Kirjoitukset avainsanalla Savonlinnan oopperajuhlat

Basso Mika Kares laulaa pääosan Viimeiset kiusaukset -oopperassa Tampereella. Kuvat: Mikko Karsisto

Mika Kares elää Paavo Ruotsalaisen roolin niin, että kylmät väreet käyvät pitkin selkäpiitä.

OOPPERA | Viimeiset kiusaukset, ensi-ilta Tampere-talon isossa salissa 5.3. Sävellys Joonas Kokkonen, libretto Lauri Kokkonen, musiikinjohto Ville Matvejeff, ohjaus Mikko Kouki. Lavastus Teemu Loikas, pukusuunnittelu Tiina Valkama, valo- ja videosuunnittelu Janne Teivainen, koreografia Jouni Prittinen, naamioinnin suunnittelu Johanna Vänttinen. Rooleissa Mika Kares, Silja Aalto, Johan Krogius, Petri Lindroos, Tuomas Miettola, Olli-Tapio Tikkanen, Henri Uusitalo, Annika Leino, Elli Vallinoja, Maiju Vaahtoluoto, Laura Malmivaara, Helena Puukka. Tanssijat Riikka Puumalainen, Ville Oinonen, Patrik Riipinen, Klaara Haapanen. Polkkaryhmä Emmi Latvanne, Veera Aaltonen, Fanni Palmanto, Enni Hakala, Veera Lapila. Tampere Filharmonia, Tampereen Oopperan kuoro, kuorokapellimestari Heikki Liimola. Tampereen oopperan ja Savonlinnan oopperajuhlien yhteistuotanto, esitykset Tampereella 5.–15.3. ja Savonlinnassa 22.–30.7. ★★★★

SÄVELTÄJÄ Joonas Kokkosen (1921–1996) ainoa ooppera Viimeiset kiusaukset on suomalainen klassikko. Kantaesityksestä tulee tänä vuonna kuluneeksi 50 vuotta, ja Tampereella sai juuri ensi-iltansa Tampereen oopperan ja Savonlinnan oopperajuhlien yhteistuotanto.

Paavo Ruotsalainen (1777–1852) eli Ukko-Paavo oli maallikkosaarnaaja ja Suomen körttiläisen herätysliikkeen johtaja. Oopperaesityksessä Ruotsalainen makaa kuolinvuoteellaan ja alkaa tilittää houretilassa elämänsä ratkaisevia hetkiä. 

Kamppailu ja itsetilitys on tehtävä yksin, mutta henkilökohtainen draama nivoutuu suuriin kysymyksiin uskosta, moraalista ja kuolemasta. Teemat käsittelevät niin syyllisyyttä, anteeksiantoa kuin elämän tarkoitusta. Tapahtumat sijoittuvat Paavon ja hänen vaimonsa Riitan (Silja Aalto) kotiin Nilsiän Aholansaaressa.

Paavo Ruotsalainen kamppailee sisäisten ristiriitojen, uskonkysymysten ja henkilökohtaisten menetystensä kanssa.
Paavo Ruotsalainen kamppailee sisäisten ristiriitojen, uskonkysymysten ja henkilökohtaisten menetystensä kanssa.

JUHLAVUODEN tuotannon on ohjannut Mikko Kouki. Omien sanojensa mukaan häntä on puhutellut erityisesti Viimeisten kiusausten kilvoittelun teema. Tämä kilvoittelu ei ole pelkästään uskonnollista. Se voi yhtä hyvin olla universaali kuvaus ihmisen pyrkimyksestä ymmärtää itseään ja paikkaansa maailmassa.

Mikko Koukin versio on monella tapaa ajaton. Kuten Paavo myös nykyajan ihmiset etsivät tasapainoa velvollisuuksiensa, toiveidensa ja yhteiskunnan odotusten välillä. Paavon hourekuvat tekevät näyttämötulkinnasta unen kaltaisen ja mielikuvitusta kiihottavan.

Tampere Filharmonia runnoi säestyksen ensi-illassa väkevästi Ville Matvejeffin johdolla. Rooleissa Silja Aalto, Petri Lindroos ja Tuomas Miettola tekivät varmasti ensiluokkaista työtä, mutta tässä oopperassa on ylipäänsä mahdotonta nousta Paavo Ruotsalaista esittävän basson rinnalle.

”Voitin, voitin toki.”

OOPPERAN pääosan Joonas Kokkonen sävelsi alun perin Martti Talvelalle. Sittemmin Jaakko Ryhänen lauloi Paavo Ruotsalaisen roolin paitsi Kansallisoopperan lavalla myös New Yorkin Metropolitan-oopperassa ja Tampereen oopperassa.

Ryhänen on sanonut, että Paavon roolista vähintään puolet on näyttelijäntyötä; rooli täytyy elää ja viestiä myös kehonkielellä. Komeaääninen Mika Kares täyttää nämä vaatimukset niin, että hetkittäin kylmät väreet kulkevat pitkin selkäpiitä. Kareksen tulkinta tekee kuolevasta Paavosta kuolevan ihmisen – epävakaana, pelokkaana, toiveikkaana. 

