Kirjoitukset avainsanalla kirjat

Anneli Suusaari: Ei sinne yllä myrskysää. Karisto. 277 s.

Esikoiskirjailija Anneli Suusaaren omakohtainen romaani Ei sinne yllä myrskysää kuvaa omaishoitoperheen tragedian, mutta rankan kertomuksen lomaan on ommeltu vastapainoksi myös elämänmittainen rakkaustarina.

Suusaari omistaa kirjansa kaikille muistisairauteen sairastuneille ja heistä huolta pitäville läheisille. Kun kirjailijan oman äidin kuolemasta on kulunut kymmenen vuotta, kansien väliin on jäänyt raadollinen kuvaus omaishoitajan arjesta.

Samalla teos on aiheellinen muistutus siitä, että jokaisella muistisairaalla ihmisellä on takana omanlaisensa eletty elämä – haaveineen, rakkauksineen, pettymyksineen ja aikaansaannoksineen.

Kaikki on äkkiarvaamatta toisin kuin eilen.

Seitsenkymmenvuotiaan äidin aivoinfarkti muuttaa keski-ikäisen tyttären Hannelen elämän. Äidin ennuste on huono, sillä osa aivoista on lakannut pysyvästi toimimasta. Vaskulaarinen, verenkiertoperäinen dementia.

Myös viisikymmentä vuotta kestänyt avioliitto saa uuden käänteen, kun Hannelen isästä tulee eläkkeellä puolisonsa hoitaja. 

Taitavan ompelijan puolivalmiit ompelukset ovat jääneet keskelle olohuoneen pöytää. Vähitellen katoavat sanat ja kaikki taidot. Äiti on kadonnut, hävinnyt, poissa. Omaishoitajana joutuu pohtimaan, mitä elämästä jää jäljelle. Mitä onkaan edessä?

Vaikka uupumus valtaa Hannelen, olisi jaksettava hoitaa myös palkkatyö. Kun äiti inttää ja toistaa samoja kysymyksiä loputtomasti, raivo on vain pakko yrittää niellä. Säälittää, välillä inhottaa ja tuska pusertaa sydäntä koko ajan.

Vuosien mittaan elämästä on tullut luopumista, kaikille.

”Päivä kerrallaan”, isä toteaa hiljaa.

Aviomiehen rakkaus sairasta puolisoa kohtaan on kärsivällistä ja lempeää. Se kestää, vaikka vaimo ei ole enää se sama ihminen, jonka kanssa hän meni naimisiin. 

Silti uupumus näkyy koko olemuksessa ja lopulta tulee romahdus. Vanha pari ei pärjää kotona ja on aika luovuttaa. 

Isän kuoltua Hannele katselee vanhempiensa kihlajaiskuvaa lähes kuudenkymmenen vuoden takaa. Muistojen tulva lyö palleaan.

Hannele haluaisi puhua äidille isästä, jutella ikävästä, kaivata isää yhdessä, itkeä yhdessä. Mutta äiti ei muista. Hannele kysyy, miksi tämä ei jo lopu.

Siihen äiti kuolee, syliini.

Hannelen äiti on vaivoistaan vapaa, kun hän nukkuu pois kolmetoista vuotta kestäneen sairauden uuvuttamana.

Hautajaisten jälkeen Hannele istuu kirkonpenkissä ja pappi sanoo äidin nimen: Terttu Marjatta Sundholm, kahdeksankymmenenneljän vuoden ikäinen.

Sillä hetkellä Hannele ei enää itke eikä sure. Hän toteaa vain, että nyt on viimein totta se, mitä hän oli toivonut salaa jo monta vuotta. Sellaista ei yleensä voi sanoa ääneen.

Kuolema vapautti molemmat. 

Kommentit (0)

Vaikka uutuusromaanin huumori on taattua Minna Lindgreniä, mukaan kietoutuu entistä enemmän tummia sävyjä.

Minna Lindgren: Vihainen leski. Teos, 2018. Kansi: Jenni Saari

Tuhannet lukijat jonottavat parhaillaan kirjastosta Minna Lindgrenin uutta romaania Vihainen leski. Humoristinen Ehtoolehto-sarja on kerännyt vankkumattoman lukijakunnan, joka on jäänyt ikävöimään kirjailijan teräväkatseisia havaintoja vanhenemisesta

Ehtoolehto-trilogian 90-vuotiaat sankarit on haudattu. Vihainen leski kertoo 74-vuotiaan Ulla-Riitta Rauskion ja hänen ikäluokkansa naisten tarinan. Humoristinen tyyli on taattua Lindgreniä, mutta mukaan kietoutuu entistä enemmän tummia sävyjä. 

