Kirjoitukset avainsanalla teatteri

Teatteri | Kuolema Venetsiassa. Kantaesitys Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 5.4.2017. Teksti Thomas Mann, suomennos Oili Suominen. Ohjaus ja dramatisointi Michael Baran. Rooleissa Jukka-Pekka Palo ja Jukka Puotila, muusikko Artturi Aalto.

★ ★ ★ ★ Maineensa huipulla oleva kirjailija Gustav von Aschenbach (Jukka Puotila) lähtee etsimään kadonnutta inspiraatiota tarunhohtoisesta Venetsiasta. Siellä hän odottamatta rakastuu samassa hotellissa asuvan puolalaisperheen kuvankauniiseen teinipoikaan Tadzioon.

Vanheneva – vanhuutta kauhisteleva – kirjailija seuraa ja jumaloi nuorta ihastustaan Venetsian sokkeloisilla kujilla ja lämpöä hehkuvilla hiekkarannoilla. Näyttämö viettelee häntä kohti jotain tuntematonta, salattua ja lopullista.

Aina vain ankarammin paahtavan auringon alla von Aschenbach kohtaa kauneutta ja rumuutta, ylhäistä ja alhaista, valheita ja totuuksia. Millä on merkitystä kuoleman hetkellä?

Thomas Mannin novelli Kuolema Venetsiassa ilmestyi 1912. Kansallisteatterissa Michael Baranin ohjaus klassikosta on hyvin kirjallinen. Elämän ja kuoleman kysymyksiä vuolassanaisesti pohtiva esitys on palkitseva, mutta vaatii herpaantumatonta otetta myös katsojalta.

Jukka Puotila juhlistaa esityksellä 35-vuotistaiteilijauraansa. Ilta on hänen. Vanhenevan taiteilijan rooli on henkilökohtainen ja elämänfilosofinen. Tadziossa voi rakastaa nuoruutta ja kauneutta, vaikka oma nuoruuden aika on auttamattomasti takana. Mutta mitä on kauneus? Mikä on taiteilijan tehtävä?

Jukka-Pekka Palo peilaa kertojana kirjailijan ajatuksia. Vanhojen konkareiden yhteispeli toimii. Ensi-illassa olisin pidätellyt vähän tempoa etenkin Sokrateen ja Faidroksen dialogeissa.

Kaunis Tadzio ei ole fyysisesti näyttämöllä, vaan poika ilmenee sellisti Artturi Aallon soittamana musiikkina. Upea ratkaisu syventää kaipuun ja surumielisen tunnelman käsin kosketeltavaksi. Oivaltavia ovat myös visuaaliset elementit: veden peili ja tiimalasi, jossa hiekka juoksee loppuun.

Kuolema Venetsiassa. Vihdoinkin olen tarpeeksi vanha ymmärtääkseni siitä edes jotain. I did it my way.

Kommentit (0)

Teatteri | Harmony Sisters. Lahden kaupunginteatteri. Teksti Elina Snicker. Ohjaaja Saana Lavaste, kapellimestari Marko Puro, koreografi Markku Arokanto. Rooleissa Hiski Grönstrand, Mikko Jurkka, Panu Kangas, Eeva-Kirsti Komulainen, Tuukka Leppänen, Liisa Loponen, Petriikka Pohjanheimo, Marko Puro, Mikko Pörhölä, Maiju Saarinen, Raisa Vattulainen, Lumikki Väinämö ja Timo Välisaari. Kuvat Aki Loponen.

★ ★ ★ ★ Kotkalaiset sisarukset Vera, Maire ja Raija Valtonen rakastivat elokuvia ja unelmoivat kansainvälisestä tähteydestä vasta itsenäistyneessä Suomessa. Hollywoodin sijaan kohtalo vei heidät sota-ajan rintamakiertueille ja liittolaismaan pääkaupunkiin Berliiniin.

