Kirjoitukset avainsanalla Helsingin kaupunginteatteri

TEATTERI | Isä. Florian Zellerin näytelmän suomenkielinen kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa 19.1.2017. Ohjaus Milko Lehto, suomennos Reita Lounatvuori, lavastus Janne Siltavuori. Rooleissa Jari Pehkonen, Vuokko Hovatta, Helena Haaranen, Sesa Lehto, Heikki Sankari ja Leenamari Unho.

★ ★ ★ ★ ★  Arne on hellyttävä vanha mies. Siinä hän köpöttelee etsimässä rannekelloaan, niin kuin muistisairaat tapaavat tehdä.

Mutta sitten alkaa tapahtua outoja. Jotakin ne kaikki hautovat. Havittelevat asuntoa. Uskottelevat valheita todeksi. Varastavat kellon. Puhuvat kuin vajaamieliselle. Vievät kaikki tavarat.

Mitä täällä tapahtuu? Olen kohta ilkosen alasti ja nakupellenä, enkä edes tiedä, paljonko kello on! Kuka minä olen? Mitä minä täällä teen?

Ranskalaisen Florian Zellerin näytelmää Isä on luonnehdittu traagiseksi farssiksi ja mustaksi komediaksi. Kumpikaan luonnehdinta ei tee – onneksi – oikeutta Helsingin kaupunginteatterin hienolle tulkinnalle, joka vie ymmärtävän naurun kautta muistisairaan mielen pelottavaan ytimeen.

Milko Lehdon ohjaus kysyy painokkaasti, mistä ihmisen minuus rakentuu. Mitä ihmiselle tapahtuu, kun ote arjesta irtoaa ja maailma alkaa kadota ympäriltä? Mitkä ovat lopulta merkityksellisiä ja tärkeitä asioita? Mitä elämän tarkoituksellisuus tarkoittaa muistisairauden eri vaiheissa?

Huumori on yksi tapa käsitellä muistisairautta, ja nauru voi olla vapauttavaa, mutta tässä esityksessä komiikka pirskahtelee maltillisesti ja myötäeläen.

En tiedä yhtään, mitä täällä tapahtuu.

Studio Pasilan kantaesitys korostaa muistisairaan ihmisen näkökulmaa ja onnistuu tekemään tästä katsojalle hyvin henkilökohtaisen kokemuksen.

Kun mietin, mitä ihmettä näytelmässä oikein tapahtuu, voin samastua Arnen maailmaan ja kokea ainakin häivähdyksen sen ahdistavasta absurdiudesta. Janne Siltavuoren lavastus tukee illuusiota komeasti.

Arnen pääroolissa Jari Pehkosen silmistä kuvastuu sydäntä pakahduttava tuska ja koko olemuksesta sairauden aiheuttama hätä ja hämmennys. Kun muistisairas ihminen on levoton ja ärtynyt, hän yrittää kertoa ajatuksistaan ja tarpeistaan niillä keinoilla, jotka hänellä on käytettävissään sairauden siinä vaiheessa. Tässä Pehkonen tekee komeaa roolityötä.

Näytelmä ottaa huomioon, että muistisairaus on kriisi myös sairastuneen omaisille. Läheisen aito kohtaaminen ja hoito muistisairaana vaativat taitoa, herkkyyttä ja suurta ymmärrystä ihmisestä. Arnen tytär (Vuokko Hovatta) tekee kaikkensa mutta näkee painajaista, jossa hän kuristaa isän. Kun puoliso kysyy, voisivatko he edes joskus puhua jostain muusta aiheesta, keskustelu palaa Arnen hoitoon saman tien.

"Villin lännen meininki", Arne kommentoi elämänmenoa ympärillään. Yhtä kaikki, sairaus etenee peruuttamattomasti, kunnes on enää äitiä ikävä. Aika on armollinen.

Näyttämöllä valot himmenevät. Tarina ei kuitenkaan pääty. Ympäri maailmaa joka seitsemäs sekunti joku meistä sairastuu muistisairauteen.

