Kirjoitukset avainsanalla Giuseppe Verdi

La Traviata on kaikkien aikojen esitetyimpiä oopperoita. Samuel Harjanne debytoi ohjaajana. Kuvat: Tampere-talo, Petri Nuutinen 

Tampereen Oopperan La Traviata jättää pysyvän muistijäljen. 

OOPPERA | Giuseppe Verdin La Traviata, ensi-ilta 2.3. Tampere-talossa, Tampereen Ooppera. Musiikinjohto Giancarlo Andretta, Tampere Filharmonia. Ohjaus Samuel Harjanne, koreografia Jack Johansson. Lavastus Peter Ahlqvist, pukusuunnittelu Tinja Salmi, valosuunnittelu Ville Syrjä, videosuunnittelu Toni Haaranen, naamioinnin suunnittelu Johanna Vänttinen. Rooleissa Marjukka Tepponen, Paolo Fanale, Arttu Kataja, Tuomas Miettola, Niina Keitel, Elli Vallinoja, Markus Suihkonen, Ville Rusanen, Jussi Juola, Taavi Niinimaa, Janne Salmenkangas, Juho Stén. Kuorokapellimestari Heikki Liimola, Tampereen Oopperan kuoro. Tanssijat Chris Bewsher, Oskari Jauhiainen, Jenny Strandberg, Iina Suomalainen. Maagikot Veera Aaltonen, Anni Koskinen, Emmi Latvanne, Fanni Palmanto, Inga Sauranen, Anna Suurmäki-Lesonen. Minotaurokset Janrik Häkkinen, Benjamin Klemettinen, Jari Malinen. ★★★★★

ALKUSOITTO Giuseppe Verdin (1813–1901) oopperasta La Traviata (suom. langennut nainen) on jotain aivan ylimaallista. Tampereen Oopperan uudessa tuotannossa se johdattaa yleisön 1920-luvun häikäisevään ja ylenpalttiseen Pariisiin.

Maineikas kurtisaani Violetta Valéry (Marjukka Tepponen) emännöi ylhäisön juhlaa Moulin Rouge -kabareessa. Samppanja virtaa, kohotetaan maljoja elämän ja rakkauden ohikiitäville nautinnoille. Kun nuori aatelinen Alfredo Germont (Paolo Fanale) tutustuu tähän kuuluisaan kaunottareen, hän ei voi enää padota tunteitaan. 

Rakkaustarinaa kehystävät ristiriidat ja Violettan kuolemaan johtava keuhkosairaus. Myös Alfredon petollinen isä Giorgio Germont (Arttu Kataja) tekee kaikkensa lopettaakseen poikansa suhteen kevytkenkäisenä pidetyn kurtisaanin kanssa. Pariskunta ehtii uneksia onnellisesta tulevaisuudesta, mutta Violettan hetket ovat ennen pitkää luetut. 

La Traviatassa siirrytään kepeästä tunnelmasta kuolemansuudelmaan.
La Traviatassa siirrytään kepeästä tunnelmasta kuolemansuudelmaan.

KUOLINKOHTAUS kruunaa Giuseppe Verdin suosituimman oopperan, jonka kantaesitys oli maaliskuussa 1853. Ensi-illan kerrotaan epäonnistuneen pahasti; yleisö nauroi Violettan tekoyskälle ja kriitikot haukkuivat esityksen. Verdi itse kirjoitti, että La Traviata oli fiasko: ”Oliko se minun vai laulajien vika? Aika näyttää.”

Tampereen Oopperan ensi-illassa haasteen ottaa vastaan menestysmusikaalien ohjaajana tunnetuksi tullut Samuel Harjanne. Meriitteihin kuuluvat muun muassa Helsingin Kaupunginteatterin Priscilla, aavikon kuningatar, Kinky Boots ja Pieni merenneito sekä Tampereen Teatterin Anastasia

La Traviata on Harjanteen ensimmäinen oopperaohjaus. Vaikka harteilla on täytynyt tuntua melkoinen ennakkosuosikin paine, debyytti ei jätä sijaa moitteelle. 

Elämän ja kuoleman rajalla teemoitetaan suuria kysymyksiä.

TAITEELLINEN työryhmä, orkesteri, kuoro ja solistit antavat La Traviatassa kaikkensa. Teoksen lavastus, puvut, valot, videot, koreografia ja naamiointi tukevat kokonaistaideteosta huikentelevasti mutta ratkaisut ovat linjakkaita ja elegantteja. 

Väistämättömät mielleyhtymät musikaalien ja elokuvien maailmaan (Moulin Rouge, Great Gatsby – Kultahattu) lisäävät kerronnan tasoja. Onhan La Traviatalla hauska yhtymäkohta myös Priscillan aavikolle. Hetkittäin tanssijoiden ja minotaurosten varastaessa show’n melkein unohtuu, että La Traviata on kolmen solistin taidonnäyte. Sopraano Marjukka Tepponen häikäisevä lavakarisma vakuuttaa niin laulajana kuin näyttelijänä. 