Sota teki sisaruksista tähtiä. Harmony Sisters lainasi äänensä niin Suomen kuin Saksan sotanäyttämöille. Sodan pyörteessä naiset rakastuivat, perustivat perheet ja ylläpitivät ihmisten uskoa tulevaisuuteen.

Elettiin suuria unelmia – vihan ja lemmen maailmoissa. Sodan jälkeen maailma kuitenkin muuttui. Kun voittajat kirjoittivat historiaa, sisarukset joutuivat arvioimaan valintojaan uudelleen. Mikä oli totta, mikä unelmaa ja mikä propagandaa?

Saksassa Harmony Sisters tienasi rahaa kuin roskaa nimellä Geschwistern Valtonen, mutta mikä oli tähteyden hinta?

Niin avara ja pohjaton

Lahden kaupunginteatterin musiikkinäytelmässä Harmony Sistersin tarina myötäilee Suomen itsenäisyyden historiaa 1920-luvun lopusta 1940-luvun loppuun.

Kirjailija Elina Snickerin tulkinnan mukaan laulavat Valtosen sisaret uhrasivat henkilökohtaiset haaveensa aina vain suuremman hyvän vuoksi: ensin Pelastusarmeijan, sitten Suomen armeijan ja lopulta Saksan ja Suomen yhteisten sotaponnistusten vuoksi.

Kun näytelmän ensimmäinen puoliaika kertoo nimenomaan yhteisistä voimainkoetuksista, toinen puoliaika tarkentaa julkisuuden kääntöpuoleen ja yksilön vastuuseen. Merkittävä rooli on myös sisarusten äidillä Ester Valtosella (Eeva-Kirsti Komulainen), joka tuo kertojana mukaan eri sukupolven naiset ja äitien sotakokemukset.

Äiti ompeli Harmony Sistersin ensimmäiset esiintymisasut SKP:n punalipun kankaasta. Sama väri toistuu tytärten myöhemmillä keikoilla kansallissosialistisen Saksan hakaristilipuissa.

Se kätkee suuret unelmat

Näytelmässä esitetään tietenkin monia Harmony Sistersin tunnetuksi tekemiä lauluja, kuten Sulle salaisuuden kertoa mä voisin, Sataman valot, Josef, Josef ja Kodin kynttilät. Raisa Vattulainen (Raija), Petriikka Pohjanheimo (Maire) ja Maiju Saarinen (Vera) laulavat kautta linjan sydämeenkäyvästi. Aplodit, lisää!

En muista kuulleeni näin kaunista stemmalaulua näyttämöllä koskaan. Enkä olisi ikimaailmassa voinut kuvitella liikuttuvani ainakaan kanteleen säestyksellä esitetystä Karjalan kunnailla -kansansävelmästä. Näin pääsi käymään.

Annetuissa raameissa vakuuttavaa työtä tekivät Hiski Grönstrand sotilaana ja Mairen miehenä sekä Tuukka Leppänen omissa laulunumeroissaan.

Maire Valtonen (myöh. Ojonen) levytti ensimmäisen soololevynsä Pieni sydän vuonna 1939. Ohjaaja Saana Lavaste olisi voinut karsia kolmetuntisen esityksen rönsyjä zoomaamalla näytelmässäkin kuultuun Tatu Pekkarisen sanoitukseen.

Niin pieni ihmissydän on
Niin avara ja pohjaton
Se kätkee suuret unelmat
Ja vihan, lemmen maailmat
Riemujen rikkaus ja surujen summa
Onnekas rakkaus ja tuskakin tumma
Syömmehen pienehen mahtua voi
Onnea iloa − oi

Aatosta jaloa ja alhaista mieltä
Tuntehen paloa ja kylmyyttä sieltä
Syömmestä pienestä löytyä voi
Paljon min kohtalo soi

Kommentit (0)

Teatteri | Yksin Berliinissä – Annan ja Oton tarina. Suomen ensi-ilta, Teatteri Avoimet Ovet 22.2.2017. Teksti Hans Fallada. Dramatisointi ja ohjaus Mikko Roiha. Rooleissa Tiina Weckström ja Jukka Pitkänen.

Toisen maailmansodan Berliinissä osa saksalaisista pani henkensä alttiiksi taistellessaan natsien hirmuvaltaa vastaan. Tästä tavallisten ihmisten vastarinnasta kertoo Hans Falladan romaanijärkäle Yksin Berliinissä (Jeder stirbt für sich allein), joka ilmestyi vuonna 2013 Ilona Nykyrin uutena, hienona suomennoksena.

Tositapahtuviin perustuvassa tarinassa vanha pariskunta Otto ja Anna Quangel saa kuulla, että heidän poikansa on kaatunut länsirintamalla. Menetys avaa silmät näkemään, mitä Saksassa todella tapahtuu, ja aviopari ryhtyy maanalaiseen vastarintaan.

Quangelit alkavat kirjoittaa natsivastaisia postikortteja rappukäytäviin ihmisten löydettäviksi. Kun kortit päätyvät Gestapoon, käynnistyy peräänantamaton takaa-ajo.

Falladan menestysromaanista on tehty useita teatteriversioita, ja viime vuonna sai ensi-iltansa Vincent Pérezin ohjaama elokuva Alone in Berlin. Nyt Vapaa Teatteri on tuottanut näytelmän Suomen kantaesityksen.

Tapahtumat sijoittuvat natsiajan Berliiniin, mutta pelkistetty näyttämösovitus sallii katsojan laventaa teemoja haluamaansa suuntaan. Kyse on yhtä lailla tästä ajasta ja tästä elämästä, jossa jokainen kuolee lopulta yksin. Mitä omantunnon ääni kuiskuttaa lähdön hetkellä?

Ensi kuulemalta vanhojen ihmisten jakamat postikortit saattavat tuntua vähäiseltä vastarinnalta diktatuurissa. Ne osoittautuvat kuitenkin hyvin merkityksellisiksi, sillä pohjimmiltaan tärkeintä on nousta vääryyttä vastaan.

Hiljainen hyväksyntä tai silmien ummistaminen tarkoittaa alistumista pelon ja väkivallan puolelle. Anna ja Otto nousevat vastarintaan ja kantavat seuraukset.

Heidän yhteisellä elämällään oli merkitys.

Mikko Roihan ohjaama Yksin Berliinissä – Annan ja Oton tarina on vahva puheenvuoro tasavertaisuuden ja ihmisarvoisen elämän puolesta. Tiina Weckström ja Jukka Pitkänen näyttelevät Annaa ja Ottoa väkevästi asiaansa uskoen.

Giljotiinin uhallakin. Tärkeintä on nousta vastarintaan.

Yksin Berliinissä – Annan ja Oton tarina sai ensi-iltansa Berliinin Brotfabrik-teatterissa 10.2.2017. Suomen ensi-ilta oli Teatteri Avoimissa Ovissa 22.2. Seuraavat ensi-illat ovat 2.3. Kuopiossa ja 10.3. Riihimäellä. Produktio nähdään ensi kesänä Kajaanin runoviikolla. Valokuva: Moe Mustafa.

Kommentit (0)

TEATTERI | Isä. Florian Zellerin näytelmän suomenkielinen kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa 19.1.2017. Ohjaus Milko Lehto, suomennos Reita Lounatvuori, lavastus Janne Siltavuori. Rooleissa Jari Pehkonen, Vuokko Hovatta, Helena Haaranen, Sesa Lehto, Heikki Sankari ja Leenamari Unho.

★ ★ ★ ★ ★  Arne on hellyttävä vanha mies. Siinä hän köpöttelee etsimässä rannekelloaan, niin kuin muistisairaat tapaavat tehdä.

Mutta sitten alkaa tapahtua outoja. Jotakin ne kaikki hautovat. Havittelevat asuntoa. Uskottelevat valheita todeksi. Varastavat kellon. Puhuvat kuin vajaamieliselle. Vievät kaikki tavarat.

Mitä täällä tapahtuu? Olen kohta ilkosen alasti ja nakupellenä, enkä edes tiedä, paljonko kello on! Kuka minä olen? Mitä minä täällä teen?

Ranskalaisen Florian Zellerin näytelmää Isä on luonnehdittu traagiseksi farssiksi ja mustaksi komediaksi. Kumpikaan luonnehdinta ei tee – onneksi – oikeutta Helsingin kaupunginteatterin hienolle tulkinnalle, joka vie ymmärtävän naurun kautta muistisairaan mielen pelottavaan ytimeen.

Milko Lehdon ohjaus kysyy painokkaasti, mistä ihmisen minuus rakentuu. Mitä ihmiselle tapahtuu, kun ote arjesta irtoaa ja maailma alkaa kadota ympäriltä? Mitkä ovat lopulta merkityksellisiä ja tärkeitä asioita? Mitä elämän tarkoituksellisuus tarkoittaa muistisairauden eri vaiheissa?

Huumori on yksi tapa käsitellä muistisairautta, ja nauru voi olla vapauttavaa, mutta tässä esityksessä komiikka pirskahtelee maltillisesti ja myötäeläen.

En tiedä yhtään, mitä täällä tapahtuu.

Studio Pasilan kantaesitys korostaa muistisairaan ihmisen näkökulmaa ja onnistuu tekemään tästä katsojalle hyvin henkilökohtaisen kokemuksen.

Kun mietin, mitä ihmettä näytelmässä oikein tapahtuu, voin samastua Arnen maailmaan ja kokea ainakin häivähdyksen sen ahdistavasta absurdiudesta. Janne Siltavuoren lavastus tukee illuusiota komeasti.

Arnen pääroolissa Jari Pehkosen silmistä kuvastuu sydäntä pakahduttava tuska ja koko olemuksesta sairauden aiheuttama hätä ja hämmennys. Kun muistisairas ihminen on levoton ja ärtynyt, hän yrittää kertoa ajatuksistaan ja tarpeistaan niillä keinoilla, jotka hänellä on käytettävissään sairauden siinä vaiheessa. Tässä Pehkonen tekee komeaa roolityötä.

Näytelmä ottaa huomioon, että muistisairaus on kriisi myös sairastuneen omaisille. Läheisen aito kohtaaminen ja hoito muistisairaana vaativat taitoa, herkkyyttä ja suurta ymmärrystä ihmisestä. Arnen tytär (Vuokko Hovatta) tekee kaikkensa mutta näkee painajaista, jossa hän kuristaa isän. Kun puoliso kysyy, voisivatko he edes joskus puhua jostain muusta aiheesta, keskustelu palaa Arnen hoitoon saman tien.

"Villin lännen meininki", Arne kommentoi elämänmenoa ympärillään. Yhtä kaikki, sairaus etenee peruuttamattomasti, kunnes on enää äitiä ikävä. Aika on armollinen.

Näyttämöllä valot himmenevät. Tarina ei kuitenkaan pääty. Ympäri maailmaa joka seitsemäs sekunti joku meistä sairastuu muistisairauteen.

Kommentit (1)

Maija
Liittynyt15.10.2015

Kaikki sairastuneet eivät kuitenkaan kuole muistisairauteen. Tänään ja tästä eteenpäin sairastuneista osalla on jo mahdollisuus saada niin hyvää hoitoa, että joku muu sairaus ehtii ensin. Näin ainakin moni muistisairaita työkseen hoitava neurologi ja geriatri uskoo. Lohdullinen ajatus.

Seuraa 

Geron (kreik.) 'vanhus, vanha mies'

Olen Ari Liimatainen, geronomi, järjestöviestijä ja freelancer, joka innostuu sekä viestinnästä että vanhustöistä.

Geronomi toimii sosiaali- ja terveysalan vanhustyön asiantuntijana ja kehittää laadukkaita palveluja ikääntyneille. Palveluksessanne!

Muuten olen sitä mieltä, että kulttuuri pidentää ikää.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat