Turun kaupunginteatterin Cabaret kuljettaa elämän pohjavirtoihin.

CABARET kuuluu parhaimmillaan musiikkiteatterin aateliin. Vaikka olen katsonut teoksen monta kertaa Suomessa ja ulkomaanreissuillani, sydän sykähtää aina yhtä toiveikkaasti seremoniamestarin kajauttaessa ilmoille tervetulotoivotuksen Willkommen, bienvenue, welcome!

Joissakin näkemissäni versioissa fasismin nousu on unohdettu sivurooliin ja näyttämöllä on tyydytty repostelemaan onnettomia ihmiskohtaloja. Syntinen Berliini on sekin joskus näyttäytynyt pelkkänä irvistyksenä. Pahimmillaan esityksessä on jäänyt kokonaan pohtimatta, millainen kabaree tämä elämä lopulta on.

Onneksi Turun kaupunginteatterin kabareessa kaikki on toisin.

Anna Victoria Eriksson (vas.) tulkitsee Sally Bowlesin roolin. Miko Helppi ja Alen Nsambu kuuluvat svengaavaan ensembleen.

SIIS tervetuloa Kit Kat -klubille, 1920- ja 1930-luvun vaihteen Berliinin yöelämään. Yökerholaulajatar Sally Bowles (Anna Victoria Eriksson) haaveilee tähteydestä ja etsii rakkautta. Kuin tilauksesta kaupunkiin saapuu amerikkalainen kirjailija Clifford Bradshaw (Otto Rokka).

Juhlitaan kuin viimeistä päivää, mutta seremoniamestari (Miiko Toiviainen) muistuttaa juhlakansaa elämänmenosta yökerhon ulkopuolella: Raha pyörittää maailmaa. Kaduilla rikotaan jo ikkunoita.

Lopulta kukaan ei pääse pakoon todellisuutta. Juhlat ovat auttamattomasti ohi. Huominen on sysimusta, unelmat särkyneet ja toivo paremmasta kuollut. Nimikkosävelmä viiltää sydäntä, mutta Turun kaupunginteatterin Cabaret kuljettaa vielä syvemmälle, elämän kylmiin pohjavirtoihin.

Finaali liikuttaa kyyneliin asti.

KOSKAAN aiemmin en ole nähnyt näin onnistunutta näyttämötoteutusta Cabaret-musikaalin kaksijakoisuudesta. Berliinissä juhlijoiden on pakko herätä unestaan, mutta Jakob Höglundin ohjauksessa myös katsoja ravistellaan hereille – todelliseen painajaiseen tässä ja nyt. 

Turun kaupunginteatterin Cabaret’ssa ei ole jälkeäkään klassikon pölyistä. Koko ensemble (mm. Sinikka Sokka, Jukka Aaltonen, Miko Helppi, Santeri Helinheimo) puhaltaa yhteen hiileen, tanssijat ja orkesteri svengaavat kuin viimeistä päivää. Intensiivisen ja kokonaisvaltaisen esityksen kylkeen tarjotaan vieläpä yhteisöllinen prologi ja upea väliaikanumero. 

Rakkauden ja hyväksymisen kaipuu − toiveet, halut ja unelmat − ovat Cabaret-musikaalin keskeistä ainesta. Siksi iho on kylmästä kananlihalla, kun Anna Victoria Eriksson laulaa Piittaa mä en (I Don’t Care Much). Finaali liikuttaa jo kyyneliin asti.