Tampereen Oopperan La Traviata on suuren tyylin kimaltava tuotanto, joka jättää pysyvän muistijäljen. Elämän ja kuoleman rajalla teemoitetaan lopulta suuria kysymyksiä niin uhrautuvasta rakkaudesta ja petollisuudesta kuin inhimillisistä tekijöistä ja olosuhteiden vaikutuksista – huipentumana luonnollisesti Verdin kuolematon musiikki.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kissa ja kiikkutuoli riittävät monesti arjen ilonaiheiksi. Kuva: Ari Liimatainen

Onneksi elämässä on säilynyt kohtalaisen myönteinen pohjavire koronavuosista huolimatta. 

TILASTOLLISESTI minulla on elämää jäljellä vajaat 20 vuotta. Halutessani voin hakea osittaista vanhuuseläkettä jo vuoden päästä, mutta tavoite-eläkeikä häämöttää vasta 1.1.2029.

Näin edeltäpäin ilahduttaa tieto siitä, että nykyisin valtaosa eläkeläisistä kokee vointinsa ja terveytensä varsin hyväksi. Kolotuksia ja kremppaa on itse kullakin, mutta kai niiden kanssa on vain opittava elämään. Sisu ei anna periksi luovuttaa ennen aikojaan.

Alakuloisten mietteiden olen kumminkin huomannut lisääntyneen vuosien mittaan. Sitä pysähtyy usein pohtimaan sellaisiakin asioita, jotka olisi nuorempana sivuuttanut pelkällä olankohautuksella. Liekö toisaalta jo sitä kuuluisaa vanhuuden viisautta, että pystyy jättämään monet pikkujutut ihan omaan arvoonsa?

Tenori Johan Krogius (keskellä) teki suorastaan järisyttävän vaikutuksen Aidan lähetin roolissa. Kuva: Savonlinnan oopperajuhlat, Valtteri Hirvonen
Tenori Johan Krogius (keskellä) teki suorastaan järisyttävän vaikutuksen Aidan lähetin roolissa. Kuva: Savonlinnan oopperajuhlat, Valtteri Hirvonen

ONNEKSI elämässä on säilynyt kohtalaisen myönteinen pohjavire koronavuosista ja vastoinkäymisistä huolimatta. Tänä kesänä olen päässyt nauttimaan taas matkustamisesta, ja veri veti Saksanmaalle heti tilaisuuden tullen. 

Berliinin taideaarteet ja kulttuurielämä ihastuttivat entiseen tapaan. Neue Nationalgalerie on ollut kuusi vuotta remontissa, mutta nyt tähän minimalistiseen modernin taiteen pyhättöön pääsi jälleen tutustumaan. Avoinna oli myös uusi kulttuurikeskus Humboldt Forum kiinnostavine näyttelyineen.

Kotimaan kamaralla etenkin Savonlinnan oopperajuhlien uusi Aida yllätti positiivisesti. Giuseppe Verdin ooppera esitettiin ajankohtaisena tulkintana valloittajasta ja orjuutetusta sekä kipeistä valinnoista isänmaan ja rakkauden välillä. Koskettava, nautinnollinen Philipp Himmelmannin ohjaus vei klassikon kesäillassa täysin uusiin sfääreihin.

Mikä vanhenemisessa on parasta?

ILOPILLEREITÄ löytyy toki läheltäkin, kun vain pitää silmät auki. Oman elämänsä dosettiin ilomieltä voi täyttää paitsi turuilta ja toreilta myös luonnonrauhasta ja kirjallisuudesta. 

Metsäpolulla vastaan lyllertänyt siili, ikkunan takana rupatteleva naakka ja kainalossa kehräävä kissa ovat ilahduttaneet minua tällä viikolla. Mansikat, mustikat ja lakat maistuvat juuri nyt herkullisimmillaan.

Sähkökirjojen lukulaite on ollut ehtymätön ilonaiheeni jo kymmenen vuoden ajan. Siihen saa luettavaa myös kirjastoista, joten lukuharrastus on käytännössä maksuton. Suosittelen vaikkapa Laura Kolben omakohtaista teosta Keho – Matkoja ikään, mieleen ja minuuteen. Se sai minut pohtimaan, mikä vanhenemisessa on parasta.

Tervetuloa mukaan Geron-blogin uudelle kaudelle! Bloggasin ET-lehden verkkosivuilla vuosina 2015–2018 ja iloitsin runsaasta lukijapalautteesta. Toivottavasti pidetään yhteyttä vastakin. Juttuvinkkejä ja kommentteja voi lähettää osoitteeseen ari.liimatainen[ät-merkki]geron.fi 

Kommentit (3)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Ari Liimatainen

Olen laillistettu sosiaalihuollon ammattimies ja vapaa toimittaja. Geronomina edistän vanhojen ihmisten hyvinvointia ja terveyttä. Freelancerina kirjoitan mielelläni kulttuurista ja ikääntymisen ilmiöistä. Palveluksessanne! Muuten olen sitä mieltä, että kulttuuri pidentää ikää. – Geron ’vanhus, vanha mies’

geronposti[ät]gmail.com

Blogiarkisto

2018
Joulukuu
2017
2016

Kategoriat

Instagram