Kirjoitukset avainsanalla omaishoito

Anneli Suusaari: Ei sinne yllä myrskysää. Karisto. 277 s.

Esikoiskirjailija Anneli Suusaaren omakohtainen romaani Ei sinne yllä myrskysää kuvaa omaishoitoperheen tragedian, mutta rankan kertomuksen lomaan on ommeltu vastapainoksi myös elämänmittainen rakkaustarina.

Suusaari omistaa kirjansa kaikille muistisairauteen sairastuneille ja heistä huolta pitäville läheisille. Kun kirjailijan oman äidin kuolemasta on kulunut kymmenen vuotta, kansien väliin on jäänyt raadollinen kuvaus omaishoitajan arjesta.

Samalla teos on aiheellinen muistutus siitä, että jokaisella muistisairaalla ihmisellä on takana omanlaisensa eletty elämä – haaveineen, rakkauksineen, pettymyksineen ja aikaansaannoksineen.

Kaikki on äkkiarvaamatta toisin kuin eilen.

Seitsenkymmenvuotiaan äidin aivoinfarkti muuttaa keski-ikäisen tyttären Hannelen elämän. Äidin ennuste on huono, sillä osa aivoista on lakannut pysyvästi toimimasta. Vaskulaarinen, verenkiertoperäinen dementia.

Myös viisikymmentä vuotta kestänyt avioliitto saa uuden käänteen, kun Hannelen isästä tulee eläkkeellä puolisonsa hoitaja. 

Taitavan ompelijan puolivalmiit ompelukset ovat jääneet keskelle olohuoneen pöytää. Vähitellen katoavat sanat ja kaikki taidot. Äiti on kadonnut, hävinnyt, poissa. Omaishoitajana joutuu pohtimaan, mitä elämästä jää jäljelle. Mitä onkaan edessä?

Vaikka uupumus valtaa Hannelen, olisi jaksettava hoitaa myös palkkatyö. Kun äiti inttää ja toistaa samoja kysymyksiä loputtomasti, raivo on vain pakko yrittää niellä. Säälittää, välillä inhottaa ja tuska pusertaa sydäntä koko ajan.

Vuosien mittaan elämästä on tullut luopumista, kaikille.

”Päivä kerrallaan”, isä toteaa hiljaa.

Aviomiehen rakkaus sairasta puolisoa kohtaan on kärsivällistä ja lempeää. Se kestää, vaikka vaimo ei ole enää se sama ihminen, jonka kanssa hän meni naimisiin. 

Silti uupumus näkyy koko olemuksessa ja lopulta tulee romahdus. Vanha pari ei pärjää kotona ja on aika luovuttaa. 

Isän kuoltua Hannele katselee vanhempiensa kihlajaiskuvaa lähes kuudenkymmenen vuoden takaa. Muistojen tulva lyö palleaan.

Hannele haluaisi puhua äidille isästä, jutella ikävästä, kaivata isää yhdessä, itkeä yhdessä. Mutta äiti ei muista. Hannele kysyy, miksi tämä ei jo lopu.

Siihen äiti kuolee, syliini.

Hannelen äiti on vaivoistaan vapaa, kun hän nukkuu pois kolmetoista vuotta kestäneen sairauden uuvuttamana.

Hautajaisten jälkeen Hannele istuu kirkonpenkissä ja pappi sanoo äidin nimen: Terttu Marjatta Sundholm, kahdeksankymmenenneljän vuoden ikäinen.

Sillä hetkellä Hannele ei enää itke eikä sure. Hän toteaa vain, että nyt on viimein totta se, mitä hän oli toivonut salaa jo monta vuotta. Sellaista ei yleensä voi sanoa ääneen.

Kuolema vapautti molemmat. 

Kommentit (0)

Vaikka uutuusromaanin huumori on taattua Minna Lindgreniä, mukaan kietoutuu entistä enemmän tummia sävyjä.

Minna Lindgren: Vihainen leski. Teos, 2018. Kansi: Jenni Saari

Tuhannet lukijat jonottavat parhaillaan kirjastosta Minna Lindgrenin uutta romaania Vihainen leski. Humoristinen Ehtoolehto-sarja on kerännyt vankkumattoman lukijakunnan, joka on jäänyt ikävöimään kirjailijan teräväkatseisia havaintoja vanhenemisesta

Ehtoolehto-trilogian 90-vuotiaat sankarit on haudattu. Vihainen leski kertoo 74-vuotiaan Ulla-Riitta Rauskion ja hänen ikäluokkansa naisten tarinan. Humoristinen tyyli on taattua Lindgreniä, mutta mukaan kietoutuu entistä enemmän tummia sävyjä. 

Liikkeelle lähdetään ronskin ottein mummodiskosta, jossa viina virtaa ja seuraa metsästetään kuin viimeistä päivää. Kun ihmiset elävät aina vain pidempään, seitsemänkymppisille on tarjoutunut mahdollisuus olla vastuuttomia ja vapaita. Pallolaajennus ja potenssilääkkeet pitävät miehiäkin mukana menossa. Kuolemankaarteessa painetaan kaasu pohjaan.

Meillä ei ole mitään menetettävää. Sen kun nautitaan ja naidaan, khikhikhi…

Vaikka kulissit olivat kunnossa, elämä kutistui vuosi vuodelta.

Vihaisen lesken Ulla-Riitta Rauskion – Ulliksen – uusi kuohuviininhuuruinen elämä alkaa vasta miehen kuoltua. Sitä ennen hän ennätti hankkia akateemisen loppututkinnon, työskennellä hammaslääkärinä, synnyttää kaksi lasta, elää espoolaista rivitaloelämää, parantua rintasyövästä ja toimia lopulta 12 vuotta puolisonsa omaishoitajana.

Vuosi vuodelta elämä kutistui. Vaikka kulissit olivat kunnossa, mies joi ja lopetti puhumisenkin vaimolle jo kauan ennen aivoinfarktia.

Kun Olli sairastui, avioero ei ollut vaihtoehto. Jumalauta, minut olisi poltettu roviolla, jos olisin jättänyt sairaan miehen yhteiskunnan vastuulle.

Ullis tajusi olevansa omaishoitaja vasta kun oli hoitanut miestään kuusi vuotta ympärivuorokautisesti.

Alkoholistin vaimo ehtii tehdä monta virhettä ennen kuin on liian myöhäistä. Olisi pitänyt ymmärtää, että juomisesta aiheutunut helvetti ei ole minun syytäni, eikä minun tarvitse kantaa kaksitoista vuotta joka päivä ja joka saatanan yö raskaammaksi käyvää taakkaa.

Minna Lindgren onnistuu sovittamaan railakkaan huumorin lomaan hyytävää tekstiä omaishoitajahelvetistä, jolla yhteiskunta säästää vuosittain miljardeja euroja lähimmäisenrakkauden nimissä. 

Kaikkein vittumaisimmista töistä ei jumalauta tarvitse maksaa kuin muodollinen korvaus, koska niitä muka tehdään kutsumuksesta. Ja se saatanan kutsumus on vain jollain meistä, harvoilla ja valituilla. Se on niin perkeleen palkitsevaa hoitaa halvaantuneen puolison märkiviä makuuhaavoja kaksitoista vuotta yksin kotona.

Kuin viimeistä päivää elämämme loppuun saakka, jumalauta.

Mutta nyt Ullis on vapaa. Enää pitäisi keksiä, mitä tällä vapaudella tekisi. 

Minna Lindgren on todennut, että kun nykyiset seitsenkymmenvuotiaat lesket ja eronneet viettävät vapaa-aikaa yhdessä, syntyy ihmissuhteita, jotka eivät noudata yhteiskunnan ja Raamatun viljelemää pyhää avioliittonormia.

Tämä taas tuottaa monenlaista päänvaivaa eläkeikäisten aikuisille lapsille. He ja koko muu yhteiskunta olettavat automaattisesti, että kaikki eläkeläiset ovat vain vanhuksia.

Kulumia nivelissä, jäykkyyttä raajoissa, vuotavat silmät, maksaläikkiä käsissä, kremppoja kaikkialla missä vielä oli tuntoa. – – Jos olisin poliitikko, kelpaisin enää presidentiksi.

Ullis pohtii, onko ihmisen pakko antautua jossain tietyssä iässä. Onko vain myönnettävä olevansa pelkkä avuton vanhus ja jatkuvan valvonnan tarpeessa, vailla ihmisarvoa, valmiina palvelutaloon – vaikka ei oikeasti siltä tuntuisi? 

Vai voisiko seitsemänkymppisenä elää viimein itselleen, pelkästään itselleen? Ja mitä tapahtuu, jos siihen antaa luvan? Voisiko tarina päättyä esimerkiksi näin:

Näin me kaksi leskeä eläisimme kuin viimeistä päivää elämämme loppuun saakka, sillä me tiesimme, että tämä saattoi päättyä koska tahansa, jumalauta.

Kommentit (3)

71-vuotias

Onko kirjan tekstissä tosiaan noin paljon kirosanoja ja mihin niitä tarvitaan? Kyllä ponnekasta repäisevää tekstiä voi kirjoittaa muutenkin joka uppoaa yhtä syvälle kuin turhat kirosanat. 

