Kirjoitukset avainsanalla vanhustenhoito

Mustan huumorin sävyttämässä elokuvassa hoitajat laulavat arkisista, absurdeista ja raadollisistakin kokemuksista. Kuva: Road Movies Oy / Yle

Moni riistää mieluummin hengen itseltään kuin joutuu palvelujärjestelmän kynsiin. 

VANHUUS ja hoiva herättävät vilkasta keskustelua. Media uutisoi epäkohdista kärkkäästi, mutta aina kohun laannuttua asia tuppaa jäämään sikseen. Harva vanhustenhoidon ammattilainen uskaltaa tuoda julki työpaikkansa karun todellisuuden. Yhä harvempi päättäjä kuuntelee asiantuntijoita ja täyttää lupauksensa hyvästä hoidosta.

Ohjaaja, käsikirjoittaja Susanna Helke ja käsikirjoittaja Markku Heikkinen ovat lähestyneet aihetta omaperäisestä näkökulmasta: mistä ei voi puhua, siitä on laulettava. Dokumentaarinen lauluelokuva Armotonta menoa – Hoivatyön lauluja kertoo hyvinvointi-Suomesta, jossa sekä vanhuksilla että heidän hoitajillaan on paha olla.

Väsyneiden hoitajien kuoro lataa Anna-Mari Kähärän hypnoottisin sävelin totuuksia hoitotyön arjesta: ”Päätin vaihtaa ammattia / jotta voisin olla / päivittäin tekemättä / moraalin vastaisia päätöksiä.” Kaavin eläkeläiset laulavat vakavin ilmein kovasta kohtalosta: ”Me olemme kestävyysvaje, me olemme väärinpäin kääntyneen pyramidin lavea latva.” Raha ratkaisee.

Hoivan kaupallistuminen hyödyttää harvoja. Kuva: Road Movies Oy / Yle
Hoivan kaupallistuminen hyödyttää harvoja. Kuva: Road Movies Oy / Yle

ARMOTONTA menoa -elokuva vyöryttää näkyviin lähes surrealistisia tilanteita ja tragikoomisia kohtaamisia vanhustyön kentältä. Hoivarobotti ei ymmärrä, eivätkä kotihoidon digiryhmäläiset saa etähoitajan puheesta tolkkua. Älyratkaisujen kehittäjät ja kauppiaat riemuitsevat ikäteknologian edistysaskelista, mutta katsoja ei tiedä, itkeäkö vai nauraa.

Pistää vihaksi, kun järjen ääni ei tunnu kiinnostavan ketään ja alalla vallitsee viidakon laki. ”Ei helvetissä!” vanhat ihmiset yrittävät torjua robotin tuputtaman ajanvietteen ja lässytykset. Hoitajat joutuvat tekemistään epäkohtien paljastuksista työnantajan mustalle listalle.

Emeritaprofessori Marja Vaarama on nostanut esiin vanhuspalvelujen ongelmia sadoissa tutkimuksissa ja julkaisuissa viimeisen 40 vuoden aikana. Hän toteaa, että moni suomalainen riistää mieluummin hengen itseltään kuin joutuu palvelujärjestelmän kynsiin tai pitkäaikaishoitoon. Järjestelmä ei tunne armoa.

Katsoja ei välty liikutuksen kyyneliltä.

ELÄKELÄISET seuraavat elokuvassa voimattomina kunnan hoivakodin ulkoistamista yksityiselle. Samalla menevät työpaikat ja paikallisten yritysten markkinat. Hoivan kaupallistuminen hyödyttää harvoja – ja ne harvat ovat jossain kaukana, pörssissä tai suurten hoivayritysten pääkonttoreissa.

Kun kaavilaiset ikämiehet Väinö Lipponen ja Väinö Martikainen jutustelevat kahvipöydän ääressä elämästä, rakkaudesta ja muistisairaudesta, katsoja ei välty enää liikutuksen kyyneliltä. ”Niin pian voi kaikki hävitä pois…” Se on miehen puhetta.