Liikkeelle lähdetään ronskin ottein mummodiskosta, jossa viina virtaa ja seuraa metsästetään kuin viimeistä päivää. Kun ihmiset elävät aina vain pidempään, seitsemänkymppisille on tarjoutunut mahdollisuus olla vastuuttomia ja vapaita. Pallolaajennus ja potenssilääkkeet pitävät miehiäkin mukana menossa. Kuolemankaarteessa painetaan kaasu pohjaan.

Meillä ei ole mitään menetettävää. Sen kun nautitaan ja naidaan, khikhikhi…

Vaikka kulissit olivat kunnossa, elämä kutistui vuosi vuodelta.

Vihaisen lesken Ulla-Riitta Rauskion – Ulliksen – uusi kuohuviininhuuruinen elämä alkaa vasta miehen kuoltua. Sitä ennen hän ennätti hankkia akateemisen loppututkinnon, työskennellä hammaslääkärinä, synnyttää kaksi lasta, elää espoolaista rivitaloelämää, parantua rintasyövästä ja toimia lopulta 12 vuotta puolisonsa omaishoitajana.

Vuosi vuodelta elämä kutistui. Vaikka kulissit olivat kunnossa, mies joi ja lopetti puhumisenkin vaimolle jo kauan ennen aivoinfarktia.

Kun Olli sairastui, avioero ei ollut vaihtoehto. Jumalauta, minut olisi poltettu roviolla, jos olisin jättänyt sairaan miehen yhteiskunnan vastuulle.

Ullis tajusi olevansa omaishoitaja vasta kun oli hoitanut miestään kuusi vuotta ympärivuorokautisesti.

Alkoholistin vaimo ehtii tehdä monta virhettä ennen kuin on liian myöhäistä. Olisi pitänyt ymmärtää, että juomisesta aiheutunut helvetti ei ole minun syytäni, eikä minun tarvitse kantaa kaksitoista vuotta joka päivä ja joka saatanan yö raskaammaksi käyvää taakkaa.

Minna Lindgren onnistuu sovittamaan railakkaan huumorin lomaan hyytävää tekstiä omaishoitajahelvetistä, jolla yhteiskunta säästää vuosittain miljardeja euroja lähimmäisenrakkauden nimissä. 

Kaikkein vittumaisimmista töistä ei jumalauta tarvitse maksaa kuin muodollinen korvaus, koska niitä muka tehdään kutsumuksesta. Ja se saatanan kutsumus on vain jollain meistä, harvoilla ja valituilla. Se on niin perkeleen palkitsevaa hoitaa halvaantuneen puolison märkiviä makuuhaavoja kaksitoista vuotta yksin kotona.

Kuin viimeistä päivää elämämme loppuun saakka, jumalauta.

Mutta nyt Ullis on vapaa. Enää pitäisi keksiä, mitä tällä vapaudella tekisi. 

Minna Lindgren on todennut, että kun nykyiset seitsenkymmenvuotiaat lesket ja eronneet viettävät vapaa-aikaa yhdessä, syntyy ihmissuhteita, jotka eivät noudata yhteiskunnan ja Raamatun viljelemää pyhää avioliittonormia.

Tämä taas tuottaa monenlaista päänvaivaa eläkeikäisten aikuisille lapsille. He ja koko muu yhteiskunta olettavat automaattisesti, että kaikki eläkeläiset ovat vain vanhuksia.

Kulumia nivelissä, jäykkyyttä raajoissa, vuotavat silmät, maksaläikkiä käsissä, kremppoja kaikkialla missä vielä oli tuntoa. – – Jos olisin poliitikko, kelpaisin enää presidentiksi.

Ullis pohtii, onko ihmisen pakko antautua jossain tietyssä iässä. Onko vain myönnettävä olevansa pelkkä avuton vanhus ja jatkuvan valvonnan tarpeessa, vailla ihmisarvoa, valmiina palvelutaloon – vaikka ei oikeasti siltä tuntuisi? 