Työterveyslaitos on kiinnittänyt huomiota sairaanhoitajien, lähihoitajien ja kodinhoitajien sairauspoissaoloihin. Hoitohenkilöstön työkuorma ylittää sietokyvyn rajat.

Viime kesänä Kuopion yliopistosairaalan hoitajat turvautuivat äärimmäiseen keinoon. He kieltäytyivät ylitöistä ja kantelivat valvontaviranomaisille siitä, että henkilökuntaa on yksinkertaisesti liian vähän. Mitta tuli täyteen.

Hoitoalalla työn ja levon vuorottelu on yksi tärkeimpiä keinoja ehkäistä uupumusta. Työstä pitää pystyä irrottautumaan myös henkisesti, ja siksi vapaat ja lomat ovat äärimmäisen tärkeitä.

Yli puolet vapaapäivistä pitämättä

On kuitenkin olemassa yksi virallinen hoitajien ryhmä, jolta jää pitämättä jopa puolet vapaapäivistä. Noin 50 % omaishoitajista ei käytä lakisääteisiä vapaitaan.

Vaikka jokaisella sopimuksen tehneellä omaishoitajalla on oikeus pitää vapaata vähintään kaksi tai kolme vuorokautta kalenterikuukautta kohti, vain 39 % helsinkiläisistä omaishoitajista oli käyttänyt oikeuttaan viime vuonna kesän loppuun mennessä.

Luvut ovat karmaisevia.

Miksi omaishoitajat eivät pidä vapaitaan?

Nykyinen järjestelmä ei selvästikään mahdollista vapaan ottamista sillä tavoin kuin omaishoitajat haluaisivat.

Kuntien palvelutarjonta ei ole alkuunkaan riittävää. Hoitopaikkoja vapaiden ajaksi on liian vähän tai ne ovat sopimattomia. Lisäksi vain pieni osa kaikista omaishoidossa olevista saa kotihoidon tukipalvelua.

Vapaapäivien järjestely on monesti hankalaa tai kallista, eikä palveluissa huomioida yksilöllisiä tarpeita. Apua ei saa kotiin, ja tunneside tai käytännön syyt estävät puolison lähettämisen hoitoon. Hoidettava saattaa vastustaa ajatusta, eikä omaishoitaja itsekään koe vapaata aina tarpeelliseksi. Tiedonpuute on ongelma.

Samaan aikaan, kun omaishoidon vahvistaminen kuuluu hallituksen kärkihankkeisiin, omaishoitajien iäkkään kärkikaartin annetaan lyyhistyä hiljaa taakkansa alle.

Pääasia on, että omaishoidolla säästetään sosiaali- ja terveydenhuollon menoja useita miljardeja euroja joka vuosi.

Kommentit (6)

70-vuotias

Olisiko niin että omaishoitajan suhde hoidettavaansa on niin läheinen ettei uskalleta edes ottaa puheeksi vaikkapa kuskaamista muualle päiväksi jolloin molemmat saisivat toisistaan lomaa. Sitten on niitä omaishoitajia jotka pelkäävät että muut läheiset tuomitsevat jos hän haluaa vaikka olla päivän vapaana ihan omia asioita varten. Valitettavasti olen kuullut  supsutusta miten joku ei viitsi hoitaa äitiään vaan kuskaa hänet kerran kuussa päiväksi pois silmistään. Mielestäni omaishoitajan kannalta olisi ehdottoman hyvä päästä välillä hengähtämään ja purkamaan paineita. Hyvä kun tästä asiasta puhutaan enemmän ja tuodaan esiin eri näkökulmia omaishoitajan arjesta.

Ari Liimatainen
Liittynyt4.11.2015

Kiitos kommentista. Asia on juuri niin kuin kirjoitat.

Tuula Mikkola totesi väitöstutkimuksessaan, että vaikka hoiva muuttaa arjen käytäntöjä, parisuhde ei helposti kutistu pelkäksi hoivasuhteeksi.

"Äly etsii, mutta sydän löytää." www.etlehti.fi/geron

Vierailija

Omaishoitajien avuksi on omalla asuinpaikkakunnallani koulutettu perhehoitajia. Osavuorokautiseksi avuksi tai tilapäishoitoavuksi. Tämä mahdollistaisi omaishoitajan pääsyn omiin menoihinsa päivällä tai illalla. Perhehoitaja voi tulla myös hoidettavan kotiin eli ikäihmistä ei tarvitsisi rahdata mihinkään. Tällä hetkellä näitä perhehoitajia on liikaa täällä, palvelua eivät omaishoitajat käytä. Itse olen yksi tällainen koulutettu ja kerran viikossa olisin hyvin voinut tulla säännöllisesti päästämään omaishoitajaa vapaille.  Eli kyllä apua saa kotiin, toki paikkakunnasta riippuen.

