Mika Kareksen läsnäolo ja virtuositeetti ovat vertaansa vailla. 

RATSUMIES on säveltäjä Aulis Sallisen, 90, ensimmäinen ooppera. Vasta eilisiltana, viisikymmentä vuotta Savonlinnan Oopperajuhlien kantaesityksen jälkeen, teos sai ensi-iltansa Kansallisoopperan lavalla. Sallinen kunnioitti tilaisuutta läsnäolollaan, ja yleisö aplodeerasi maestrolle seisaaltaan. 

Käsiohjelmassa Sallinen muistelee 50 vuoden takaisia keskustelujaan oopperan partituurin olemuksesta ja sanoo ymmärtäneensä, että oopperataiteen pääkirja on sekä musiikillinen että kirjallinen kokonaisuus. Se mahdollistaa ja houkuttaa erilaiset näyttämölliset tulkinnat ilman, että niiden sallittaisiin asettua tekijöidensä esteettistä tai eettistä maailmaa vastaan.

Kansallisoopperassa ohjaaja Jussi Nikkilän tummanpuhuva tulkinta vie dystopiaan. Ruotsin ja Venäjän valtakunnat ovat sodassa keskenään. Suomi taistelee välissä ei-kenenkään-maana, ja unen kaltaisen synkkyyden keskellä Antti (Mika Kares) ja Anna (Miina-Liisa Värelä) kokevat traagisen rakkauden. 

Ratsutilallisen roolin laulaa Ville Rusanen.

RATSUMIEHEN on sanottu olevan kertomus vallasta ja vapaudesta. Kun ihmiset ovat jakautuneet herroihin ja orjiin – julmaan virkavaltaan ja alistettuun rahvaaseen – Ratsumies kysyy, voiko riiston ja alistamisen raunioille syntyä oikeudenmukaista yhteisöä. Kenen vapauden ehdoilla ja kenen vapauden kustannuksella utopia voisi toteutua? 

Kirjailija Paavo Haavikkoa (1931–2008) musiikki ei kai varsinaisesti kiinnostanut, mutta hänen ensimmäinen librettonsa on innostanut niin säveltäjää kuin laulajia. Aulis Sallinen ymmärsi, että Haavikon tiivis ja arvoituksellinen, symboleilla ladattu ilmaisu sopii oopperaan. 

Paavo Haavikko kirjoitti vallasta miltei kaikissa teoksissaan. ”Kun kansa saa vallan, niin kuka sen saa?” hän kysyy Ratsumiehessä. Haavikon mukaan Ratsumies on vallankumousdraama. Se kertoo ihmisten yrityksestä päästä irti vallan väkivaltakoneistosta, väkivallalla, elää vallankäytön ulkopuolella sekä lopulta nousta sitä vastaan, tuhoutuen. 

Mika Kares vangitsee mielenkiinnon.

Musiikkikirjoittaja Auli Särkiö-Pitkänen toteaa, että Ratsumiehen voi tulkita myös sotatrauman kuvauksena: sodasta palannut mies on muuttunut, kääntynyt pois elämästä. Ratsunsa mukana ratsumies on menettänyt identiteettinsä. 

Tämän roolin basso Mika Kares tulkitsee nyt mestarillisesti suoraan sisimpään. Ympärillä loistavaa työtä tekevät orkesteri, kuoro, nykytanssijat ja maamme huippulaulajat, mutta suurella näyttämöllä Kareksen läsnäolo ja virtuositeetti ovat vertaansa vailla. Hän on tulkinnoissaan yleisön mielenkiinnon täysin vangitseva tähti.

Jussi Nikkilän lähes kauttaaltaan sujuvaa ohjausta rytmittävät taitavasti Mirva Mäkisen koreografia ja ensemble. Lavastus, puvut ja valaistus tukevat dystooppisia teemoja ja symboliikkaa. Sinänsä näyttäviä videoprojisointeja läväytetään joka tuotannon taustalle jo kyllästymiseen asti.