Vai voisiko seitsemänkymppisenä elää viimein itselleen, pelkästään itselleen? Ja mitä tapahtuu, jos siihen antaa luvan? Voisiko tarina päättyä esimerkiksi näin:

Näin me kaksi leskeä eläisimme kuin viimeistä päivää elämämme loppuun saakka, sillä me tiesimme, että tämä saattoi päättyä koska tahansa, jumalauta.

Kommentit (3)

71-vuotias

Onko kirjan tekstissä tosiaan noin paljon kirosanoja ja mihin niitä tarvitaan? Kyllä ponnekasta repäisevää tekstiä voi kirjoittaa muutenkin joka uppoaa yhtä syvälle kuin turhat kirosanat. 

Kuva: Turun kaupunki, Sanna Moisala
Kuva: Turun kaupunki, Sanna Moisala

Tuntuu, että juuri tänä maailman aikana tarvitaan vanhoja ihmisiä. Heitä tarvitaan avaamaan asioita historian perspektiivistä. Heitä tarvitaan rohkaisemaan ja kertomaan nuoremmille, että aina ennenkin on selvitty.

Vanhoja ihmisiä tarvitaan asettumaan vastahankaan. Heitä tarvitaan vastustamaan nykyajan järjettömimpiä hullutuksia ja epäilyttävimpiä uudistuksia.

Vanhat ihmiset hahmottavat kokonaisuuksia, näkevät kehityskulkuja ja tunnistavat monet uudenaikaiset päähänpistot muunnelmiksi jostain aikaisemmasta. Vanhoilla ihmisillä on suhteellisuudentajua.

Psykologi ja psykoterapeutti Marja Saarenheimo kirjoittaa viisaasti vanhenemisesta ja sen psykologiasta uudessa kirjassaan Vanhenemisen taito.

Vanheneminen vaatii harjoittelua.

Jokaisessa elämänvaiheessa on ilonsa ja hankaluutensa, eikä vanheneminen tee poikkeusta.

Toki ihminen voi vanheta antamalla elämän pelkästään tapahtua. Marja Saarenheimon mukaan on kiinnostavampaa alkaa tutkia, mihin kaikkeen voi vanhetessaan vaikuttaa ja millaisilla valinnoilla pystyy parhaiten toteuttamaan elämänsä tarkoitusta.

Kaikkea ei voi muuttaa, mutta ainakin voi yrittää valita, miten suhtautuu elämänsä väistämättömyyksiin. Tässä vanhenemisen taidot tulevat mukaan kuvaan, ja taitojen oppiminen vaatii aina harjoittelua.

Saarenheimo toteaa, että ihmisen on mahdollista säilyttää uteliaisuutensa, ystävällisyytensä ja mielenrauhansa elämänsä loppuun asti – tai ehkä jopa saavuttaa nämä taidot juuri myöhäisessä iässä.

Kannattaa siis kysyä, mitkä asiat haluaa jättää taakseen ja mitä tavoitella. Vanhetessaan ihminen voi kasvaa aina vain syvemmin omaksi itsekseen.

Vanheneminen ei ole syy lakata haastamasta itseään.

Mummot rauhan puolesta

Usein puhutaan siitä, mitä vanheneminen tuo mukanaan. Marja Saarenheimo kääntää asian toisin päin ja pohtii, mitä kaikkea voimme viedä mukanamme vanhuuteen.

Kuinka voisimme säilyttää elämänhalumme, kyvykkyytemme ja ihmissuhteemme vielä vanhana? Miten harjaantuisimme sietämään kaikkia vanhuuden epämukavuuksia? Ja kuinka rohkaistuisimme kertomaan meitä nuoremmille, että haluamme yhä keskustella meitä kiinnostavista asioista ja olla tärkeä osa yhteisöämme?

Vanhat ihmiset eivät ole yhtenäinen ryhmä vaan joukko erilaisia ihmisiä yksilöllisine ajatuksineen, kiinnostuksen kohteineen, tarpeineen, toiveineen ja rajoitteineen. Valitettavan usein vanhoista kuitenkin tulee ”toisia”, joille eivät esimerkiksi kuulu samat palvelut kuin muille. Myös uusi teknologia lisää eriarvoisuutta.

Vanhojen ihmisten tulisi ottaa rohkeasti kantaa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Heillä on taipumus kokea erilaisissa tilanteissa paljon enemmän myönteisiä tunteita kuin nuoremmilla. Ystävälliset teot ja kiitollisuus kantavat hedelmää, mutta Kanadassa toimii myös aktivistiryhmä Raging grannies 'Raivoisat mummot'.