70-vuotias

Tosiaan," paikkakunnasta riippuen" Mitenkähän niin moni asia terveydenhuollossa riippuu paikkakunnasta? Eikö tuollainen perhehoitomalli saa tuulta siipien alle laajemminkin. Missä mättää ettei asioita viedä eteenpäin. Jos jossakin on hyväksi havaittu idea, niin miksi sitä ei tosiaan kokeilla muuallakin? Joskus tuntuu että ei viitsitä, täytyy tehdä jotakin!

Yli miljoona suomalaista auttaa säännöllisesti jotakuta läheistä ihmistä. Valtaosa huolehtii läheisistään työn ohessa, jopa toiselta paikkakunnalta. Vanhusten kotihoidon yleistyessä vastuuta siirtyy myös naapureille ja puolitutuille.

Omaishoito mahdollistaa yhä useamman vanhuksen, vammaisen tai sairaan ihmisen hoidon ja huolenpidon kotona. He eivät voisi selviytyä arjestaan omatoimisesti, ja yhteiskunta säästää omaishoidon avulla vuosittain miljardeja euroja.

Suomalaiset hoitavat hyvin heikkokuntoisia omaisia kotona ilman minkäänlaista tukea. Hoitosuhde on voinut kehittyä hitaasti esimerkiksi vanhemman muistisairauden takia tai yllättää kuin salama kirkkaalta taivaalta puolison sairauskohtauksen tai erityistä hoivaa tarvitsevan lapsen syntymän vuoksi.

Omaishoito ei voi edellyttää loputonta uhrautumista.

Läheisen hoitaminen kotona on aina sitova ja vaativa urakka. Kun hoitajana toimii perheenjäsen, hoitosuhde on samalla rakas ihmissuhde. Hoitajan tulee silti saada mahdollisuus omaan elämään, eikä huolenpito voi edellyttää loputonta uhrautumista.

Omaisen hoitajalla on oikeus lepoon, iloon ja hyvään oloon. Silti vain vähän yli 10 % pääasiallisistakaan omaishoitotilanteista kuuluu lakisääteisen omaishoidon tuen piiriin, ja kaikki muu hoiva järjestyy muilla keinoin.

Tavalliselle kansalaiselle virallinen omaishoidon tuki on mutkikas verkko, johon sotkeutuu helposti ja joka uuvuttaa henkihieveriin. Oikeuksien pykäläviidakko, tuen harkinnanvaraisuus sekä levällään olevat sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut muodostuvat monelle läheisestään huolehtivalle painajaiseksi.

Miksi kaikesta pitää aina taistella?

Omaishoitoperheet kysyvät oikeutetusti, miksi kaikesta pitää aina taistella.

Juhlapuheiden ja kaukaisten kärkihankkeiden sijaan omaistaan hoitavat kaipaavat konkreettista tukea enemmän kuin koskaan. Lisäksi heille tulisi tarjota ajantasaista tietoa paitsi omaishoitotilanteen tunnistamisesta myös kuntoutuksesta ja erilaisista hoivan vaihtoehdoista, kuten perhehoidosta.

Parhaillaan vietetään omaishoitajien viikkoa. On syytä edes kiittää omaishoitajia heidän arvokkaasta toiminnastaan. Omaishoidossa ei ole kysymys vain hoivasta ja huolenpidosta. Mukana kulkee rakkaus, kiintymys ja koko yhteinen elämä.

Kiitos, omaishoitaja!

Kommentit (1)

70-vuotias

Taas Arilta hyvä ja asiallinen kirjoitus joka kannattaa lukea ajatuksella. Täyttä asiaa joka sana. Omaishoitajien työtä ei arvosteta tarpeeksi ja luulen sen johtuvan siitä kun hoidettava on hoitajalleen läheinen ihminen. Katsotaan että senhän kuuluukin hoitaa omaisiaan ja pitäisikö siitä vielä saada korvaus. Omaishoitajan työ ei ole sitä että käy silloin tällöin kurkistamassa vanhusta ja toteamassa että elossa on.                       

Seuraa 

Geron (kreik.) 'vanhus, vanha mies'

Olen Ari Liimatainen, geronomi, järjestöviestijä ja freelancer, joka innostuu sekä viestinnästä että vanhustöistä.

Geronomi toimii sosiaali- ja terveysalan vanhustyön asiantuntijana ja kehittää laadukkaita palveluja ikääntyneille. Palveluksessanne!

Muuten olen sitä mieltä, että kulttuuri pidentää ikää.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat