★ ★ ★ ★ ★  Arne on hellyttävä vanha mies. Siinä hän köpöttelee etsimässä rannekelloaan, niin kuin muistisairaat tapaavat tehdä.

Mutta sitten alkaa tapahtua outoja. Jotakin ne kaikki hautovat. Havittelevat asuntoa. Uskottelevat valheita todeksi. Varastavat kellon. Puhuvat kuin vajaamieliselle. Vievät kaikki tavarat.

Mitä täällä tapahtuu? Olen kohta ilkosen alasti ja nakupellenä, enkä edes tiedä, paljonko kello on! Kuka minä olen? Mitä minä täällä teen?

Ranskalaisen Florian Zellerin näytelmää Isä on luonnehdittu traagiseksi farssiksi ja mustaksi komediaksi. Kumpikaan luonnehdinta ei tee – onneksi – oikeutta Helsingin kaupunginteatterin hienolle tulkinnalle, joka vie ymmärtävän naurun kautta muistisairaan mielen pelottavaan ytimeen.

Milko Lehdon ohjaus kysyy painokkaasti, mistä ihmisen minuus rakentuu. Mitä ihmiselle tapahtuu, kun ote arjesta irtoaa ja maailma alkaa kadota ympäriltä? Mitkä ovat lopulta merkityksellisiä ja tärkeitä asioita? Mitä elämän tarkoituksellisuus tarkoittaa muistisairauden eri vaiheissa?

Huumori on yksi tapa käsitellä muistisairautta, ja nauru voi olla vapauttavaa, mutta tässä esityksessä komiikka pirskahtelee maltillisesti ja myötäeläen.

En tiedä yhtään, mitä täällä tapahtuu.

Studio Pasilan kantaesitys korostaa muistisairaan ihmisen näkökulmaa ja onnistuu tekemään tästä katsojalle hyvin henkilökohtaisen kokemuksen.

Kun mietin, mitä ihmettä näytelmässä oikein tapahtuu, voin samastua Arnen maailmaan ja kokea ainakin häivähdyksen sen ahdistavasta absurdiudesta. Janne Siltavuoren lavastus tukee illuusiota komeasti.

Arnen pääroolissa Jari Pehkosen silmistä kuvastuu sydäntä pakahduttava tuska ja koko olemuksesta sairauden aiheuttama hätä ja hämmennys. Kun muistisairas ihminen on levoton ja ärtynyt, hän yrittää kertoa ajatuksistaan ja tarpeistaan niillä keinoilla, jotka hänellä on käytettävissään sairauden siinä vaiheessa. Tässä Pehkonen tekee komeaa roolityötä.

Näytelmä ottaa huomioon, että muistisairaus on kriisi myös sairastuneen omaisille. Läheisen aito kohtaaminen ja hoito muistisairaana vaativat taitoa, herkkyyttä ja suurta ymmärrystä ihmisestä. Arnen tytär (Vuokko Hovatta) tekee kaikkensa mutta näkee painajaista, jossa hän kuristaa isän. Kun puoliso kysyy, voisivatko he edes joskus puhua jostain muusta aiheesta, keskustelu palaa Arnen hoitoon saman tien.

"Villin lännen meininki", Arne kommentoi elämänmenoa ympärillään. Yhtä kaikki, sairaus etenee peruuttamattomasti, kunnes on enää äitiä ikävä. Aika on armollinen.

Näyttämöllä valot himmenevät. Tarina ei kuitenkaan pääty. Ympäri maailmaa joka seitsemäs sekunti joku meistä sairastuu muistisairauteen.