ja istutimme kukkia.

Usein myös kyynel kirposi silmäkulmaan. Monella teistä tulevaisuus on hyvin synkkien pilvien peitossa. Juhlapuheissa vanhuus on viisautta, mutta todellisuudessa vanhoihin ihmisiin suhtaudutaan yhteiskunnassamme erittäin väheksyvästi ja vihamielisesti. Suomi on ikärasistinen maa.

Kiitos rehellisyydestä. Teiltä saamani elämänviisaudet olen yrittänyt kätkeä sydämeeni, eikä aina tarvittu edes sanoja. Olen kiitollinen siitä, että osuitte matkani varrelle.

Kiitos myös teille, Geron-blogin lukijat. Olen ollut iloinen palautteista, joita olen saanut kasvokkain, puhelimitse ja sähköisesti.

Minulle kirjoittaminen on ollut tapa yrittää jäsentää ajatuksiani – enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Alun perin tarkoitin tämän blogin opiskeluajan projektiksi, mutta ainakin nyt minulla on sellainen olo, että viimeistä sanaa ei ole vielä sanottu.

Uudet urakat odottavat.

En tiedä, mikä ihme sai minut viime vuonna lukemaan urheilulääkäri Aki Hintsan pitkän haastattelun, jonka loppuriveillä hän toivoi ihmisten käyttävän aikansa oikeasti tärkeisiin asioihin. Tavallisesti hyppään urheilusivujen yli.

Kirjoitin Hintsan mietelmän muistiin ja ajattelin, että joskus kannattaa näemmä eksyä paikkoihin, joissa ei yleensä käy – jopa urheiluosastolle. Kannattaa heittäytyä.

Kun seitsemän kuukautta myöhemmin luin Aki Hintsan kuolleen syöpään, mieleen tulivat erään tapaamani rouvan eväät elämää varten. Harjoitteluni päätteeksi hän sanoi: "Niin se on, Ari. Elät kerran ja kuolet kerran. Mukaan saat puupalttoon ja vähän rääsyjä."

Olen onnellinen, että kolme vuotta sitten päätin alkaa opiskella tärkeänä pitämääni vanhustyötä. Ratkaisu tuntuu edelleen oikealta, ja vasta valmistuneena geronomina on aika siirtyä sanoista tekoihin.

Apurahan turvin minulla on mahdollisuus työskennellä tämä kesä Berliinissä. Syksyllä Helsingissä taas odottavat uudet innostavat urakat.

Toivotan hyvää vanhuutta! Vanhentukoon jokainen meistä rohkeasti tyylillään.