Kommentit (2)

Maija
Liittynyt15.10.2015
1/2 | 

Kaikki sairastuneet eivät kuitenkaan kuole muistisairauteen. Tänään ja tästä eteenpäin sairastuneista osalla on jo mahdollisuus saada niin hyvää hoitoa, että joku muu sairaus ehtii ensin. Näin ainakin moni muistisairaita työkseen hoitava neurologi ja geriatri uskoo. Lohdullinen ajatus.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kun Ulla Tapaninen tuli selkä edellä näyttämölle ja kertoi tekevänsä comebackin, ehdin jo säikähtää, että nyt on Tapanisen tonkka tyhjenemässä. Pliis, ei enää sit down -komiikkaa eikä kökköjä sanaleikkejä.

Ja kas, toive täyttyi! Tapaninen kääntyi yleisöön päin ja polkaisi vauhtiin kaikkien aikojen ammunnan. Viidennessä Lava-ammuntaa-monologissa Tapaninen ei tyydy muistelemaan vanhoja, vaan jurnuttaa ajan ilmiöistä aiempaa napakammin.

Lavalla on vanha tuttu maitotonkka, mutta jutut kuulostavat tuoreilta. Näyttämölle päätynyt tutkimus ikämiesten seksielämän hengenvaarallisuudesta oli sattunut silmiin vielä saman aamun lehdestä.

Ulla Tapaninen tiirailee maailmanmenoa tarkkasilmäisesti kainuulaisen kansannaisen näkövinkkelistä. Nykyinen teknologiakouhotus on lempiaiheita. Äppsit saavat kylmää kyytiä, eikä digitekniikan edistyksellisyys enää vakuuta Tapanisen tv-termiluennan jälkeen.

Ulla Tapanisen verraton mimiikka pääsee parhaiten oikeuksiinsa tarinassa sappikivileikkauksesta pääsiäisaikaan. Koomikolle tauti on lahja.

Elämän kipupisteet

Elämässä meillä kaikilla on niitä kipupisteitä, mutta julkkiksilla ne vain ovat kipeämpiä.

Ulla Tapaninen suomii hilpeän armottomasti paitsi julkisuudenkipeitä tyrkkyjä myös taiteilijuutta – ja sehän passaa mainiosti omassa 40-vuotistaiteilijajuhlassa. Ihan vielä hän ei kumminkaan pääse Hietaniemen taiteilijakukkulan multiin purnaamaan näyttelijäkollegan paremmasta tammiarkusta.

Tapanisen silmissä armon saavat vain Tarmo Manni ja Hannes Hynönen. Maanviljelijä, sotaveteraani Hynönen tuli tunnetuksi osallistuttuaan vuonna 2014 itsenäisyyspäivän vastaanotolle 101-vuotiaana, ja hänen elämänasennettaan Tapaninen kuvaa liikuttavasti esityksen suvantovaiheessa.

Kaikki loppuu aikanaan. Jokaisessa Lava-ammunnassa on ollut mantra, joka auttaa meitä pieniä ihmisiä oman pienen elämämme kipupisteissä ja ristiaallokoissa. Ehkä tämänvuotinen enteilee viisaasti myös Lava-ammunnan päätöstä huipussaan, tonkka täynnä.

Lava-ammuntaa V. Lavalla: Ulla Tapaninen. Käsikirjoitus: Raila Leppäkoski ja Ulla Tapaninen. Ohjaus: Raila Leppäkoski. Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä 7.9.2016. Esityksiä on tänä syksynä myös Kuopiossa ja Oulussa.

Seuraa 

Ari Liimatainen

Olen laillistettu sosiaalihuollon ammattimies ja vapaa toimittaja. Geronomina edistän vanhojen ihmisten hyvinvointia ja terveyttä. Freelancerina kirjoitan mielelläni kulttuurista ja ikääntymisen ilmiöistä. Palveluksessanne! Muuten olen sitä mieltä, että kulttuuri pidentää ikää. – Geron ’vanhus, vanha mies’

geronposti[ät]gmail.com

Blogiarkisto

2018
Joulukuu
2017
2016

Kategoriat

Instagram