Seison mummolan pihalla voikukka kädessä, enon suikka kallellaan päälaella. Aurinko paistaa ja elämä hymyilee. En tiedä, kuka kuvan on ottanut, mutta lapsuuden kesien tunnelman hän on onnistunut vangitsemaan täydellisesti.
Muistot tulvahtavat mieleen saman tien.
Entisaikaan kyläpaikoissa katseltiin valokuvia ja muisteltiin. Valokuva-albumit tarjosivat jutun juurta, liiankin kanssa. Vasta vanhemmuuttani olen alkanut ymmärtää muistelun merkitystä.
Myönteinen muistelu on loistava keino tukea mielen hyvinvointia. Samalla kun muistellaan menneitä, käynnistyy luontevasti keskustelu nykyisistä asioista ja tulevaisuudesta. Siitä syntyy muistelun voima.
Kun muistelu korostaa vahvuuksia ja taitoja, muistot alkavat toimivat arjen voimavaroina.
Muistelu vetoaa tunteisiin.
Parhaimmillaan muisteluhetki on voimauttava kokemus niin kertojalle kuin kuuntelijalle. Muistelu luo yhteenkuuluvuutta ja rikastuttaa myös kuulijaa. Siinä oppii paljon elämästä ja historiasta. Jos ikä erottaa, muistelu yhdistää.
Muistot eivät ole aina onnellisia, koska elämä ei koostu pelkistä hyvistä hetkistä. Joskus muistojen tukahduttaminenkin voi olla tarpeen. Kannattaa silti muistella positiivisia asioita. Elettyä aikaa ei kuitenkaan pitäisi ihannoida niin, että kaikki tuntuu muuttuneen entiseen verrattuna huonommaksi.
Muistelu tarjoaa monipuolisia puheenaiheita ja antaa sisältöä elämään. Se vetoaa syvälle tunteisiin ja on myös tehokasta aivojumppaa.
Vaikka muistellessa katsotaan taaksepäin ja puhutaan menneistä, muisteleminen rohkaisee vuorovaikutukseen tässä ja nyt. Muistellessa tulee kertoneeksi haaveista, toiveista ja tavoitteista. Voisikohan niitä vielä toteuttaa?
Myönteinen muistelu tukee ihmisen voimavarojen löytämistä ja hyödyntämistä. Muistelu antaa voimaa.