Kokonaisuudessaan Armotonta menoa – Hoivatyön lauluja johdattaa peruskysymysten äärelle. Se laulaa vetoavasti inhimillisemmän työn, elämän ja vanhuuden puolesta. Millaiset laulut mahtavat kuulua uljailta hyvinvointialueilta ensi vuoden alussa? 

Yle Teema esittää Armotonta menoa – Hoivatyön lauluja to 3.11. klo 21. Elokuva on katsottavissa Yle Areenassa ti 1.11. alkaen.

Kommentit (2)

omin jaloin
1/2 | 

Vanhuus on suomessa kirosana päättäjille. Nuoret terveet hallitsevat maata ja askartelevat itselleen mieluisia lakeja vanhustyön tekijöille. Samaan aikaan velloo keskustelut eduskunnassa sotesta ja kuka saa hyväpalkkaisen viran mistäkin hyvinvointikuplasta. Hirveästi hohkattiin miten sote pelastaa maailman, mutta mitä jäi käteen, lisää johtajia alueille eikä täyttynyt lupaukset paremmista palveluista vanhuksille. Toivon hartaasti että pystyn elämään kotona niin kauan että kaadun saappaat jalassa kaukana laitoshoidosta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Helsingistä löytyi vastikään viikkoja hengettömänä maannut kotihoidon asiakas. Alkuvuodesta toisen vanhuksen epäiltiin menehtyneen laiminlyönnin seurauksena Espoossa. Viime keväänä kotihoidolta katosi pääkaupungissa yksi ruumiskin.

Kotiin on moni kuollut, vaikka hallituksen kärkihanke lupaa pyhästi ikäihmisille parasta elämää kotona. Kunnat kehuvat, miten moniammatilliset kotihoidon tiimit avustavat senioreita niin syömisessä, peseytymisessä, pukeutumisessa, liikkumisessa kuin WC-käynneillä.

Palautetta kerätään hymynaamoilla ja kappas vain, myönteistähän se tuppaa olemaan. Suurin osa vanhuksista on jäänyt kuulemma oikein hyvillä mielin kotiin.

Yhteiskunnallista kaltoinkohtelua

Vanhuspalvelulaki määrää, että pitkäaikaisen hoidon ja huolenpidon turvaavat sosiaali- ja terveyspalvelut on toteutettava niin, että iäkäs ihminen voi kokea elämänsä turvalliseksi, merkitykselliseksi ja arvokkaaksi. 

Kun haastattelin taannoin emeritaprofessori Sirkka-Liisa Kivelää, hän totesi, että kotihoidon nykyinen taso täyttää jo yhteiskunnallisen kaltoinkohtelun tunnusmerkit. Juhlapuheissa luvataan yhdenvertaisia palveluja ja toimivaa kotihoitoa 24/7, mutta todellisuus lyö kuin märkä vaippa vasten kasvoja.

Turvallisen, merkityksellisen ja arvokkaan elämän sijaan vanhuksia kituu ja kuolee kotiin unohdettuina, nälissään ja omissa ulosteissaan maaten. Laki on niin kuin se luetaan.

Kesäksi tilanne vain pahenee.

Kotihoidon sekasortoinen tila pahenee lähiviikkoina merkittävästi, kun hoitajien kesälomakausi alkaa. Nuoret, kokemattomat kesätyöntekijät alkavat tehdä yksin kotikäyntejä vanhusten luona. Kaiken kukkuraksi listoilta saattaa puuttua jopa puolet sijaisista. 

Kiire ja kokemattomuus kostautuvat, enkä jaksa uskoa, että uusilta kauheuksilta voidaan välttyä. Vaikka työntekijät tekevät parhaansa, vetoan tässä tilanteessa omaisiin, ystäviin ja naapureihin: huolehtikaa, ettei yksikään vanhus enää kuole kotihoidon varassa.

Älkää jättäkö ketään selviytymään omin päin. Kysykää kuulumisia. Pitäkää vähän silmällä, soittakaa ovikelloa ja kutsukaa tarvittaessa apua. Jos ei ole hengenhätä, tehkää huoli-ilmoitus

Kotihoitoon on moni kuollut. 

Kommentit (2)

Annamummi
1/2 | 

Olipa hyvä kirjoitus Ari Liimatainen! Itsellä tuttu, nykyisin eläkkeellä oleva ent.kodinhoitaja, jonka tarinoita vuosikaudet kuuntelin, toki nimettöminä hän niitä kertoili: oli pompotusta sairaala-koti-sairaala, pahimmoillaan sama ihminen kotiutettiin aamulla ja haettiin ambulanssilla illalla takaisin sairaalaan (ambulanssihenkilökunnan mukaan "ihan normaalia"). Dementikoilta kysyttiin hoitoneuvotteluissa haluaisiko hän mieluummin asua kotona vai haettaisiinko hoitopaikkaa. Miten dementikko pystyy tuollaiseen harkiten vastaamaan? Yksi toinen tuttu vanha rouva asuu yksin omakotitalossa, ei pääse ulos, koska ei voi kävellä edes muutamaa rappusta. Hänellä käy kunnan kotihoidosta kerran viikossa ihminen avustamassa suihkussa peseytymisessä. Hän on ilmoittanut, ettei halua miestä suihkuttamaan itseään. Kahdesti lyhyen ajan sisällä on kuitenkin lähetetty mieshoitaja ja rouva jäänyt suihkutta. Pääsiäisen aikaan saman rouvan kauppapalvelun tilattu ruokakassi oli jäänyt tulematta . Jollei ystävä olisi tullut käymään, olisi rouva ollut ilman ruokaa. Hänellä ei ole omaisia, jotka hoitaisivat asioita tai olisivat yhteydessä kotihoitoon. Itse hän ei uskalla kyseenalaistaa tai moittia, koska pelkää että hoitotilanne vieläkin huononee. Ja kuitenkin hän maksaa palvelusta. Läheiseni perusti aikanaan Antinkodin vanhusten hoitokodiksi, jo silloin - noin 40 vuotta sitten - sanottiin olevan pulaa vanhusten hoitopaikoista. Kaikki eivät vain kykene asumaan kotona kuolemaansa asti, ellei sitten kuolema korjaa kesken kaiken. Vai siihenkö pyritäänkin?

Itse haluaisin/toivoisin löytäväni sellaisen asumismuodon, jossa minulla olisi oma huone, mutta myös yhteistiloja, joissa voisi laittaa ruokaa, harrastaa, oleilla. Eli olla osa muuta porukkaa, kuulua joukkoon. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa mielenterveyspotilaiden tai alkoholistien asuntolatyyppiset asunnot. Vaikkapa sellaiset, kuin Malmilla sijaitseva Niemikotisäätiön Pekinkoti ja Siltamäen Palvelukoti alkoholisteille. Kumpikin toimii osin vanhoissa, perinteisissä rakennuksissa ja osin uudisrakennuksissa. Toivottavasti tällaisia koteja saataisiin myös meille muille vanheneville ihmisille, ilman tiukkoja sairaus-/terveyskriteerejä. Voisko tällainen asumismuoto olla vaikka kaupungin tai jonkin muun säätiön/yhtiön omistama vaihtoehto vuokra-asunnolle? Koska en omista asuntoa, ei minulla ole mahdollisuutta kalliiseen yhteisötaloon, joita kyllä ainakin Helsingissä jo onkin muutamia. Meitä varmaan löytyisi monia tämäntyyppisestä asumisesta kiinnostuneita. Samalla vapautuisi vuokra-asuntoja, kotipalvelun tarvetta, mahdollisesti yhteisöllisyyden myötä myös vähenisi terveyspalveluiden käyttö.

Vierailija
2/2 | 

Vetoat kirjoituksessa omaisiin, ystäviin ja naapureihin. Hyvä niin. Mielestäni lähiomaisten pitäisi ensisijassa katsoa yksin asuvan vanhuksen perään. Toisaalta monella yksin asuvalla, iäkkäällä sellaisia ei ole. Ei ole omia lapsia, ei puolisoa tai hän on kuollut, saman ikäiset ystävät ja sisarukset ovat kuolleet.
Seinänaapurini on noin 80-vuotias, yksinäinen mies. Naapurina olen törmännyt sellaiseen "ongelmaan", että hän ei katso tarvitsevansa naapuriapua. Esimerkiksi hän kaatui vuosi sitten kadulla ja toisen jalan akillesjänne meni poikki. Palattuaan sairaalasta kainalokeppien kanssa tarjouduin käymään hänen puolestaan kaupassa. Hän kiitti tarjouksesta mutta sanoi, ettei tarvitse apua. Itseltäni on jalka ollut kipsissä monta vuotta sitten ja tiedän miten vaikeaa on silloin liikkuminen, puhumattakaan kaupassa käymisestä. Naapurin on hyvin vaikea katsoa apua tarvitsevan vanhuksen perään jos hän kieltäytyy avusta.

Et ole vapaa olosuhteista. Olet vapaa ottamaan kannan olosuhteisiin. Viktor E. Frankl (1905−1997)

Vuonna 2019 suomalainen sosiaali- ja terveydenhuolto on uudistettu ja kaikki on toisin. Valinnanvapaus on tehnyt vanhuspalveluista joustavia ja hoitopoluista sujuvia. Lähipalvelut ovat monipuolisia ja tarvittavat palvelut saa myös kotiin.

Minulle − asiakkaalle − on luvattu oikeus valita. Vaikka toivon, etten tarvitse vanhuspalveluja vielä vähään aikaan, olen miettinyt kaiken varalta muutaman tärkeän asian.

Haluan ehdottomasti määritellä palvelujeni sisällön itse. Olen aamuvirkku ja kotipalvelun työntekijän on tultava luokseni varhain. Syön kaurapuuroa, juon mustaa kahvia ja luen aamulehden kaikessa rauhassa. Minulla on huono näkö, joten työntekijä joutuu ehkä lukemaan lehteä ääneen. Uutisia ei kuitenkaan pidä kommentoida.

Haluan valita luonani käyvät kotipalvelun työntekijät, enkä hyväksy vieraita. Koko ajan ei tarvitse siivota, mutta henkilökohtaisesta hygieniastani olen tarkka. Tahdon saunaan, jossa on leppeät löylyt. Kotikäyntien kestot joustavat tarpeen mukaan: päivällä ulkoillaan, iltaisin mennään ehkä teatteriin ja matkustelu kuuluu normaaliin elämään.

Kaikki edellä listaamani asiat ovat minulle hyvin merkityksellisiä, elämän suola. Hoitotahdosta ja elämänlaatutestamentista löytyvät loputkin.

Totuus paljastuu. 

Tuollaista elämäni on vanhana, jos nykyisen hallituksen linjauksiin on luottaminen. Palvelu paranee ja hyvinvointi lisääntyy. Ikävä kyllä täysin toinen totuus paljastuu esimerkiksi Kirsi Kuusinen-Jamesin sosiaalityön alaan kuuluvasta tuoreesta väitöstutkimuksesta .

Totta kai kyse on rahasta. Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksella on tarkoitus kuroa umpeen iso osa julkisen talouden kestävyysvajeesta. Hallituksen kymmenen miljardin euron säästötavoitteesta kolme miljardia euroa rohmutaan sote-uudistuksesta.

Valinnanvapauden taustalla on taloustieteellinen oletus asiakkaasta rationaalisena kuluttajana, joka pystyy vertailemaan ja valitsemaan omaa etuaan parhaiten palvelevan tuottajan. Suuri osa vanhuksista ja muistisairaista on kuitenkin tilanteessa, jossa heidän on vaikea toimia rationaalisen kuluttajan tavoin.