Loppukohtauksessa Ukko-Paavon elämän tilitys saatetaan armolliseen päätökseen. Kiusaukset ovat ohi. Mika Kareksen laulettua Paavon viimeisen repliikin ”Voitin, voitin toki” katsojalle tarjoutuu vuorostaan tilaisuus itsetutkiskeluun oman elämänkatsomuksensa mukaan.

Mikä on minun osani? 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kissa ja kiikkutuoli riittävät monesti arjen ilonaiheiksi. Kuva: Ari Liimatainen

Onneksi elämässä on säilynyt kohtalaisen myönteinen pohjavire koronavuosista huolimatta. 

TILASTOLLISESTI minulla on elämää jäljellä vajaat 20 vuotta. Halutessani voin hakea osittaista vanhuuseläkettä jo vuoden päästä, mutta tavoite-eläkeikä häämöttää vasta 1.1.2029.

Näin edeltäpäin ilahduttaa tieto siitä, että nykyisin valtaosa eläkeläisistä kokee vointinsa ja terveytensä varsin hyväksi. Kolotuksia ja kremppaa on itse kullakin, mutta kai niiden kanssa on vain opittava elämään. Sisu ei anna periksi luovuttaa ennen aikojaan.

Alakuloisten mietteiden olen kumminkin huomannut lisääntyneen vuosien mittaan. Sitä pysähtyy usein pohtimaan sellaisiakin asioita, jotka olisi nuorempana sivuuttanut pelkällä olankohautuksella. Liekö toisaalta jo sitä kuuluisaa vanhuuden viisautta, että pystyy jättämään monet pikkujutut ihan omaan arvoonsa?

Tenori Johan Krogius (keskellä) teki suorastaan järisyttävän vaikutuksen Aidan lähetin roolissa. Kuva: Savonlinnan oopperajuhlat, Valtteri Hirvonen
Tenori Johan Krogius (keskellä) teki suorastaan järisyttävän vaikutuksen Aidan lähetin roolissa. Kuva: Savonlinnan oopperajuhlat, Valtteri Hirvonen

ONNEKSI elämässä on säilynyt kohtalaisen myönteinen pohjavire koronavuosista ja vastoinkäymisistä huolimatta. Tänä kesänä olen päässyt nauttimaan taas matkustamisesta, ja veri veti Saksanmaalle heti tilaisuuden tullen. 

Berliinin taideaarteet ja kulttuurielämä ihastuttivat entiseen tapaan. Neue Nationalgalerie on ollut kuusi vuotta remontissa, mutta nyt tähän minimalistiseen modernin taiteen pyhättöön pääsi jälleen tutustumaan. Avoinna oli myös uusi kulttuurikeskus Humboldt Forum kiinnostavine näyttelyineen.

Kotimaan kamaralla etenkin Savonlinnan oopperajuhlien uusi Aida yllätti positiivisesti. Giuseppe Verdin ooppera esitettiin ajankohtaisena tulkintana valloittajasta ja orjuutetusta sekä kipeistä valinnoista isänmaan ja rakkauden välillä. Koskettava, nautinnollinen Philipp Himmelmannin ohjaus vei klassikon kesäillassa täysin uusiin sfääreihin.

Mikä vanhenemisessa on parasta?

ILOPILLEREITÄ löytyy toki läheltäkin, kun vain pitää silmät auki. Oman elämänsä dosettiin ilomieltä voi täyttää paitsi turuilta ja toreilta myös luonnonrauhasta ja kirjallisuudesta. 

Metsäpolulla vastaan lyllertänyt siili, ikkunan takana rupatteleva naakka ja kainalossa kehräävä kissa ovat ilahduttaneet minua tällä viikolla. Mansikat, mustikat ja lakat maistuvat juuri nyt herkullisimmillaan.

Sähkökirjojen lukulaite on ollut ehtymätön ilonaiheeni jo kymmenen vuoden ajan. Siihen saa luettavaa myös kirjastoista, joten lukuharrastus on käytännössä maksuton. Suosittelen vaikkapa Laura Kolben omakohtaista teosta Keho – Matkoja ikään, mieleen ja minuuteen. Se sai minut pohtimaan, mikä vanhenemisessa on parasta.

Tervetuloa mukaan Geron-blogin uudelle kaudelle! Bloggasin ET-lehden verkkosivuilla vuosina 2015–2018 ja iloitsin runsaasta lukijapalautteesta. Toivottavasti pidetään yhteyttä vastakin. Juttuvinkkejä ja kommentteja voi lähettää osoitteeseen ari.liimatainen[ät-merkki]geron.fi 

Kommentit (3)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Ari Liimatainen

Olen laillistettu sosiaalihuollon ammattimies ja vapaa toimittaja. Geronomina edistän vanhojen ihmisten hyvinvointia ja terveyttä. Freelancerina kirjoitan mielelläni kulttuurista ja ikääntymisen ilmiöistä. Palveluksessanne! Muuten olen sitä mieltä, että kulttuuri pidentää ikää. – Geron ’vanhus, vanha mies’

geronposti[ät]gmail.com

Blogiarkisto

2018
Joulukuu
2017
2016

Kategoriat

Instagram