
Moni riistää mieluummin hengen itseltään kuin joutuu palvelujärjestelmän kynsiin.
VANHUUS ja hoiva herättävät vilkasta keskustelua. Media uutisoi epäkohdista kärkkäästi, mutta aina kohun laannuttua asia tuppaa jäämään sikseen. Harva vanhustenhoidon ammattilainen uskaltaa tuoda julki työpaikkansa karun todellisuuden. Yhä harvempi päättäjä kuuntelee asiantuntijoita ja täyttää lupauksensa hyvästä hoidosta.
Ohjaaja, käsikirjoittaja Susanna Helke ja käsikirjoittaja Markku Heikkinen ovat lähestyneet aihetta omaperäisestä näkökulmasta: mistä ei voi puhua, siitä on laulettava. Dokumentaarinen lauluelokuva Armotonta menoa – Hoivatyön lauluja kertoo hyvinvointi-Suomesta, jossa sekä vanhuksilla että heidän hoitajillaan on paha olla.
Väsyneiden hoitajien kuoro lataa Anna-Mari Kähärän hypnoottisin sävelin totuuksia hoitotyön arjesta: ”Päätin vaihtaa ammattia / jotta voisin olla / päivittäin tekemättä / moraalin vastaisia päätöksiä.” Kaavin eläkeläiset laulavat vakavin ilmein kovasta kohtalosta: ”Me olemme kestävyysvaje, me olemme väärinpäin kääntyneen pyramidin lavea latva.” Raha ratkaisee.
/etlehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/armotonta-menoa-hoivatyon-lauluja-geron.jpg?itok=u6U5c-tr)
ARMOTONTA menoa -elokuva vyöryttää näkyviin lähes surrealistisia tilanteita ja tragikoomisia kohtaamisia vanhustyön kentältä. Hoivarobotti ei ymmärrä, eivätkä kotihoidon digiryhmäläiset saa etähoitajan puheesta tolkkua. Älyratkaisujen kehittäjät ja kauppiaat riemuitsevat ikäteknologian edistysaskelista, mutta katsoja ei tiedä, itkeäkö vai nauraa.
Pistää vihaksi, kun järjen ääni ei tunnu kiinnostavan ketään ja alalla vallitsee viidakon laki. ”Ei helvetissä!” vanhat ihmiset yrittävät torjua robotin tuputtaman ajanvietteen ja lässytykset. Hoitajat joutuvat tekemistään epäkohtien paljastuksista työnantajan mustalle listalle.
Emeritaprofessori Marja Vaarama on nostanut esiin vanhuspalvelujen ongelmia sadoissa tutkimuksissa ja julkaisuissa viimeisen 40 vuoden aikana. Hän toteaa, että moni suomalainen riistää mieluummin hengen itseltään kuin joutuu palvelujärjestelmän kynsiin tai pitkäaikaishoitoon. Järjestelmä ei tunne armoa.
Katsoja ei välty liikutuksen kyyneliltä.
ELÄKELÄISET seuraavat elokuvassa voimattomina kunnan hoivakodin ulkoistamista yksityiselle. Samalla menevät työpaikat ja paikallisten yritysten markkinat. Hoivan kaupallistuminen hyödyttää harvoja – ja ne harvat ovat jossain kaukana, pörssissä tai suurten hoivayritysten pääkonttoreissa.
Kun kaavilaiset ikämiehet Väinö Lipponen ja Väinö Martikainen jutustelevat kahvipöydän ääressä elämästä, rakkaudesta ja muistisairaudesta, katsoja ei välty enää liikutuksen kyyneliltä. ”Niin pian voi kaikki hävitä pois…” Se on miehen puhetta.
Kokonaisuudessaan Armotonta menoa – Hoivatyön lauluja johdattaa peruskysymysten äärelle. Se laulaa vetoavasti inhimillisemmän työn, elämän ja vanhuuden puolesta. Millaiset laulut mahtavat kuulua uljailta hyvinvointialueilta ensi vuoden alussa?
Vanhuus on suomessa kirosana päättäjille. Nuoret terveet hallitsevat maata ja askartelevat itselleen mieluisia lakeja vanhustyön tekijöille. Samaan aikaan velloo keskustelut eduskunnassa sotesta ja kuka saa hyväpalkkaisen viran mistäkin hyvinvointikuplasta. Hirveästi hohkattiin miten sote pelastaa maailman, mutta mitä jäi käteen, lisää johtajia alueille eikä täyttynyt lupaukset paremmista palveluista vanhuksille. Toivon hartaasti että pystyn elämään kotona niin kauan että kaadun saappaat jalassa kaukana laitoshoidosta.
Juuri näin se menee.