Sote-uudistuksessa ei todellakaan ole kyse vanhusten valinnanvapaudesta, vaan tavoitteena on lisätä kilpailua ja saada aikaan kustannussäästöjä. Asiakkaalle ei tule valinnanvapauslainsäädäntöön oikeutta valita merkityksellisiksi kokemiaan palveluja, vaikka julkisuudessa kiinnitetään nyt huomiota yksilön valintoihin.

Kun julkinen sektori siirtyy tilaajan rooliin, asiakkaalle luvattu vapaus on retorinen kulissi, jolla todellisuudessa murennetaan yhteiskunnan vastuuta vaivaisistaan. Kun vain varakkaat voivat ostaa lisäpalveluja, muiden pitää selvitä vähemmällä tai saada apua läheisiltään.

Vanhusten hoivapalvelut ovat Suomessa keskittyneet nopeasti pörssiyhtiöille ja kansainvälisille pääomasijoittajille. Hoivapalveluista yli 50 % on jo yksityisten tuottajien hallussa.

Enpä tiedä, millainen vanhuus näistä lähtökohdista on odotettavissa. Onko pörssikeinottelijaksi ryhtyminen ainoa keino hyötyä valevalinnanvapaudesta? 

Kommentit (5)

70-kymppinen
1/5 | 

On vaikeaa hahmottaa näin tavallisena eläkeläisenä mitä hyvää/huonoa tuo sote-pallottelu tuo tullessaan. Vanhusten hoivapalveluista saa lukea kauhutarinoita ja en ole niinkään varma että ne tarinat koskevat vain yksityisiä hoivapalvelun tuottajia. Itse pystyn vielä tulemaan toimeen kotona ja tunnen olevani kohtuullisen topakka hoitamaan omat asiani sikäli kun pystyn niihin vaikuttamaan. Sen olen huomannut että asioihin vaikuttaminen on tosi vaikeaa. Pidetään tilaisuuksia joihin toivotaan runsasta osanottoa, puhutaan kauniisti vanhusten asioista ja kyselyleikin lopuksi sanotaan että kyllä kaikki on hyvin  vanhuksilla ja jos ei ole niin yritetään korjata ja jos ei voi korjata niin se johtuu siitä kun ei ole rahaa ja jos onkin, niin rahat on budjetoitu ihan muihin tärkeämpiin menoihin joista hyötyy suurempi kansanosa kuin vanhukset. Sitten kiitetään yleisöä, otetaan salkku kainaloon ja unohdetaan mitä vanhukset yrittivät viestittää päättäjien suuntaan.   Kuka keksisi sellaisen kanavan vanhuksille jossa aidosti kuunneltaisiin  ja jossa toiveet tulisi edes kuulluksi.

Ari Liimatainen
Liittynyt4.11.2015
2/5 | 

Kiitos, kommenttinne antaa paljon ajattelemisen aihetta. 

Kyky ajatella tänään toisin kuin eilen erottaa viisaat jääräpäistä. John Steinbeck

70-kymppinen
4/5 | 

Miksi vanhuksia ei kuunnella aidosti?

Käykääpä lukemassa Helsingin valtuuston viestejä "vanhusneuvostosta" kyllä ihan selkäpiitä karsii muutamien edustajien kommentit. Tuntuu että ei vanhuksia saa lähestyä edes pitkällä kepillä.

Ari Liimatainen
Liittynyt4.11.2015
5/5 | 

Parhaat kiitokset kommentista. Olette aivan oikeassa siinä, että toimintaa pitäisi kehittää juuri vanhusten omaa mielipidettä kuuntelemalla. 

Kyky ajatella tänään toisin kuin eilen erottaa viisaat jääräpäistä. John Steinbeck

Keskustelen kotona asuvien vanhusten ongelmista harva se päivä. Henkinen taakka painaa neuvottomia omaisia ja läheisiä. Yhä useammin myös naapurit ovat huolissaan ja kyselevät epätietoisina, mistä voi saada apua iäkkäälle ihmiselle.

Kysymykset ovat mutkikkaita, eikä niihin ole olemassa patenttiratkaisua. Tilanne pitää arvioida kokonaisvaltaisesti ja toimiva lopputulos perustuu aitoon välittämiseen. Vanhuksen oma mielipide on ensisijaisen tärkeä.

Onneksi minulla on näitä keskusteluja varten takataskussa edes yksi varma konsti. Kysyn aina, onko kunnan sosiaalitoimi selvittänyt vanhuksen palvelujen tarvetta. Se on hyvä lähtölaukaus tilanteeseen puuttumiselle.

Valtaosa ihmisistä ei ole kuullutkaan palvelutarpeen selvityksestä, saati lakiin kirjatusta oikeudesta saada se. Niin se vain on. Jokaisella 75 vuotta täyttäneellä on lakisääteinen oikeus palvelutarpeen arviointiin.

Kuka vain voi pyytää arviointia.

Palvelutarpeen arvioivat oman kunnan sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijät yhdessä vanhuksen ja hänen omaistensa kanssa. Arviointi tehdään kotona.

Selvityksessä arvioidaan paitsi toimintakykyä myös asumisen esteettömyyttä ja turvallisuutta sekä tarvittavien palvelujen saatavuutta. Toimintakyky arvioidaan testeillä, keskustelemalla ja havainnoimalla. Arvioinnissa voidaan todeta tarve esimerkiksi kotihoitoon, asunnon muutostöihin, toimeentuloturvaan tai kuljetuspalveluun.

Selvityksen jälkeen neuvotellaan vaihtoehdoista ja laaditaan suunnitelma, jossa määritellään toimintakykyä tukevat ja hoidon turvaavat palvelut.

Palvelutarpeen arviointia voi pyytää itse tai selvityspyynnön voi esittää omainen, viranomainen tai kuka tahansa vanhuksen tilanteen tunteva.

Pyynnön voi tehdä puhelimessa kunnan sosiaali- ja terveydenhuoltoon. Joissakin kunnissa pyynnön voi lähettää myös sähköpostitse tai nettilomakkeella.

Lain mukaan kunnan on järjestettävä pääsy sosiaalipalvelujen tarpeen arviointiin viimeistään seitsemäntenä arkipäivänä yhteydenotosta. Arviointi edellyttää aina asiakkaan suostumusta.

Kommentit (2)

PKolli
1/2 | 

Palvelutarpeen arviointi, taitaa olla jopa kinkkinenkin asia. Kerron, mitä oma äitini sanoi vastaavassa tilanteessa. " Minun tyttäreni hoitaa minut enkä  tarvitse  mitään apua ulkopuolelta ".  Näin todella oli, että asuimme samassa huushollissa ja hoidin häntä ja miestäni, joka oli sairastunut.  Äiti sai elää 95 vuotiaaksi melko terveenä koko ajan, mutta toki hän tarvitsi apua monessa paikassa, vaikka pesuissa, housujen ylösnostossa, nukkumaan mennessä ym. viimeisinä vuosinaan.

Vierailija
2/2 | 

73-vuotiaan, muistisairaan äitini luona kävi palvelutarpeen arvioija. Olin etukäteen kertonut, ettei äitini muista syödä. Arvioija keksi, että ongelma selviää ruoan toimittajaa vaihtamalla, vaikka missään vaiheessa ruoan laatu tai määrä ei ole ollut ongelma. Äitini ei saanut palveluja, kun oli liian hyvässä kunnossa... 

Seuraa 

Ari Liimatainen

Olen laillistettu sosiaalihuollon ammattimies ja vapaa toimittaja. Geronomina edistän vanhojen ihmisten hyvinvointia ja terveyttä. Freelancerina kirjoitan mielelläni kulttuurista ja vanhuusiän ilmiöistä. Palveluksessanne! Muuten olen sitä mieltä, että kulttuuri pidentää ikää. – Geron ’vanhus, vanha mies’

Blogiarkisto

2018
Joulukuu
2017
2016

Kategoriat

Instagram