Mummous – vanhuus – on yksi vähiten käytetyistä aseista taistelussa rauhan ja yhdenvertaisuuden puolesta.

Kirjat | Marja Saarenheimo: Vanhenemisen taito. Vastapaino 2017

Kommentit (11)

Touho

Erittäin hyvä ja osuva kirjoitus. Meillä vanhoillakin on oikeus ajatella, sanoa ja tehdä. Meillä on oikeus paitsi alistua ja kiittää, oikeus, jopa velvollisuus, antaa äänemme kuulua. Meidän pitää tarvittaessa rohjeta vaatia, jopa huutaa! Meidän on noustava kapinaan epäoikeutta ja sortoa ja sotaa vastaan. Huudetaan ja vaikka rukoillaan rauhan, itsemme ja tulevien sukupolvien puolesta!

Vierailija

Ei pidä alistua kynnysmatoksi, ikinä! Meissä vanhuksissa on monenlaista tallaajaa niin viisaita ja tyhmiä ja kaikkea siltä väliltä ihan niin kuin kaikissa ihmisissä. Pelkkä vanheneminen ei automaattisesti tee ketään viisaaksi eikä suhteellisuudentajuiseksi. Tässä iässä en itse ole enää niin helposti kiihtyvä kuin nuorena joten  se kehitys on ollut mieluista ja sitä taitoa voin käyttää tarvittaessa rauhoittamaan kiihtyneitä tilanteita.  

70-vuotias

Tukholmassa toimii "tantpatrull" joka pitää hyvin esillä pieneläkeläisten asiaa. Samoin olen nähnyt Kanarialla kun eläkeläiset marssivat ja lyövät rumpua ajaakseen asioita parempaan suuntaan. Meillä täällä suomessa ollaan hissukseen eikä uskalleta sanoa suoraan mitä mieltä kukin on asioista. Nähdään päättäjät kuin jumalina joita pitää palvoa. Missä on ne rohkeat naiset/miehet jotka uskaltautuvat sanomaan vanhusten puolesta sanasen.  Ei vanhan ihmisen tarvitse olla suvaitsevainen kaikkea kohtaan. Onko meidät vanhat opetettu niin nöyriksi ettei sovi tuoda julki omaa eriävää mielipidettä.  Ikävältä kuulosti sekin kun vanha mummo kertoi ettei uskalla puhua uskonasioista kun heti pilkataan. Miksi halutaan pilkata vanhan ihmisen vakaumusta? Kuinka hienoa olisi jos mummoa kuunneltaisiin ja terveellä uteliaisuudella kysyttäisiin onko vakaumus tuonut lohtua hänen pitkään elämäänsä. Vanhoilla ihmisillä ei ole vaikuttamiskanavia  niin että saisivat äänensä kuuluville.

Ari Liimatainen
Liittynyt4.11.2015

Kiitos kommentista. Terve uteliaisuus ja kiinnostus sekä rohkeutta sanoa ja kuunnella. Siinäpä onkin hyviä neuvoja. Vaikutuskanavien puute on totta. Pitäisi varmaankin päästä jollakin tavalla luontevasti yhteispeliin eri ikäpolvien kanssa.

"Äly etsii, mutta sydän löytää." www.etlehti.fi/geron

Tyttö 70 vuotta ja risat

1.Tuttavani, 80-vuotias, omillaan toimeentuleva ja huippukunnossa olena meni yksityispotilaana leikkaukseen, josta oli tarkoitus jatkaa yhtä reippaana matkustellen. Sattui hoitovirhe ja sen kälkeen muu huono tuuri. Puolen vuoden sairaalareissu oli hänen elämänsä karmein kokemus, joka nujersi hänet henkisesti. Kokemus erään pikkukaupungin terveyskeskuksen vuodeosaston, myöhemmin geratrisen osaston toiminnasta järkytti niin häntä kuin omaisiaan. Jokaisen tulisi käydä vielä hyväkuntoisena katsomassa, missä jamassa hoiva-ala voi pahimmillaan olla. Se ei ollut resursseista/rahasta kiinni. Kyse oli osastonhoitajan edimiestyöstä ja parin hoitajan/sairaala-apulaisen asenteesta ja kohtelusta. Päätin itse, että otan etukäteen selville vanhustenhoivapalvelut ja niiden vastuuihmisten nimet ja yhteystiedot, jotta ne ovat valmiina, jos jotain itselle tapahtuu. Olen tyrmistynyt. Vaikka tiedän, että usealla voi olla ihan hyviä kokemuksia.
2. Lähiomainen 1 vuosi sitten sairastui, joutui ensin HYKSiin (jossa huippupalvelu), sieltä Helsingin erääseen sairaalaan (jossa hoitsuilla ei kiire rasittanut ja hoitajien asenne huono) ja sieltä kotiin kotisairaanhoitoon (stressaantunut hyvä hoitaja), josss hoitaja kävi aamuin illoin, samalla ottaen vastaan puhelimella kyselyjä ja järjestellen samanaikaisesti monen potilaan asioita. Kyllä oli isot erot hoitajien tasossa. Ennen kaikkea asenteessa. Potilas kuoli 6 viikon ssiraalareissun jälkeen. Onneksi ei enempää tarvinnut kokea.
Soten valinnanvapaus olisi hyvä asia. Hoiva-ala on niin raskas rakenteiltaan ja asenteiltaan, että huonon johtajuuden takia meillä on samanaikaisesti sekä erittäin heikkoja paikkoja, kun onneksi superhyviä palveluprosesseja toteuttavia paikkoja.
Olen ollut pari kertaa erään sairaalan päiväkirurgiassa, jossa palvelu on ollut aivan huippua aina aamulla vastaanotosta itse leikkaukseen ja poislähtöön ja aamusoittoon asti.

Vierailija

Kuka enää vanhoista välittää?  Ihan sama mitä vanhat sanovat tai toivovat, kukaan ei kuuntele eikä välitä pätkääkään miten vanhuksia kohdellaan. Maailma on some-kansan, vanhat ovat tippuneet laidan yli jo aikaa sitten.

Ari Liimatainen
Liittynyt4.11.2015

Kiitos kommentista. Kyllä moni välittää ja arvostaa, vaikka olen samaa mieltä siitä, että Suomessa on paljon välinpitämättömyyttä ja ikärasismia. Some-kansa kyllästyy ja saattaa tulla joskus jopa järkiinsä. Luotan, että aidot ja oikeat asiat nousevat vielä arvoon. Valoisaa mieltä syyspäiviin!

"Äly etsii, mutta sydän löytää." www.etlehti.fi/geron

Ellen

Olet tainnut olla väärässä paikassa. Mene tavallisiin, ei vanhuspaikkoihin ja osallistu napakasti keskusteluun. Kyllä kuunnellaan, tiedän kokemuksesta. Mitään anteeksipyyntöjä ja selittelyjä "kun olen vanha" ei kannata ladella. Huumori ja sopivassa paikassa hirtehishuumori saa keskustelukumppanit huomaamaan, ettet ole lahopää. Somessa on oikein hyvä laukoa totuuksia asioiden yksinkertaistamista vastaan.

Vierailija

Ellen, mitä konkreettista on tapahtunut mistä olet puhunut ja sinua on kuunneltu?

Istun Tegelin lentokentällä Berliinissä ja mietin elämän tarkoitusta. Kuulostaa ehkä pateettiselta, mutta odottakaahan kun kerron.

Nukuin huonosti ja luin aamuyöllä loppuun Merete Mazzarellan viimeisimmän kirjan Elämän tarkoitus. Sepä osoittautuikin inspiroivaksi opukseksi.

Mazzarella esittää kirjassaan paljon kysymyksiä, joihin hän haastaa etsimään vastauksia ja keksimään uusia näkökantoja. Hän tarinoi elämään aina sisältyvästä sattumasta, kohtalosta ja valinnoista sekä pohtii pahuutta, anteeksiantoa ja surua.

Niin, mitä on hyvä ja merkityksellinen elämä?

Kirja päättyy Merete Mazzarellan henkilökohtaiseen uskontunnustukseen, joka ei tietenkään vastaa kysymykseen, onko elämällä tarkoitusta. Mazzarella on kuitenkin listannut asioita, jotka tekevät hänen elämästään mielekkään ja joihin hän sanoo uskovansa.

Miltä näyttää lentäjän maailmankuva?

Kuluttaessani tässä aikaa en ole pohtinut elämän tarkoitusta yleensä, vaan tarkkaillut lentokentällä ohi kulkevia ihmisiä ja arvuutellut, mitä he vastaisivat, jos kysyisin elämän tarkoitusta heiltä.

Vastaisivatko nuo töihin palailevat suomalaiset eri tavalla kuin kesälomansa vasta nyt aloittavat saksalaiset? Mitä sanoisi isä, jonka pikkupojat tuossa hihkuvat riemusta elämänsä suurella seikkailulla.

Vähän kauempana istuu lentokapteeni odottamassa konettaan. Miltähän tuntuu katsella elämää maapallolla hänen perspektiivistään? Eroaako lentäjän maailmankuva jo pohjimmiltaan tällaisen tavallisen maanpinnan tallaajan käsityksistä?

Kuka meistä on rohkea?

Nyt istun jo lentokoneessa, exit-paikalla. Valitsen taikauskoisesti aina penkin, joka on mahdollisimman lähellä varauloskäytävää. Katsoin aikoinaan dokumentin, jossa väitettiin, että lento-onnettomuuden sattuessa voi pelastua vain, jos istuinpaikalta on alle kuuden penkkirivin matka ovelle.

En silti pidä siitä, että heti nousussa mieleen tulee Merete Mazzarellan pohdinta sattumasta, sattumuksista, yhteensattumista, onnesta ja epäonnesta.

Hän käyttää esimerkkinä Barcelonasta Düsseldorfiin matkanneen Germanwings-yhtiön lentokonetta, joka murskautui vuorenseinään. Matkustajat kuolivat, koska koneen nuori lentoperämies oli päättänyt riistää hengen itseltään ja ohjasi lentokoneen päin vuorta, kun lentäjä lähti käymään vessassa.

Nykyään pyrimme kaikin keinoin kesyttämään sattumaa ja olemaan jatkuvasti tietoisia riskeistä. Merete Mazzarellan mielestä rohkeus on sitä, että pystyy pelkäämään antamatta pelolle ja riskiajattelulle yliotetta.

Miksi elämällä pitäisi olla tarkoitus?

Ja sitten se kysymys, joka on mielestäni kaikista kiinnostavin: pitääkö elämällä olla tarkoitus?

Esimerkiksi kirjailija Geoff Dyer ei tyytynyt vain julistamaan, että juuri mikään ei ärsytä häntä niin paljon kuin väite, jonka mukaan lapset antavat elämälle tarkoituksen. Dyer ei ylipäätään ymmärtänyt, miksi elämällä pitäisi olla tarkoitus.

Geoff Dyer pystyi aivan hyvin ajattelemaan, että elämä on täysin merkityksetöntä ja tarkoituksetonta. Olisi paljon tylsempää, jos sillä olisi jokin tarkoitus.

Merete Mazzarella ei usko, että meidän todellakaan tarvitsee kaiken aikaa pohtia elämän tarkoitusta. Heti kun pysähtyy kysymään elämänsä tarkoitusta, ottaa arvottavaa etäisyyttä siihen, mihin vielä äsken uppoutui iloisena ja tyytyväisenä.

Mazzarellan mukaan viimeisen sanan tässä asiassa ansaitsee saada runoilija Rainer Maria Rilke: ”Suhtautukaa kärsivällisesti kaikkeen ratkaisemattomaan ja pyrkikää rakastamaan kysymyksiä sinänsä.”

KIRJAT | Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus. Suom. Raija Rintamäki. Tammi 2017

Kommentit (2)

Vierailija

Itselläni on pari poikasta, mutta en todellakaan koe että vain lapset antavat elämälle tarkoituksen, ihan apsurdi ajatus, he ovat vain yksi osa elämää. Ihmisillä on pakkomielle että elämällä pitäisi olla joku "tarkoitus". Siihen samaan epävarmuuteen tunkee myös uskonnot, ihmiset ei kestä että kaikki on vaan sattumanvaraista hetken kestävää olotilaa.

Seuraa 

Geron (kreik.) 'vanhus, vanha mies'

Olen Ari Liimatainen, geronomi, järjestöviestijä ja freelancer, joka innostuu sekä viestinnästä että vanhustöistä.

Geronomi toimii sosiaali- ja terveysalan vanhustyön asiantuntijana ja kehittää laadukkaita palveluja ikääntyneille. Palveluksessanne!

Muuten olen sitä mieltä, että kulttuuri pidentää ikää.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat